Mulla todettiin vaikea masennus n. vuosi sitten, ja olen siitä saakka ollut lääkkeillä ja käynyt terapiassa. Terapia tuntui välillä tosi hyvältä, mutta nyt olen siihen todella turhautunut.
Ymmärrän sen, että itse pitää tarkastella itseään, historiaansa, erilaisia totuttuja malleja jne. Nyt ei vain päästä niistä mihinkään eteenpäin.
Tiedän, mistä masennukseni suurinpiirtein johtuu, tiedän, että minun pitäisi ajatella enemmän itseäni, tiedän, mitä minun pitäisi muuttaa...
Mutta siihen ei riitä voimaa, tahtoa. Ihmissuhteeni eivät siitä miksikään muutu. Olen edelleen masentunut. Minusta tuntuu siltä, että en ole saanut minkäänlaisia työkaluja terapiasta.
Ei kannata sanoa, että vaihda terapeuttia; olen hänen kanssaan samalla aaltopituudella, ja luotan häneen. Mutta luottaako hän liikaa minun kykyyni päästä tästä kaikesta yli?
Mitä kokemuksia muilla?
Ymmärrän sen, että itse pitää tarkastella itseään, historiaansa, erilaisia totuttuja malleja jne. Nyt ei vain päästä niistä mihinkään eteenpäin.
Tiedän, mistä masennukseni suurinpiirtein johtuu, tiedän, että minun pitäisi ajatella enemmän itseäni, tiedän, mitä minun pitäisi muuttaa...
Mutta siihen ei riitä voimaa, tahtoa. Ihmissuhteeni eivät siitä miksikään muutu. Olen edelleen masentunut. Minusta tuntuu siltä, että en ole saanut minkäänlaisia työkaluja terapiasta.
Ei kannata sanoa, että vaihda terapeuttia; olen hänen kanssaan samalla aaltopituudella, ja luotan häneen. Mutta luottaako hän liikaa minun kykyyni päästä tästä kaikesta yli?
Mitä kokemuksia muilla?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinun tulee vaihtaa asennetta ja ottaa apu vastaan eikä vaan tapella sitä vastaan, itseasiassa sinä kyllä jaksat ei se ole siitä kiinni vaan pelkästään pakon omaisesta kieltäytymisestä peläten sitä josko vaikka paranisit joskus ja mitä se sitten tois tullessaan ?... toisen masennuksenko ?...
miettisit niitä ihmissuhteiden muuttamista.
Itse olen ollut useaan kertaan vaikeasta masennuksesta sairaslomalla. Pisin aika oli 11 kk. Oma masentumiseni ja ahdistumiseni johtui vaikeasta ihmissuhteesta. Viimeisen vuoden on mennyt paremmin. Olen ymmärtänyt, ettei ex avoni muutu miksikään ja jos jatkan olen edelleen orja ja lopulta tapan itseni. Pahinta omalla kohdallani oli huomata, ettei ex oikeastaan koskaan rakastanut mua vaan sitä mitä tein. Jos en tehnyt mitä se halusi, alkoi uhkailu, kiristäminen ym. En vihaa sitä, mutta en enää rakastakaan. Nyt on helpompi lähteä omalle tielle.
Joudun vielä asumaan olosuhteiden pakosta samassa talossa.
Ainoa missä pitää muuttua, on kerätä lisää itseluottamusta ja sanoa itselleen, että se on loppu nyt. Tappeluksi se ainakin meillä meni, mutta kun ei enää rakasta toista, jaksaa tapella. Tosin pitkään sain tapella. Välillä meinasin jo antaa periksikin.
Itse ole saanut terapiasta lähinnä tukea ja sitä, että saa purkaa itseään.
Minä oon miettiny terapian lopettamista kun minusta tuntuu,että se teraputtikin turhautuu,kun ei tuo ala parantua.Minä en usko vointini enää muuttuvan tästä terapiassa käynnillä,mutta en oikein uskalla lopettaa jos alkaakin sitten mennä huonommin.Ja terapia on ainut paikka missä voin keskustella ylipäätään kenenkään kanssa.
En minäkään osaa käyttää terapiassa annettuja neuvoja niin paljon kuin pitäisi,että paraneminen onnistuisi paremmin.Meen taas tänään ja koitan keksiä mistä tänään oisi apua minun paranemiseni kannalta.
Kannattaisikohan lääkitys tarkistaa? Vaikuttaisi vähän siltä ettei ole kunnossa. Etenkin vaikean masennuksen yhteydessä tärkeää huolentia siitä että lääkitys todella tehoaa, muuten ei välttämättä ole edes terapoitavissa.
Kokemusta on, itselläni kolme vuotta terapiaa takana samalla diagnoosilla.