Ihminen voi vuosienkin jälkeen yllättyä, oppia utta läheisistään. Jopa perhepiirissä, jossa voisi kuvitella tuntevansa yhteisön muut jäsenet. Eivätkä uutena esille tulevat asiat todellakaan aina ole mitään pikkujuttuja, joita toki löytyy ja syntyy, kun perhe asuu pitkiä aikoja erillään, vaan täydellistä mitätöintiä; varsin suorasanaista julistusta siitä, että yhtä ryhmän jäsenistä pidetäänkin vastenmielisenä, luonnonvastaisena. Se voi olla varsin selkeäsananinen ilmoitus siitä, että yhden jäsenen olisi jotenkin muutettava itseään hyvin oleellisella tasolla ollakseen yhteiskuntakelpoinen. Kelvatakseen edes omilleen. Ja te tiedätte kyllä mistä puhun...
Välillä on lähes surkuhupaisaa kuunnella kuinka asioista kaikkein huonoimmin selvillä olevat pitävät niistä kaikkein suurinta melua, mutta kun asia sattuu omalle kohdalle, on siitä nauru kaukana. On outoa, kuinka yksi ainoa ryhmä, vaikkakin omasta mielestään enemmistö, katsoo automaattiseksi oikeudekseen määrätä kuka ketäkin saa rakastaa, kun kyse kuitenkin on myöntyvistä, itse valintansa tehneistä ja suhteessaan onnellisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät satuta ketään, vaan haluavat vain itsellen samat oikeudet kuin muillakin on: oikeuden rakastaa ja olla rakastettu ja tulla hyväksytyksi omana itsenään.
Miksi yksi ainoa ryhmä todellakin katsoo oikeudekseen ja jopa ehdottomaksi velvollisuudekseen nujertaa "vähemmistö", joka ei vie heiltä mitään? Millekään muulle (seksuaalisuuntautuneisuus)ryhmälle ei tulisi mieleenkään esittää vastaavia vaatimuksia muille, joten miksi meidän olisi mukisematta hyväksyttävä sama? Näissä tilanteissa eivät paljon paina lähimmäisenrakkaus tai ihmisoikeusjulistukset tai edes valtakunnan voimassaolevat lait. Näissä tilanteissa heitetään syrjään vanhat kasvoille nostetut "me hyväksymme sinut sellaisenaan" -naamiot ja ulos päästetään se peto, joka meissä niin monessa asuu. Se peto, joka katsoo oikeudekseen riistää, esittää vaatimuksia ja loukata kuinka pahasti ja syvältä tahansa. Jopa omiaan.
Miksi meidät saa tuomita ja hajottaa vain siksi, että rakastamme? sehän on meidän suurin tarpeeme: rakastaa ja olla rakastettu. Miksi siis jopa lähimmät ihmiset katsovat automaattiseksi oikeudekseen tuomita meidät joko rakkaudettomaan ja yksinäiseen elämään tai uudelleen ja uudelleen raiskattavaksi luontomme vastaisen suhteeseen niin henkisesti kuin ruumiillisestikin? Mistä kumpuaa tällainen oikeus ja tällainen julmuus?
Jos heteroille esittäisi, että että "vaihtoehtosi ovat joko yksinäisyys tai joutuminen samaa sukupuolta olevan seksileluksi loppuelämäkseen, ei hän alistuisi siihen millään. Eikä saisikaan! Ihmisen on eletävä omaa elämäänsä. Kuinka rikkova, musertavaa, olisikaan vanhana katsoa elettyä elämäänsä ja todeta olleensa pelkkä iloton, arvoton kuori, jonka tarpeilla ei ole koskaan ollut mitään arvoa? Kukaan ei saa luovuttaa elämäänsä ja onneaan muille. Ei kukaan!
Luulisi, että jos ihminen elää elämäänsä lainkuuliaisesti, muita auttaen ja arvostaen, hyväksyen muut sellaisina kuin he ovat riippumatta esim. uskonnosta, ihonväristä tai suuntautumisesta, hänellä olisi joku arvo. Edes niin vähäinen, että hänet voisi hyväksyä ihmisrotuun. Joissakin asioissa vain humanitäärisyys, inhimillisyys ja tuomitsemattomuus eivät riitä, vaan olisi vielä uhrattava rakkautensakin. Se tärkein. Juuri se rakkaus, joka täysin hyväksyy sinut juuri sellaisenan, eikä missään nimessä haluaisi esittää minkäänlaisia riistäviä muuttumisvaatimuksia. Emmekö me kaikki ansaitse sellaisen ihmisen? Emme kai sitten.
Ainakin meille saa sanoa mitä vain ja loukata kuinka pahasti vain tarvitsematta lainkaan miettiä sen oikeutusta. Ainakin lähimpien ihmisten luulisi tietävän miedän arvomme ja arvostuksemme, sen miten elämme elämäämme ja miten muita kohtelemme. Näin ollen, jos ne ovat kelvanneet tähänkin asti, miksi tämä yksi asia, jolle emme mitään voi (eivätkä useimmat meistä haluaisikaan voida) voi viedä meiltä kaiken arvon ja ihmisyyden? Miksi kykymme rakastaa ja tarpeemme olla rakastettuja oikeuttaa jopa lähimpämme rikkomaan meidät? Mitä tyydytystä he siitä saavat, että voivat haukkua meidät julmiksi, itsekeskeisiksi, riittämättömiksi ja luonnonvastaisiksi? Eikö julmaa, itsekeskeistä, piittaamatonta ja luonnonvastaista ole nimenomaan heidän osoittamansa käytös?
Hehän vain itsestäänselvyytenä ilmoittavat, että meidän on muututtava kelvataksemme yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle. Ovatkohan he lainkaan huomannet, että hekin kuulvat nin yhteis- kuin ihmiskuntaankin? Näin ollen, olimmepa muuten miten hyviä tahansa ja toimimmepa miten tahansa, emme kelpaa heillekään omina itseinämme. Kelpaamme vain, jos muutumme, olemme joitakuita muita.
Siihen en ainakaan minä aio ryhtyä. Minä haluan olla minä. Mitä tarkoitusta se palvelisi, että panisin elämäni jäähylle? Mitä tarkoitusta? Se vain katkeroittaa. Sitäkö (joidenkin meistä) vanhempamme meille, lapsilleen, tosiaan haluavat? Vai olemmeko enää edes heidän lapsiaan, vai vain olemassaolo-oikeudettomia luonnottomia kammotuksia?
Voiko kyky rakastaa todellakin tehdä meidät arvottomiksi?
Välillä on lähes surkuhupaisaa kuunnella kuinka asioista kaikkein huonoimmin selvillä olevat pitävät niistä kaikkein suurinta melua, mutta kun asia sattuu omalle kohdalle, on siitä nauru kaukana. On outoa, kuinka yksi ainoa ryhmä, vaikkakin omasta mielestään enemmistö, katsoo automaattiseksi oikeudekseen määrätä kuka ketäkin saa rakastaa, kun kyse kuitenkin on myöntyvistä, itse valintansa tehneistä ja suhteessaan onnellisista ihmisistä. Ihmisistä, jotka eivät satuta ketään, vaan haluavat vain itsellen samat oikeudet kuin muillakin on: oikeuden rakastaa ja olla rakastettu ja tulla hyväksytyksi omana itsenään.
Miksi yksi ainoa ryhmä todellakin katsoo oikeudekseen ja jopa ehdottomaksi velvollisuudekseen nujertaa "vähemmistö", joka ei vie heiltä mitään? Millekään muulle (seksuaalisuuntautuneisuus)ryhmälle ei tulisi mieleenkään esittää vastaavia vaatimuksia muille, joten miksi meidän olisi mukisematta hyväksyttävä sama? Näissä tilanteissa eivät paljon paina lähimmäisenrakkaus tai ihmisoikeusjulistukset tai edes valtakunnan voimassaolevat lait. Näissä tilanteissa heitetään syrjään vanhat kasvoille nostetut "me hyväksymme sinut sellaisenaan" -naamiot ja ulos päästetään se peto, joka meissä niin monessa asuu. Se peto, joka katsoo oikeudekseen riistää, esittää vaatimuksia ja loukata kuinka pahasti ja syvältä tahansa. Jopa omiaan.
Miksi meidät saa tuomita ja hajottaa vain siksi, että rakastamme? sehän on meidän suurin tarpeeme: rakastaa ja olla rakastettu. Miksi siis jopa lähimmät ihmiset katsovat automaattiseksi oikeudekseen tuomita meidät joko rakkaudettomaan ja yksinäiseen elämään tai uudelleen ja uudelleen raiskattavaksi luontomme vastaisen suhteeseen niin henkisesti kuin ruumiillisestikin? Mistä kumpuaa tällainen oikeus ja tällainen julmuus?
Jos heteroille esittäisi, että että "vaihtoehtosi ovat joko yksinäisyys tai joutuminen samaa sukupuolta olevan seksileluksi loppuelämäkseen, ei hän alistuisi siihen millään. Eikä saisikaan! Ihmisen on eletävä omaa elämäänsä. Kuinka rikkova, musertavaa, olisikaan vanhana katsoa elettyä elämäänsä ja todeta olleensa pelkkä iloton, arvoton kuori, jonka tarpeilla ei ole koskaan ollut mitään arvoa? Kukaan ei saa luovuttaa elämäänsä ja onneaan muille. Ei kukaan!
Luulisi, että jos ihminen elää elämäänsä lainkuuliaisesti, muita auttaen ja arvostaen, hyväksyen muut sellaisina kuin he ovat riippumatta esim. uskonnosta, ihonväristä tai suuntautumisesta, hänellä olisi joku arvo. Edes niin vähäinen, että hänet voisi hyväksyä ihmisrotuun. Joissakin asioissa vain humanitäärisyys, inhimillisyys ja tuomitsemattomuus eivät riitä, vaan olisi vielä uhrattava rakkautensakin. Se tärkein. Juuri se rakkaus, joka täysin hyväksyy sinut juuri sellaisenan, eikä missään nimessä haluaisi esittää minkäänlaisia riistäviä muuttumisvaatimuksia. Emmekö me kaikki ansaitse sellaisen ihmisen? Emme kai sitten.
Ainakin meille saa sanoa mitä vain ja loukata kuinka pahasti vain tarvitsematta lainkaan miettiä sen oikeutusta. Ainakin lähimpien ihmisten luulisi tietävän miedän arvomme ja arvostuksemme, sen miten elämme elämäämme ja miten muita kohtelemme. Näin ollen, jos ne ovat kelvanneet tähänkin asti, miksi tämä yksi asia, jolle emme mitään voi (eivätkä useimmat meistä haluaisikaan voida) voi viedä meiltä kaiken arvon ja ihmisyyden? Miksi kykymme rakastaa ja tarpeemme olla rakastettuja oikeuttaa jopa lähimpämme rikkomaan meidät? Mitä tyydytystä he siitä saavat, että voivat haukkua meidät julmiksi, itsekeskeisiksi, riittämättömiksi ja luonnonvastaisiksi? Eikö julmaa, itsekeskeistä, piittaamatonta ja luonnonvastaista ole nimenomaan heidän osoittamansa käytös?
Hehän vain itsestäänselvyytenä ilmoittavat, että meidän on muututtava kelvataksemme yhteiskunnalle ja ihmiskunnalle. Ovatkohan he lainkaan huomannet, että hekin kuulvat nin yhteis- kuin ihmiskuntaankin? Näin ollen, olimmepa muuten miten hyviä tahansa ja toimimmepa miten tahansa, emme kelpaa heillekään omina itseinämme. Kelpaamme vain, jos muutumme, olemme joitakuita muita.
Siihen en ainakaan minä aio ryhtyä. Minä haluan olla minä. Mitä tarkoitusta se palvelisi, että panisin elämäni jäähylle? Mitä tarkoitusta? Se vain katkeroittaa. Sitäkö (joidenkin meistä) vanhempamme meille, lapsilleen, tosiaan haluavat? Vai olemmeko enää edes heidän lapsiaan, vai vain olemassaolo-oikeudettomia luonnottomia kammotuksia?
Voiko kyky rakastaa todellakin tehdä meidät arvottomiksi?
Vastaukset 13
Vanhimmat
ettei heterot meitä jyrää vaan ihmiset jotka on
ahdasmielisiä.
Erilaisuus on uhka aina siihen tuttuun ja turvalliseen.
Mä henk koht en usko että meitä tuomitaan rakastamisesta, ehkä tuo sun kuvaus oli jotenkin kauheen romanttinen, vaan meitä on vaikea hyväksyä koska emme tuota jälkeläisiä normaalilla tavalla ja jotkut ei voi kauhistelultaan edes kuvitella seksielämäämme ja toiset taas eivät osaa muuta ajatellakkaan.
Tuskin sana rakkaus monesti heidän mieleensä kajahtaa.
Tuosta hyväksynnästä sen tahdon sanoa että on tietty piste johon asti sitä hakee, mutta sitten ikäänkuin kasvaa aikuiseksi ja tajuaa että aina on jotain mitä sinussa ei hyväksytä, ikinä sä et ole täydellinen kaikkien silmissä. Kaikissa on niin monta vikaa kuin haluat niissä nähdä. Kyse on katselutavasta.
Jos maailmaa ei voi muuttaa, seuransa voi valita, ja hyväksyä se tosiasia että aina joskus tulee joku joka sanoo ettei noin saa/pidä/voi tehdä, mutta silloin on hyvä miettiä, onko se minun ongelma vai hänen.
Kukaan muu ei saa sun oloasi tuntumaan kurjaksi yksin, se tarvii siihen aina sun apua. Ja minä olen lakannut vajoamasta vain siksi että jonkun mielestä sängyssäni on väärää sukupuolta.
Kyllä maailmaan mahtuu erilaisuutta, ja aina ei tarvitse koko maailman hyväksyntää todetakseen itsenä yhteiskuntakelpoiseksi ja rakastetuksi. Ja minulle se riittää, vähempi kuin maailma.
Enkös sanonutkin kulkevani omaa tietäni? Vai jäikö huomaamatta. Ei kai sen silti tarvitse sitä tarkoittaa, etteikö haluaisi läheistensä arvostusta? Mutta jos on valittava, valitsen kyllä oman tieni. Sääli se silti on.
Ja kaikkia nyt ei tietenkään voi mielyttää. Eikä tarvitsekaan. Sen kai nyt ymmärtää jokainen. En puhunut koko maailmasta van läheisistä ihmisistä. Vai menikö sekinohi..?
Mutta kuinka kukaan voi sanoa, että sieluun asti menevässä loukkauksessa ja mitätöinnissä on kyse katselutavasta? Loukkaus on loukkaus. Mitätöinti on mitätöintiä. Ja tuota aikuiseksi kasvamista ei ehkä tähän väliin...se ei oikein sovi tähän tilanteseen. (vilkaisehan nicciä) Onhan se toki helppoa aina sanoa, että "kyllä sinä sitten ymmärrät, kun aikuistut", mutta emme me kaikki ole teinejä... Ja joillekin meistä, jopa aikuisista, on tärkeää olla läheisillensä jonkin arvoinen. Jos se ei sinulle merkitse mitään, otan osaa.
Mutta että ROMANTTINEN!! Näistä tilanteista on romantiikka kaukana! Melkoinen alisana.. Jos tällainen on sinusta romantiikkaa, minä en ainakaan kaipaa pätkääkään romantiikkaa elämääni!
taas=)
Mä sanoin sitä että tuskin ne jotka tuomitsee tuomitsee meidät sen perusteella ketä me rakastetaan vaan ketä me pannaan.
Ja läheiset ihmiset satuttaa aina koviten koska ne ovat niitä läheisiä ihmisiä. Sen kai nyt ymmärtää myös jokainen.
Katselutapa tarkoittaa sitä että kun toinen loukkaa sillä ettei hyväksy sinun tapaasi elää, ottaako sen omana ongelmanaan vai hänen.
Mulla ei ole tarve olla sukulaisuuden perusteella pidetty. Mulle opetettiin että jokaiselle on annettava mahdollisuus mutta ketään ei voi pakottaa. Ja mä katson myös sen koskevan tiettyjä sukulaisiani jotka eivät hyväksy lesbouttani. Ja hyvväksyn ettei he voi ymmärtää.
Se että määrittelee itsensä siitä kuinka muut sinusta ajattelevat ja kuinka paljon pitävät on aika karikkoinen tie.
Minä uskon siihen että jokainen muuttaa maailmaa ilman suuria tekojakaan, olemalla rohkeasti sitä mitä on.
katselemiskannasta. Mä katson että olen omana itsenäni tasavertainen tähän elämään kuin muutkin. Riipumatta siitä että joidenkin mielestä en olisi.
Mutta sen verran oikaisisin, että en määrittele itseäni muiden ajatusten mukaan. Silloinhan olisin hetero, eikö vain. Mutta surullista silti, että maailma on niin kovin suvaitsematon näisä asioissa.
monelle on oletus että ihminen automaattisesti hetero.
Harvoin itse tosielämässä sitä paljoakaan pohtii kuka on ketäkin.
kyllä hyvin tämän ahdistuksen.
Vaikka ehdottomasti valtaosa suomalaisista on mun kokemuksen mukaan maltillisia ja antaa muiden olla, niitä toisiakin on. Niitä jotka katsoo oikeudekseen sen kirveenheiluttelun. Sitten riippuu vähän vähemmistön edustajasta, kuinka paljon sitä kohtaa. Mutta jos kovin usein tapahtuu eikä lähipiirikään ole suvaitsevimmasta päästä, niin siinä on ikään kuin vaikea nähdä koko Suomen kansaa, kun koko ajan saa olla puolustuskannalla. Olen aatellut, että monen lepakon lievästi aggressiivinen käytös voi johtua tästä turhautumisesta.
Itselläni on tuttavapariskunta, jonka toinen puolikas on taiteilija, silmiin pistävän persoonallisen näköinen ihminen. Tyttöystävän ja lapsen kanssa maailmalla esiintyessään (on vielä kovasti halailevaa sorttia) hän tuntuu keräävän kaikkien juoppojen, ahdistuneiden ja uskovaisten kommentit. Aikuinen kestää, mutta se on liikaa, että lasta rääkätään. Eikä siihen sovi vastaukseksi oikein sekään, että jätä lapsi kotiin tai muuta habitustasi.
Tasavertaisuus ja syrjimättömyyshän tarkoittaa tarkalleen ottaen sitä, ettei seksuaalinen suuntautuminen voi olla mikään mittari ihmisen arvoa määriteltäessä. Siis siihen on lailla kielletty puuttuminen. Mutta pinnan alla se muhii ja silloin tällöin pomppaa esille.
Itselleen tekee asiat helpommiksi kun keskittyy omaan elämäänsä. Mutta toisaalta mikään ei myöskään muutu, ellei osa meistä, ne jotka jaksavat ja kokevat asian tarpeelliseksi, laita itseään likoon ja tavallaan uhraa osaa elämästään. Kyllä ne etujärjestötkin koostuvat ihmisistä, joilla on tunteet ja elämä.
Vähemmistöjen ihmisoikeuksista on taisteltu maailman sivu. Siinä on menetetty ihmishenkiä, koettu tuskaa, saatu turpiin ja saatu jotain aikaankin. Minä arvostan niitä, jotka jaksavat. En olisi ensimmäisenä ojentamassa, että mitä kohkaat, hyvinhän asiat oikeastaan on. Niin on, kun on näitä, jotka ovat jaksaneet.
Ja niitä sortuneitakin taitaa olla melkein jokaisen vähänkään pidempään eläneen meikeläisen kokemuspiirissä... Heidän kohtalolleen omistan tämän. Ehkei kohtaloksi koitunut aina yksittäinen ajattelematon tinttaaja, mutta kyllä yhteiskunnalla silti on kollektiivisestikin vastuuta siihen, että elämä on joillekin käynyt ylivoimaisen raskaaksi jaksaa... Se on oikeastaan liian raakaa, liian surullista, jos enemmän ajattelee...että...rakkaus...on lahja...
tuleminen on tärkeää, suurimmalle osalle meistä ihmisistä,
muutenhan eläisimme täysin anarkistis/rasistisessa maailmassa, mikä tietty ositttain pitää paikkansakin
Omaa elämäämme voimme elää,omia polkuja kulkea,
mutta jos ei suvaitsevaisuutta perheeltään/vanhemmiltaan, niin entäs se rakkaus sitten??
Ei se, ole surullista että rakkaus on lahjamme,
vaan se että sitä ei ymmärretä
"On outoa, kuinka yksi ainoa ryhmä, vaikkakin omasta mielestään enemmistö, katsoo automaattiseksi oikeudekseen määrätä kuka ketäkin saa rakastaa"
Valta siihen ketä ihmiset saavat rakastaa tai ketä ei on tehokkain tapa kontrolloida ihmisyksilöitä. Uskonyhteisössä selibaatilla aiheutettu seksuaalinen tukahduttaminen osataan valjastaa uskonnon omia tarkoitusperiä palvelevaksi.
"Näissä tilanteissa eivät paljon paina lähimmäisenrakkaus tai ihmisoikeusjulistukset tai edes valtakunnan voimassaolevat lait."
Ihmisoikeudet ja lait ovat sanahelinää eivätkä edes sen paperin arvoisia mille ne on kirjoitettu. Tässäkin maasa tapahtuu hyvin perustuslaatuisia ihmisoikeusrikkomuksia joka päivä ja ihmiset tietävät niistä ja kun rikkomuksista pääsee ilman rangaistusta, röyhkeys vain kasvaa.
"Näissä tilanteissa heitetään syrjään vanhat kasvoille nostetut "me hyväksymme sinut sellaisenaan" -naamiot"
Surullista on että niin moni tässä porukassa uskoo noihin naamioihin.
Miksi me ihmiset emme osaa olla...no...ihmisiksi? *huokaus*
käyttäytyä...minä ajattelen asian niinkin kylmästi kuin että jos ihminen ei ymmärrä asiaani ei ole hän minun arvoiseni, ei ole hän ystäväni, ei tuttavani ja vaikka se tekee välillä pirun kipeää, jaksan sen.
joskus mietin miten ihmisluonto voi olla niin tyhmä, yksioikoinen, omaa etuaan tavoitteleva, jopa naiivi. mietin myös millä oikeudella kukaan meistä sanoo omaa mielipidettään juuri siksi oikeaksi, VAIKKA se olisi "yleinen mielipide", mutta olen tullut siihen tulokseen että myös nämä ihmiset kokevat sen tunteen/ olotilan joskus jolloin he miettivät että miten ovat voineet olla niin tyhmiä- ainakin toivon niin.
mitä se tarkoittikaan,??,
jossain matkalla olemme unohtaneet sen,
mitä on sitten ihmisyys,
tänä päivänä olemme niin keskittyneet omiin kuvioihimme,sisäänpäinkääntyneet,
ehkä osittain tämän maailman epävarman tilanteen takia,
että se lähimmäisenrakkaus ja kunnioitus on tipahtanut kyydistä,
yritetään vain pitää itse kiinni kynsin hampain,
paradoksaalista,
minulle heti kaikki,
muille ei jätetä tyyliin,
olemme omaksuneet väkisinkin tämän elämäntavan jossa selviydytään enää kyynärpäätaktiikalla,
kyllä maailma opettaa..
sitten löytyy aina kourallinen näitä idealisteja ja maailmanparantajia...
ja takkiin tulee,
väkisinkin
"Muistan ne ajat
jolloin en sinua vielä tuntenut
oli
kuin ei olisi ollut
murhetta minkäänlaista" (tanka)
vain joutuu valintojen eteen,kuka vain meistä ihmisistä. Toisen elämän ruotiminen ja ainainen jatkuva mallien ja roolien syöttö alkaa jossain vaiheessa itse kullekin riittää jos ei tunne niitä omakseen tai ne ovat yksinkertaisesti vääriä.
Ääärimmäisen raakaa se juuri on johtuen oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, jokainen haluaa olla rakastettu ja rakastaa.
He ketkä katsovat oikeudekseen sanoa miten rakastaa ja ketä, ovat vain aikaa myöten muuttuneet sellaisiksi joita vastaan ja kohdalla on nykyisin itse katsonut oikeudekseen puolustautua ja valmiina hyökkäämään takaisin.
Istunko kahvipöydässä täynnä pyhää vihaa, halveksuntaa..kaikki tämä voi olla molemminpuolista.
kun minun pitäisi, meidän kaikkien kunnioittaa toisiamme ja elämäämme. Kenen etujen mukaista se on, niinpä. Läheiset jotka eivät halua muuta kuin murtaa henkisesti ihmisen joka kuitenkin aivan varmasti on yhtä oikea ja hyvä ihminen kuin he jotka katsovat elämäntehtäväkseen kitkeä pois väärät ja vialliset. Tasapainon heistä jotka ovat sen löytäneet. Tämä tasapaino ja onni, ei se merkitse mitään sen rinnalla, kunhan vain ei rakasta samaa sukupuolta.
Tällaiset ihmiset läheiset, jotka/joiden kanssa kasvoi voivat muuttua, omalla kohdalla ainakin kuin suoraan muinoisista oppikirjoista; kanalauma, joka huomatessaan erilaisen, nokkivat tätä niin kauan kuin se on mahdollista.
Tämänkaltainen käytös ympärillä ei varmasti paranna ketään, ei maailmaa ei ihmistä, kylläkin pystyy muuttamaan ja paljonkin, vaikutukset eivät vain ole sellaisia joita kukaan on odottanut.