joka on jäänyt yksin? En ymmärrä mitä on tapahtunut mutta mulla on kadonnut koko ystäväpiiri... muutamia jotka tsemppaa mua somessa tai puhelimessa, mutta ketään en enää oikeastaan näe livenä. Miksi mun muuttunut elämäntilanne aiheuttaa ystävien häviämisen, surulliselta tuntuu
Onko täällä ketään muuta
Anonyymi-ap
18478
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Tsemppiä sulle. Ei ole ystäviä mullakaan. Välillä oli vuosia joiden aikana olin kiinni läheisistä huolehtimisessa ja tuolloin hävisi viimeinenkin tuttava. Sen jälkeen ei oikeastaan ole tullut uusia ihmisiä lähipiiriin ja sairastellessa muutaman vuoden on tullut oltua vaan enimmäkseen kotosalla. Se elämä joskus menee vaan niin, ett ei itse pysty asioihin paljoa vaikuttamaan. Omalla kohdalla ollut huonoja kokemuksiakin joistakin ihmisistä, se on saanut ottamaan etäisyyttä toisiin ihmisiin, ei halua uudestaan tulla loukatuksi, on luotto mennyt ihmisiin.
Jospa sulle tulisi uusia tuttavuuksia elämääsi entisten tilalle.
Elämää jäljellä sen 35 vuotta. Meneehän se näinkin, ilman ketään.
Millä tavalla elämäntilanteesi on muuttunut? Ystäväpiiri muuttuu tilanteen mukaan: koulussa on koulukaverit, opinnoissa opiskelukaverit, töissä työkaverit, harrastuksissa harrastuskaverit. Se on ihan luonnollista.
Ei kaikilla ole työkavereita. Osa työskentelee esim. etänä. Aina.
Ei kaikilla ole sosiaalisia harrastuksia. Eikä työkavereita. Ja ne koulu- ja opiskelukaverit ovat perustaneet perheet ja heillä on muuta tekemistä.
Sitähän voi mennä työpaikalle.
Koen henkistä ja fyysistäkin yksinäisyyttä. Saatan itkeä, niin se helpottaa oloa. Täytyy itseään halata, jos ei saa halauksia. Tykkään osoittaa välittämistä halaamisella ja kärsin halipulasta. On ollut pitkäkestoista stressiä. On minulla kavereita ja muutama ystävä, mutta he asuvat eri paikkakunnilla. Nyt yksi kaverini teki oharit. Hän ilmoitti vähän ennen ettei tulekaan yhteen paikkaan, missä meidän piti tavata. Sukulaiset riitelevät perintöasioista. Tuntuu välillä lohduttomalta. Varsinkin kesäaika on ollut kamala. Odotan niin syksyä.
Toi on aika tuttu fiilis
Ne muut ikäiset elää lapsi,perhe ja ruuhkavuosia ...
Siinä oot melko osaton kun oot yksin ilman mitää mitä hyvin monella muulla ikääisellä kuuluu jokaiseen päivään
Ja toikin et ihmiset ei raahaa perheitään näkee kavereita ..
Sen siaan piippaa se puhelin
Ihmisistä tullu laiskoja sosiaalisessa kanssakäymisessä..
Toki ruuhkavuodet rajoittaa
Kun perhe vaatii osansa mutta kun ..
Sinkut ja yksinäisetkin nyhjöttää mieluumin kotona puhelimella ... Kun asialle pitäis tehdä jotaki .
Vois lähteä edes kahville joskus
Vaan tyhmää on mennä yksinään kahville.
Ihmiset on todella laiskoja nykyään pitämään yhteyttä. On vaan se minäminä- ja-minun-perhe.
Ihmiset ovat vähän laiskoja pitämään yhteyttä. Helposti on kännykkä kädessä. On myös sukulaisia, jotka menevät omiin reissuihin tai mökeille ja siellä istutaan kaljatölkki kädessä ja grillataan. Kun on hautajaiset, laitetaan vaatteet viimeistä päälle ja esitetään toisille kuinka hyvin on asiat. Tykkään mutkattomasta yhteydenpidosta, että käy kahvilla tai käy kylässä.
Minä olen jo vanha mies..paljon kilometrejä mittarissa kaiken jo nähnyt loppuko häämöttää siinäpä kysymys🧙♂️
Yksin mutta en yksinäinen. Ei ole mitään tarvetta höpötellä tai muutakaan kenenkään kanssa. Hän on tosin jäänyt sydämeen mutta ilman tässä on oltu ilman ongelmia. Ehkä hänen ja minun polut vielä kohtaa.
En ole jäänyt se on valinta ja hyvä valinta onkin. Vielä kun pääsisi eroon työpaikan "ystävistä" elämän laatu paranisi entisestään.
Niinhän se vaan menee. Kyllä ne ihmiset vaan haihtuu siitä. Mulla ratkaisevaksi tuli kun siirryin toiselle paikkakunnalle töihin. Siitä se vaan hiipu. Luulin vielä, että suuremmassa kaupungissa niitä kavereita helpommin löytys, mutta oikeestaan vaikeemmin. Tietenkin työkavereita oli, mutta heilläkin omat menonsa. Ja sitten kun viiden vuoden jälkeen palasin takas, niin kaikki oli hävinny. Yks tuttu tässä on, mutta en mä kehtaa häntäkään pommitta, luulee vielä homoks. no ei ehkä nyt sentään. mutta kuitenkin ois vähän isompi piiri kiva. Ja tota kommuunia oon kyllä aatellu, mutta siihen pitäs löytää just ne sopivat ihmiset. Ei mitään narsisteja tai psykopaatteja, kun ykskin tollanen pilaa koko ryhmän. Armeijasta valitettavasti kokemusta, niiden kanssa ei kertakaikkiaan tuu toimeen, vaikka kuinka olisit sovitteleva. Ne ihmeellisesti imee kaiken energian.
Olen myös miettinyt kommuuniasumista. Asuin vuosia soluasunnoissa kämppiksien kanssa, joten en ole aina ollut yksin. En ole törmännyt psykopaatteihin, kun en ole käynyt armeijaa. Se on varmasti raskasta, kun joutuu sellaisen kanssa toimimaan. On yksinäisiä miehiä, jotka eivät voisi asua naisen kanssa yhdessä. He soittelevat toisilleen ja ovat tekemisissä. Eivät ole homoja ja en voisi kuvitella heidän olevankaan. *naiselta
Jatkoa...jos ikinä vielä muutan, niin miehen kanssa.
Itse olen yksinäinen kun ei ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita oikein kenenkään kanssa.
Yhteisiä mielenkiinnon kohteita on muuten tosi vaikee löytää kenenkään kanssa. Mä en osaa tälle omalle ees nimetä, sellanen yhteiskunnan kriittinen tarkastelu, miettiä vähän miten saatais tuleville vähän parempaa elämää. Ei oikei sovi nykyaikaan, katos kun kvartaalit on kaikilla vaan mielessä. Mutta mieluummin oon yksin, kun myisin sieluni paholaiselle, näin lyhyesti sanottuna.