En halua jäädä yksin

En halua jäädä yksin. Melko yksin olen jo jäänyt. Masennus ja sosiaalinen ahdistus saanut minut vuosien varrella eristäytymään. Pelkään että syrjäydyn. Pelkään että kohta ei ole ketään. Se on nyt jo lähellä. En saa pidettyä kunnolla ihmissuhteita yllä. Opiskelen ammattikoulussa minulle täysin väärää alaa. Mutta ammattikoulussa saan keskustella ja nähdä ihmisiä. Ilman sitä en jaksaisi. Opiskelen alaa vieläkin vaikka jatkuvat siellä koetut epäonnistumiset pahentavat jo valmiiksi huonoa itsetuntoa. En uskalla lähteä opiskelemaan muutakaan. Pelkään että jään siellä yksin. Toisaalta se syö jaksamista kun en sovi alalle. En vaikka kuinka haluaisin. On minulla mielessä joitakin alavaihtoehtoja mutta ei riitä rohkeus sinne mennä. Sosiaalisten tilanteiden pelko ei tunnu helpottavan. Minun pitäisi osata kaikki etukäteen etten nolaisi itseäni, eikä se ole mahdollista. Minä en sinne mene muiden naurettavaksi ja pilkattavaksi. Haluaisin kovasti käydä töissä, en todellakaan elellä yhteiskunnan loisena. Minusta ei vain ole siihen. Työharjoittelussa paloin loppuun kun annoin kaikkeni mutta silti pelkoni ei helpottanut. Tämä älytön pelko on jo niin paljon elämääni syönyt, että pelkään etten koskaan saa kavereita enkä perhettä. Ne olisivat suurin haaveeni.