Olen tällainen ihan tavallinen yläastelainen tyttö, ja olen todella kiitollinen jos jaksat lukea valitukseni…
Olen oikeastaanaina ollut aika sekaisin. Olen koko ajan ahdistunut kaikesta. Satutan itseäni ja ajattelen itsemurhaa, koska tuntuu, etten ansaitse olla olemassa. Että olen synnynnäisesti epäonnistunut ja tyhmä.
En enää osaa hahmottaa asioita samalla tavalla kuin ennen. Aivoissani on jatkuvasti sumua ja epäonnistun helppoissakin tehtävissä. En osaa erottaa tunteita toisistaan ja olo on tyhjä. Muistini on huonontunut huomattavasti ja päivittäin tulee epätodellisuuden tunne, jolloin kaikki ympärilläni tuntuu kuin unelta. Minulla on myös runsaasti synesteettisiä ominaisuuksia.
En omista käytännössä yhtäkään ystävää, mikä johtuu sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pelkään jatkuvasti että sanon tai teen jotain väärää ja ihmiset vihaavat minua. Muut ovat ystävällisiä, seurallisia ja rohkeita, minä taas tyhmä valittaja. Olen lisäksi huono pitämään ystävyyssuhteita kasassa. En vain osaa olla muille ystävällinen.
En juttele juuri koskaan kenellekkään, ja voisin helposti olla vaikka miten kauan sanomatta sanaakaan kenellekkään. Puhun liian vähän, joten se tuntuu pakotetulta ja yksinkertaisetkin sanat ovat alkaneet muuttua vaikeiksi ääntää. Silti perheeni ajattelee, että olen liian puhelias.
Kotona emme puhu ikinä tunteista, emmekä kyllä oikeastaan mistään muustakaan, mutta se varmaan on oma vikani. Äitini mielestä olen liian herkkä, enkä itke koskaan kenenkään nähden. Ja jos itken salaa, tunnen siitäkin syyllisyyttä ja vihaan heikkouttani. Mielikuvitusmaailmassani on parempi olla tunteeton psykopaatti kuin herkkä. En ole perheelleni tarpeeksi ja he ansaitsisivat niin paljon paremman ihmisen minun tilalleni. Voin nähdä, miten he säälivät minua.
Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä kaikesta. Tuntuu, etten ansaitse sitä kaikkea mitä olen saanut, ja pelkään, että jonain päivänä joku huomaa, etten ole normaali ja että kaikki onnistumiseni ovat johtuneet sattumasta ja muiden avusta. Olen päiväkodista asti pitänyt itseäni paljon huonompana kuin muut.
Voisiko joku kertoa, onko tällainen normaalia vai onko aivoissani jokin vika? Tunnen nimittäin itseni jälkeenjääneeksi ja pahaksi ihmiseksi
Olen oikeastaanaina ollut aika sekaisin. Olen koko ajan ahdistunut kaikesta. Satutan itseäni ja ajattelen itsemurhaa, koska tuntuu, etten ansaitse olla olemassa. Että olen synnynnäisesti epäonnistunut ja tyhmä.
En enää osaa hahmottaa asioita samalla tavalla kuin ennen. Aivoissani on jatkuvasti sumua ja epäonnistun helppoissakin tehtävissä. En osaa erottaa tunteita toisistaan ja olo on tyhjä. Muistini on huonontunut huomattavasti ja päivittäin tulee epätodellisuuden tunne, jolloin kaikki ympärilläni tuntuu kuin unelta. Minulla on myös runsaasti synesteettisiä ominaisuuksia.
En omista käytännössä yhtäkään ystävää, mikä johtuu sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pelkään jatkuvasti että sanon tai teen jotain väärää ja ihmiset vihaavat minua. Muut ovat ystävällisiä, seurallisia ja rohkeita, minä taas tyhmä valittaja. Olen lisäksi huono pitämään ystävyyssuhteita kasassa. En vain osaa olla muille ystävällinen.
En juttele juuri koskaan kenellekkään, ja voisin helposti olla vaikka miten kauan sanomatta sanaakaan kenellekkään. Puhun liian vähän, joten se tuntuu pakotetulta ja yksinkertaisetkin sanat ovat alkaneet muuttua vaikeiksi ääntää. Silti perheeni ajattelee, että olen liian puhelias.
Kotona emme puhu ikinä tunteista, emmekä kyllä oikeastaan mistään muustakaan, mutta se varmaan on oma vikani. Äitini mielestä olen liian herkkä, enkä itke koskaan kenenkään nähden. Ja jos itken salaa, tunnen siitäkin syyllisyyttä ja vihaan heikkouttani. Mielikuvitusmaailmassani on parempi olla tunteeton psykopaatti kuin herkkä. En ole perheelleni tarpeeksi ja he ansaitsisivat niin paljon paremman ihmisen minun tilalleni. Voin nähdä, miten he säälivät minua.
Tunnen jatkuvasti syyllisyyttä kaikesta. Tuntuu, etten ansaitse sitä kaikkea mitä olen saanut, ja pelkään, että jonain päivänä joku huomaa, etten ole normaali ja että kaikki onnistumiseni ovat johtuneet sattumasta ja muiden avusta. Olen päiväkodista asti pitänyt itseäni paljon huonompana kuin muut.
Voisiko joku kertoa, onko tällainen normaalia vai onko aivoissani jokin vika? Tunnen nimittäin itseni jälkeenjääneeksi ja pahaksi ihmiseksi
Vastaukset 2
Vanhimmat
Apua löytyy kyllä. Esim. Mannerheimin lastensuojeluliitto auttaa kun mieli on maassa.
No olet varmasti ihan normaali ja herkkä ihminen joka kokee syyllisyyttä ihan turhaan.Voitko puhua vanhemmillesi,he on voinu tuntea samoja tunteita nuoruudessaan.Tuossa iässä ollaan vähän herkillä ja mieli myllerryksessä mut menee ohi aikanaan. Monella on muuten myös autismin kirjoa joka jää joskus huomaamatta.Siihenkin kuuluu saada tukitoimia niin asioita ei koe liian vaikeina. Ja vielä että itkeä saa jos itkettää,ei tunteita pidä piilottaa.Olet yhtä arvokas ja tärkeä kuin muutkin,voimahalaus:)