Täytyy vuodattaa tänne pääni sisältöä.
Öinen tyhjyyskohtaus iskee taas. Olen fyysistesti ja henkisesti ihan loppu. Syömiseni on nykyään kutakuinkin tälläistä: Kolme päivää olemattoman vähäistä syömistä, neljäs päivä järkyttävä ahmiminen ja oksennus. Ahmin siis ihan vitusti. Sitten oksennan. Tähän kaikkeen saattaa mennä aikaa sellaiset 2-4 tuntia. Koska ahmin niin paljon, oksennusvaihe on erittäin fyysisiä voimia vievää.. sitten en jaksakaan tehdä tätä enää (yleensä) kolmeen päivään. Minulla on nyt taas niin paha angsti päällä.
Olen yrittänyt, oikeasti yrittänyt ottaa itseäni niskasta ja koittaa syödä oikein ilman paastoa, ilman ahmintaa, muttei siitä enää tule yhtään mitään. Paljon enemmän pahaa oloa vain. Minä en enää jaksa. Tuntuu, ettei ole muuta elämässä kuin tämä. Laihduttaminen on ainoa asia, jota nyt tavoitella. Ennen kesälomaa ystävät ja koulu pitivät jotenkin pystyssä.. nyt en tapaa ystävikään. Pelkään, että kuolen.. äsköisen ahmimisen jälkeen, olen ihan tööt. Joka paikkaan sattuu, heikottaa, väsyttää.. vatsa on turvonnut ihan vuoreksi.. kai se on täynnä kaasuja. Tänään tuli taas niin voimakas kuolemanpelko oksentaessa.. tämä päivä oli erittäin paha, kun en meinannut saada oksennettu "ja minähän oksennan, tapahtui se miten tahansa".. Se paha olo, mikä tulisi siitä ettei saisi oksennettua, olisi niin sietämätön. Silloin tekee mieli aina satuttaa itseään miten vain.
Hetki sitten tunsin hetkellisen mielihyvän, kun mittasin reiteni ja ne olivat kapeammat kuin joskus edellisessä mittauksessa. Mutta paskat. Miksen lopettanut silloin, kun vielä olisin siihen pystynyt.
Ei tämä ole minkään arvoista. Viikkojen rääkki ja paha olo, jotta saisi pari kiloa pois. Miksi paino muka kertoisi minun arvoni. Turhaa. Koukuttavaa. Minulla ei ole elämää. Tosin sitten taas tuntuu, että elämässä on jotakin, kun on tämä syömishäiriö paska, josta pitää kiinni.. pitää kiinni vaikka tahtoisi luopua.
Ne päivät ovat ihania, kun kelpaa itselleen. Silloin, kun tuntee rakastavansa läskivatsaansa (jota ei oikeasti kai sitten ole). Silloin, kun pienet asiat piristävät. Oli se sitten ystävä, tai jätski, jonka syönnistä ei tule huonoa omaa tuntoa.
Pitää yrittää löytää päivistä hyviä asioita, jotka pitävät pystyssä. Toisinaan niitä ei tunnu olevan yhtään, mutta hyvänä päivänä niitä taas löytyy paljonkin.. silloin olisi parantuminenkin niin mieleikästä. Hyvien ja ihanien asioiden löytäminen omasta elämästään on tärkeää, silloin voi alkaa parantumaan.
Tämä nyt oli tälläinen ristiriitainen tsemppi/epätoivo vuodatus.. toivon, ettei monikaan vedä tästä hernettä nenään.
Ah, angstimusiikkia soimaan. Musiikki on terapiaa..
Öinen tyhjyyskohtaus iskee taas. Olen fyysistesti ja henkisesti ihan loppu. Syömiseni on nykyään kutakuinkin tälläistä: Kolme päivää olemattoman vähäistä syömistä, neljäs päivä järkyttävä ahmiminen ja oksennus. Ahmin siis ihan vitusti. Sitten oksennan. Tähän kaikkeen saattaa mennä aikaa sellaiset 2-4 tuntia. Koska ahmin niin paljon, oksennusvaihe on erittäin fyysisiä voimia vievää.. sitten en jaksakaan tehdä tätä enää (yleensä) kolmeen päivään. Minulla on nyt taas niin paha angsti päällä.
Olen yrittänyt, oikeasti yrittänyt ottaa itseäni niskasta ja koittaa syödä oikein ilman paastoa, ilman ahmintaa, muttei siitä enää tule yhtään mitään. Paljon enemmän pahaa oloa vain. Minä en enää jaksa. Tuntuu, ettei ole muuta elämässä kuin tämä. Laihduttaminen on ainoa asia, jota nyt tavoitella. Ennen kesälomaa ystävät ja koulu pitivät jotenkin pystyssä.. nyt en tapaa ystävikään. Pelkään, että kuolen.. äsköisen ahmimisen jälkeen, olen ihan tööt. Joka paikkaan sattuu, heikottaa, väsyttää.. vatsa on turvonnut ihan vuoreksi.. kai se on täynnä kaasuja. Tänään tuli taas niin voimakas kuolemanpelko oksentaessa.. tämä päivä oli erittäin paha, kun en meinannut saada oksennettu "ja minähän oksennan, tapahtui se miten tahansa".. Se paha olo, mikä tulisi siitä ettei saisi oksennettua, olisi niin sietämätön. Silloin tekee mieli aina satuttaa itseään miten vain.
Hetki sitten tunsin hetkellisen mielihyvän, kun mittasin reiteni ja ne olivat kapeammat kuin joskus edellisessä mittauksessa. Mutta paskat. Miksen lopettanut silloin, kun vielä olisin siihen pystynyt.
Ei tämä ole minkään arvoista. Viikkojen rääkki ja paha olo, jotta saisi pari kiloa pois. Miksi paino muka kertoisi minun arvoni. Turhaa. Koukuttavaa. Minulla ei ole elämää. Tosin sitten taas tuntuu, että elämässä on jotakin, kun on tämä syömishäiriö paska, josta pitää kiinni.. pitää kiinni vaikka tahtoisi luopua.
Ne päivät ovat ihania, kun kelpaa itselleen. Silloin, kun tuntee rakastavansa läskivatsaansa (jota ei oikeasti kai sitten ole). Silloin, kun pienet asiat piristävät. Oli se sitten ystävä, tai jätski, jonka syönnistä ei tule huonoa omaa tuntoa.
Pitää yrittää löytää päivistä hyviä asioita, jotka pitävät pystyssä. Toisinaan niitä ei tunnu olevan yhtään, mutta hyvänä päivänä niitä taas löytyy paljonkin.. silloin olisi parantuminenkin niin mieleikästä. Hyvien ja ihanien asioiden löytäminen omasta elämästään on tärkeää, silloin voi alkaa parantumaan.
Tämä nyt oli tälläinen ristiriitainen tsemppi/epätoivo vuodatus.. toivon, ettei monikaan vedä tästä hernettä nenään.
Ah, angstimusiikkia soimaan. Musiikki on terapiaa..
Vastaukset 2
Vanhimmat
sellaista tää on..
Mulla on nykyään niin kamala kuoleman pelko et se voittaa oksentamisen ja itseni nälkiinnyttämisen. Mutta minuuttiakaan päivästä ei mene ettenkö ajttelisi laihduttamista tai yrjöämistä..ja sekoaisi siihen! Jotenkin olen vain päässyt niskan päälle! Elimistöllä ei tarvitse kauaa leikkiä kunnes vahingot ovat järkyttäviä! Kaikkihan me tämän tiedämme, se tuntuu vaan niin kaukaiselta.. mutta yksi päivä voi olla liikaa!!! Nennan tarina pysäytti minut!
Kovin on tuttua tekstiä. Samat on ongelmat tässä osoitteessa - yhtä helvettiä elämä oksentamisen ja nälkää näkemisen kanssa. Itsellänikin menossa aika aggressiivinen oksenteluvaihe josta tosiaan seuraa se ettei jaksa muuta kuin nukkua ja maata. Kunnes saa voimia aloittaa koko paska uudestaan. Elämä on ihan hirveetä eikä sitä jaksa kauan näin elää.
Kuolemakin tuntuu helpottavalta tähän verrattuna.