Satu Rauskista joka vihasi uusiutuvaa energiaa

Satu Rauskista ja savusta
Olipa kerran Helsingissä pieni höyryveturi nimeltä Rauski. Koko elämänsä hän oli ahkeroinut kaupungin suurimmassa voimalaitoksessa, lämmittäen kattiloita kuumalla kivihiilellä. Rauskin sydän sykkyi ilosta joka kerta, kun hän näki paksujen savupilvien kohoavan korkealle taivaalle voimalaitoksen komeasta piippuun. Savu oli kuin hänen oma taideteoksensa, joka leijui kaupungin yllä ja kertoi kaikille, että Rauski oli töissä.
Rauski oli aina rakastanut savua. Se oli hänen ystävänsä, hänen kumppaninsa. Savun kanssa Rauski oli kokenut niin iloisia kuin surullisiakin hetkiä. Savu oli ollut hänen tukenaan pitkissä työvuoroissa ja juhlinut hänen kanssaan jokaista onnistumista.
Mutta kaikkiin hyviin asioihin tulee myös loppu. Kun Rauski oli jo vanha ja hiukan väsynyt, voimalaitoksessa päätettiin tehdä suuri remontti. Vanhat hiilikattilat korvattaisiin moderneilla ja ympäristöystävällisemmillä laitteilla. Rauski oli surullinen, sillä hän tiesi, että remontin jälkeen hän ei enää pääsisi töihin. Mutta vielä surullisemmaksi hän tuli, kun kuuli, että uusi voimalaitos ei tuottaisi enää lainkaan savua.
Rauskin sydän särkyi. Miten hän voisi elää ilman savua? Ilman ystäväänsä? Eläkkeellä Rauski istui usein ikkunan ääressä ja katsoi vanhaa voimalaa. Hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hän oli nuori ja täynnä energiaa. Hän näki mielessään, kuinka savupilvet kohosivat taivaalle ja kuuli, kuinka höyry pihisteltiin.
Yhtenä iltana, kun Rauski istui jälleen ikkunan ääressä, hän näki taivaalla oudon valon. Se oli kuin pieni tähti, joka hohti kirkkaasti. Rauski seurasi valoa tarkasti, kunnes se laskeutui hänen ikkunalaudalleen. Siellä istui pieni, tuikkiva olento.
"Moi Rauski", olento sanoi. "Olen Tähtisavu. Kuulin tarinasi ja halusin tulla lohduttamaan sinua."
Rauski oli hämmästynyt. "Tähtisavu? Mitä sinä täällä teet?"
"Olen tullut kertomaan sinulle, että vaikka savua ei enää tule voimalaitoksen piippuun, se elää edelleen sinussa. Sinun muistoissasi, sinun sydämessäsi. Ja kun sinä suljet silmäsi, voit aina nähdä savun kohoavan taivaalle."
Rauski hymyili. Hän ymmärsi, että Tähtisavu oli oikeassa. Vaikka hän ei enää näkisikään savua omilla silmillään, se olisi aina osa häntä. Ja kun hän joskus lähtisi taivaalle, hän voisi taas olla yhdessä savun kanssa.
Niin Rauski jatkoi elämäänsä, sydämessään täynnä lämpimiä muistoja savusta ja onnellisista ajoista voimalaitoksessa. Ja kun hän joskus sulki silmänsä, hän näki jälleen savun kohoavan korkealle taivaalle, hänen rakkaan ystävänsä.