Tässä alkaa olemaan mulla psyyke varsin kovilla kaikkien näiden vastoinkäymisieni jälkeen.
Voisiko joku hiljattain antaa mulle jonkun vinkin/kehotteen/avun/kannusteen tai ihan minkä vaan elämään!
Olen nyt 16-vuotias tyttö, muutama vuosi sitten veljeni sairastui vakavasti skitsofreniaan ja joutui tietenkin avoimelle osastolle, sekös jos joku masenti. Ennen sitä tosin sain kestää hillitöntä väkivaltaa, joka ei loppunut edes vanhempien kiinnikäymisellä. Veljeni uhkasi lopuksi tappaa äitini puukolla, joka oli viimeinen pisara.
Olen nettiriippuvainen, en tee vapaa-aikanani muutakuin istun koneella, hoidan elämääni koneeltakäsin ja tämä on mielestäni hyvä, ärsyttää vain ulkopuoliset, ketkä jaksaa jauhaa asiasta.
Vähän veljeni lähdön jälkeen mummoni sairastui syöpään ja menehtyi, mummoni oli kanssa eräs rakas ihminen elämässäni, lisäksi eräs valmentajani menetti sen jälkeen henkensä, pikkuhiljaa voimat alkoivat hiipua ja mielessä alkoi pyöriä kummallisia itseinho ajatuksia ja pyörii edelleen.
Menin tuon jälkeen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa minua _yritettiin_ auttaa parhain mahdollisin keinoin, vaan ei se minua auttanut, sillä en saanut suutani auki. Pelkäsin mennä sinne, pelkäsin välillä jopa astua omasta talostani ulos, kärsin sosiaalisten tilanteiden peloista, nykyään sitä on tosin saatu lievitettyä lääkkeiden avulla. Käyn tänäpäivänä psykoterapeutilla, sekä psykiatrilla (lääkkeidenseurannan vuoksi).
Löysin myöhemmin poikaystävän, joka vaikutti alussa aivan minunkaltaiseltani ihmiseltä, rakastuin. En halunnut menettää häntä, takertruin liikaa ja minusta ilmeni aivan uusia puolia. Saimme poikakaverini kanssa selville, että sairastan negatiivista narsismia, en tiedä onko se lievää, mutta kuitenkin. Kaikki sen oireilut täsmäävät minuun, paitsi tunteet minulla yhä on vielä tallella!
Mikä neuvoksi? Onko minulla ylipäätänsä järkeä elää? En tee elämässäni mitään, opiskelut eivät kiinnosta, en saanut paikkaa mistään koulusta, vanhempani eivät pidä minua lopunikäänsä kotona. Mikä neuvoksi tällaisessa tilanteessa?
Onko itsemurha miten suotuisaa tällaisessa tilanteessa?
-Kiitos, kun jaksoit lukea kertomukseni!-
Voisiko joku hiljattain antaa mulle jonkun vinkin/kehotteen/avun/kannusteen tai ihan minkä vaan elämään!
Olen nyt 16-vuotias tyttö, muutama vuosi sitten veljeni sairastui vakavasti skitsofreniaan ja joutui tietenkin avoimelle osastolle, sekös jos joku masenti. Ennen sitä tosin sain kestää hillitöntä väkivaltaa, joka ei loppunut edes vanhempien kiinnikäymisellä. Veljeni uhkasi lopuksi tappaa äitini puukolla, joka oli viimeinen pisara.
Olen nettiriippuvainen, en tee vapaa-aikanani muutakuin istun koneella, hoidan elämääni koneeltakäsin ja tämä on mielestäni hyvä, ärsyttää vain ulkopuoliset, ketkä jaksaa jauhaa asiasta.
Vähän veljeni lähdön jälkeen mummoni sairastui syöpään ja menehtyi, mummoni oli kanssa eräs rakas ihminen elämässäni, lisäksi eräs valmentajani menetti sen jälkeen henkensä, pikkuhiljaa voimat alkoivat hiipua ja mielessä alkoi pyöriä kummallisia itseinho ajatuksia ja pyörii edelleen.
Menin tuon jälkeen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa minua _yritettiin_ auttaa parhain mahdollisin keinoin, vaan ei se minua auttanut, sillä en saanut suutani auki. Pelkäsin mennä sinne, pelkäsin välillä jopa astua omasta talostani ulos, kärsin sosiaalisten tilanteiden peloista, nykyään sitä on tosin saatu lievitettyä lääkkeiden avulla. Käyn tänäpäivänä psykoterapeutilla, sekä psykiatrilla (lääkkeidenseurannan vuoksi).
Löysin myöhemmin poikaystävän, joka vaikutti alussa aivan minunkaltaiseltani ihmiseltä, rakastuin. En halunnut menettää häntä, takertruin liikaa ja minusta ilmeni aivan uusia puolia. Saimme poikakaverini kanssa selville, että sairastan negatiivista narsismia, en tiedä onko se lievää, mutta kuitenkin. Kaikki sen oireilut täsmäävät minuun, paitsi tunteet minulla yhä on vielä tallella!
Mikä neuvoksi? Onko minulla ylipäätänsä järkeä elää? En tee elämässäni mitään, opiskelut eivät kiinnosta, en saanut paikkaa mistään koulusta, vanhempani eivät pidä minua lopunikäänsä kotona. Mikä neuvoksi tällaisessa tilanteessa?
Onko itsemurha miten suotuisaa tällaisessa tilanteessa?
-Kiitos, kun jaksoit lukea kertomukseni!-
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoituksestasi päätellen olet järkevä tyttö.
Olet käynyt terapiassa ja sinulla on lääkkeet.
Jätä vielä kofeiinipitoiset aineet pois, niin helpottaa pelkoja. Ennen sosiaalista tilannetta voi ottaa aspiriinipillerin 100 mg entero, niin
se myös helpottaa muiden lääkkeiden lisäksi psykosomaattisia oireita. Elämä annetaan ihmiselle kerran vain, ja siitä kannattaa nauttia. Surut kannattaa surra ja ilot iloita.
Ihanaa on kun pystyy näkemään kaikkea kaunista, katso ulos luontoon Suomen kaunista kesää.
Varmasti keksit jokin kivan koulutuksen ja
pääset eteenpäin.
Eristäytyminen ja sosiaaliset pelot viittaavat siihen tosi asiaan että olet seuraamassa veljesi jalan jälkiä ja valitettavasti jakomieli tautisuus on periytyvää ja jokaisella lapsella on sama mahdollisuus sairastua, yleensä siinä 20-30 ikäisinä.
Uuden sukupolven lääkkeet ovat hyviä kuten Risperdal se normalisoi elämän ja silti pystyy käymään työssä ja opiskella. Kuntoilla kannattaa, että kilot saa pysymään kurissa, mutta se on pienempi haitta, kuin kärsiä psyykkisistä oireista. Ja tosiaan ei saa käyttää kahvia y.m. keskushermostoa kiihoittavia aineita.
Silloin pärjää pienemmällä lääkityksellä.
Kyseinen lääke ainakin viittaa skitsofreenian hoitoon.
Henkilö kohtasesti en sanoisi että kahvi ylipäätään pahentaa asiaa koska juon päivittäin 2-4 pannullista enkä huomaa eroa, tai korkeentaan jos jätän juomatta niin kärsin jumalattomasta pää kivusta ja niska jännityksestä.
PS:(En käytä lääkkeitä, eikä ole skitsofreeniaa).
Ei tarvii lainkaa olla skitsofreniaa.
Noin paljon ikäviä tapahtumia ympärillä ja 16-vuotta ikää, niin kuka tahaansa vetäytyisi hieman syrjään ja tarrautuisi johonkin mikä tuntuu turvalliselsta ja luotattavalta.Tietokone, ystävä jne.
Olen käynyt paljon läpi elämässäni, olen nyt 56v, ja en ole psykkisesti koskaan tarvinnut apua, jollain lailla kokemuksista vahvistuin. Mutta minulla on vieläkin taipumusta hakeustua omaan rauhaani ja tietokone on minulle ollut turvallinen seuralainen.
Eikö olis mahdollisuutta muuttaa jonnekkin että saisit aloittaa rauhassa omaa aikusien elämääsi ja järjestellä asioita siihen malliin kuin itse haluat.Vaikka lakuun muuttaist johonkin toiseen perheeseen tilapäisesti.
Älä anna kenenkään määrätä elämässäsi, älä kuuntele ihmisten diagnooseja, koska ne yleensä menee aivan täysin pieleen.
En tiedä luottaisinko terapeuttiini, mutta hänen kanssaan olemme moneenotteeseen keskustellut asiasta ja hän totesi, ettei minulla ole oikein mitään mahdollisuuksia seurata velkeni jalanjälkiä, veljelläni on takanaan aivan muut syyt oireisiinsa, ehkä itse olen vain sairastumassa narsismiin?
Ken tietää.
En ikinä haluaisi jättää perhettäni, äiti on mulle tosi suuri tukipilari mun elämässäni, en todellakaan voisi kuvitella eläväni ilman häntä, vaikkakin joskus on pakko! Tosin en vielä halua irtautua hänestä ja muuttaa sijaisperheeseen.
En pystyisi varmaan nauttimaan enää mistään.
Nautin vielä sentäs poikaystävästäni ja perheestä.
...ollu noin nuoren neidon elämä, ihan sydämeen sattuu lukea su kertomusta. Ekaks haluaisin sanoo et itsemurha EI OO RATKAISU!!! Itelläki on asia käyny synkimpinä hetkinä mieles, mut ku oon selvinny masennuksesta niin oon tajunnu et just se masis saa aikaan semmosia ajatuksia joita ei normaalis olotilas miettis. Sulla on nyt jonkinlainen lääkitys päällä, mikä on hiton hyvä. Ite suhtauduin tosi negatiivisesti kaikkiin lääkkeisiin, kunnes romahdin psyykkisesti tosi lujaa ja lääkkeet tosiaan autto selviämään pahimmasta. Käytä vaan säki niitä ihan semmosena tukikeppinä, pahimman ajan yli.
Mulla oli kans nuorempana vähän samanlainen tilanne ku sulla, veli oli maanis-depressiivinen sekakäyttäjä, mun vanhempien energia meni siihen täysin eikä kukaan huomannu et mä olin olemassa ja vajoomassa tyhjyyteen. Jotenki sitä vaan selvis niistäki helvetin vuosista! Mahtavaa et sullon poikakaveri ja hyvä suhde äitiis. Tiedän kokemuksesta et sillon ku masentaa, on tosi helppoo käpertyä itteensä, mut just sillon pitäs vaan yrittää kurottautua rakkaiden ihmisten puoleen ja vaikka anelemalla anella tukea. Usko pois, sitä saa kun uskaltaa pyytää.
Muista et vaikka sulle on tapahtunu pahoja asioita, niin SÄ et oo paha etkä huono ihminen. Ihan varmasti sunkin tulevaisuus on täynnä upeita asioita ja ihmisiä jotka rakastaa sua sellasena ku oot!! Mua hei kannattaa uskoa, ku oon selviytyny hirveistä vastoinkäymisistä ja syvästä masennuksesta. Helppoa ei oo ollu, oon joutunu syömään mielialalääkkeitä,käymään psykkarilla ja oleen sairaslomilla pitkiäki aikoja. Mutta nyt on hyvä työpaikka, ihana asunto, mahtava poikaystävä jonka kans suunnitellaan vauvaa... =) Elämä on muuttunu täydellisesti parempaan suuntaan! Älä hitossa usko noita pöllöjä jotka väittää et oot iteki sairastumassa skitsofreniaan, vastuutonta heitellä tommosia ennusteita nuorelle ihmiselle joka on kokenu kovia.
Sä pärjäät, oot selkeestikkin fiksu ja syvällisesti tunteva nuori nainen jolla on vielä pitkä ja hyvä elämä edessä. Tsemppiä sulle!!!
Kiitos paljon Agafia kannustuksesta ja myötätunnostasi! Olen otettu.
Kuitenkin olen sitä mieltä, että itsemurha on aina ratkaisu, mutta ei välttämättä mitenkään hyvä.
Kaikki nämä asiat ovat vain sattunut mulle hieman huonoon aikaan, silloin, kun kehitykseni oli vasta vaiheillaan. Ajatukseni kääntyivät kaikkeen muuhun kuin kouluun, ja kadun sitä tosissani näin jälkikäteen! Olisinpa opiskellut vaikka masennukseni lievittämiseen!
Kaikki siis tapahtui aivan liian lyhyellä aikavälillä.
Toivon, etten olisi syntynyt, suoraansanoen.