Pakkoajatukset ja psykoottisuus

Voiko pakkoajatukset olla mitenkään psykoottisia, että on kärsinyt koko ikänsä tiedostamattaan niistä pitäen niitä täysin normaaleina ajatuksina ja käytöksenä? Yksi on ehdoton varmuus siitä, että olen varmasti hullu tai parantumattomasti sairas. Maallinen termi tälle on ollut että olen vain "kuvitellut". Olen siis ajatellut että minulla on vain vilkas mielikuvitus, eikä se ole mitenkään paha asia, muut pitävät sitä vain pahana jos alan jauhaa ärsyttävän obsessiivisesti liikaa samasta asiasta. Joten olen oppinut pitämään suuni kiinni useimmissa tilanteissa, mikä vain lisää ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa. Olen hävennyt erilaisuuttani tietämättä mikä minua vaivaa. Minulla on myös pakkoliikkeitä ja en ole aiemmin yhdistänyt niitä pakkoajatuksiin liittyviksi. Olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta ja masennuksesta lapsesta saakka, mutta tullut voimakkaan "mielikuvitukseni" kanssa toimeen, tehden siitä ystävän. Olen ajatellut, kuulunko tähänkään ryhmään, onko minulla joku neurologinen sairaus, koska oireeni ovat niin voimakkaita lapsesta saakka. Olen pelännyt että olen skitso, koska mielikuvitukseni on yhä lapsen tavoin vilkas, ystävä sekä vihollinen. Vain miesystäväni mielestä en ole hullu, muiden mielipiteitä en tiedä, mutta ajattelen jatkuvasti, että he pitävät minua hulluna. Ehkä minulla on aspergerin oireita, sisäinen maailmani on tärkeämpi monesti kuin ulkoinen, mikä tekee aika skitson vaikutelman ja olen joka paikassa outolintu sekä olin koulukiusattu erilaisuuteni takia. En tiedä yhäkään mikä minua vaivaa ja se lisää pakkoajatuksia sekin etten nyt kuulu "tähänkään" ryhmään tällä palstalla.