Moni on tunnistanut lesboutensa vasta yli 20-kymppisenä. Kaduttaako hukkaan mennyt nuoruus, "elämän paras aika"?
Vai eikö ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin hukattu nuoruus?
Vai eikö ole koskaan liian myöhäistä saada takaisin hukattu nuoruus?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Mielestäni en oo hukannu yhtään mitään. Päinvastoin, oon iloinen siitä että olen kokenut kaikenmoista nuoruudessani. Aina ei oo ollu todellakaan helppoa, mut oikeestaan hyvä niin.
...koska nuoruus oli mitä oli, elin sitä joka tapauksessa muuten ihan täysillä, eikä silloin seurustelu ihan vakavissaan ois ehkä kiinnostanutkaan.
Tuli bailattua rajusti ja salaa ihasteltua tyttöjä :) Nyt on sitten se aika vakavemmille suhteille, vaikken vanhus ole vieläkään.
Ja ei ole koskaan liian myöhäistä mielestäni millekään tässä elämässä! :)
miks miettiä jotai hukattua nuoruutta..
ei sitä voi hukata.. ihminen on juuri niin vanha ku tuntee olevansa.. mä oon ainaki viettäny semmosta teini elämää pitkän aikaa et alta pois.. miks miettiä jotai mitä olis voinu silloi tehä ku oli nuorempi ku ne voi yhtälailla tehä nyt..;)
no otsikossapa se on sanottuna jo kaikki.. harmittaa myös tämä aika kun en ole vieläkään tullut täältä kaapista ja on vielä ensi suudelma ja perhoset vatsassa kokematta. naiselta siis. miehen kanssa ei perhosia tullut.
Täällä toinen kaapissa oleva, 28v ja avomies kotona. Eli ei pelkästään se "hukattu" nuoruus harmita, vaan myös se, että kaiken aikaa hukkaan ja kiellän sitä mitä oikeasti olen. Ei tässä voi muita syytellä kuin itseäni.
Että vakiinnuin jo nuorena...edelleen saman naisen kanssa ja nuoruuden menot jäi lyhyeen...se ehkä hiukan harmittaa...
Teiniaika? Aika paksua.
helpotuksesta etten ole enään parikymppinen, aika armotonta on meno ja tuolta jos pitäisi etsiä sitä oikeaa itselleen, varmasti menisi itkuksi.
Mun elämä on muutakin kuin seksuaalisuus, eli en katso että olen hukannut nuoruuttani.
Ällistyttää nämä 40 jotka sanovat että "olen ikuinen lapsi" yms, minusta on ollut mukavaa vanheta ja en todellakaan halua olla ikuinen lapsi.
...paitsi, että eihän se välttämättä tarkoita sitä, kun sanotaan, että "olen ikuinen lapsi", etteikö ole aikuinen. Siis ottaa ja kantaa vastuuta. Vai mitä?
Mä määrittelen "ikuisen lapsuuden" lähinnä uteliaisuuden säilymisenä, en niinkään jatkuvana bailaamisena tms. Kuka sellasta jaksaa?
Mua ei harmita. Ei tässä ole mitään menetetty. Päinvastoin.
harmittaa, nuoruus oli mitä oli, olin kiltti ja viinaa tuli vähän otettua ja ihmettelin vain kun en ymmärtäny miehistä mitään.Kokeilin ja aina oli tunne että kiinnosta.
Jäi luomatta ystävyyssuhteet muihin lesboihin.
Minä olin kiltti ja paahdoin koulussa priimuksena ja vapaa-ajan tein kotitöitä tai urheilin kun muut joivat kaljaa ja naiskentelivat.
Ei ihme että parisuhteen ylläpitäminen on niin vaikeaa kun se tehdään 20 vuotta vähäisemmällä kokemuksella kuin mitä heterotuttavillani on!
Vanhempieni mielestä seksuaalisuutta ei ole olemassakaan tai jos on, niin siitä ei ainakaan puhuta julkisesti. Tämä oli heidän mielipiteensä silloin ja tämä on heidän mielipiteensä nyt.
Koulussa priimuksena olemisesta ei ole ollut minulle elämässä mitään hyötyä. Kun olen ollut kiltti, minua kusetetaan työehdoissa ja palkkauksessa kun sellaiset jotka ovat oikeasti saaneet elää uskaltavat pitää myös oikeuksistaan kiinni!
Bonuksena minä sanon että kun vanhempieni mielestä kaikki mitä minä teen ja mikä minä olen ollut on aina väärin, niin olen sitten tehnyt kaikkeni tehdäkseni kaiken sen mitä pidetään vääränä, ainoastaan ketään en ole tappanut enkä pahoinpidellyt, mutta mieleni tekisi tujauttaa arsenikkia vanhempieni viinilasiin!
No ei harmita....ei mun nuoruus hukkaan oo menny, päinvastoin. Onpahan tullut ainakin huomattua mikä ei ole oma juttu. Kaikkee oon saanu tehdä mitä oon halunnu. Se että huomasin olevani lepakko vasta 20 kympin jälkeen oli tietysti kova paukku, mutta vielä siitä on toivuttu näin "vanhoillakin päivillä":-)
kyllä, hivenen harmittaa! monta vuotta meni tärviölle. mutta vasta rakastuttuani olen alkanut nauttimaan seksistä... todella. ja siitä kiitos!! nyt on aika ottaa menneet vuodet takaisin.
Välillä mietityttää miten olis elämä järjestynyt, jos olis nuorena likkana sieltä kaapista päässyt ulos. Saattaisin olla lapseton ja montaa kokemusta rikkaampi ja montaa karmaisevaa kokemusta köyhempi. En voi harmitella, elämänsä on vain elettevä, mutta mietityttää kyllä.
Onko nuoruus pelkkää seksuaalisuutta? Minun nuoruuteeni ainakin sopi suunnattoman paljon kaikkea muuta. Kokemuksia, harrastuksia, ystäviä, tunnekuohuja... Jos siihen olisi vielä sotkenut seksuaalisuuden, niin olisi voinut tulla melkoinen soppa.
Eli suhtautumiseni on juuri päinvastainen. Jos olisin elänyt nuoruuteni, niin kuin se nykyään tuntuu olevan tapana, ei nuoruudesta olisi jäänyt minulle muuta kuin suunnaton kaduttavien asioiden viidakko. Olen todella tyytyväinen, etten ole tullut harrastaneeksi herra ties mitä kokeiluja, enkä keränneeksi valtaisaa exien kokoelmaa. Minusta on ollut huomattavasti parempi saada tutustua seksuaalisuuteeni vanhemmalla ja kypsemmällä iällä, jolloin siinä on mukana kokonaan, eikä se ole vain hormonien hyökyä ohi järjen ja tunteiden.
En nyt toki yritä väittää, että kaikki nuoret olisivat pelkkiä kukasta kukkaan lentäjiä tai että kenelläkään nuorella eivät ole tunteet pelissä, mutta kun katselee teinien nykymenoa... No, usein vain näyttää siltä, että parinkin haussa on selkeästi enemmän kysymys pätemisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, porukkaan sulautumisesta, kuin todellisesta välittämisestä/ rakkaudesta. Asioita vain tehdään koska muutkin tekevät ja koska ei ole "normaali", jos omaa omia mielipiteitä tai haluaa päättää aikataulustaan itse...
... mutta minkäs sille enää voi. Törmäsin todellisuuteen vasta aikuisena (aika lapsekkaana muka-aikuisena tosin) ja aikakaudella, jolloin homoseksuaalisuus ei kuulunut juuri kenenkään tutun arkeen. Luulin höyrähdyksen menevän ohi, ja kun se ei mennyt, niin ryhdikkäästi vain pidin suunnan. Miehiä aloin kyllä vältellä, en viitsinyt sitä toivotonta peliä enää, firman bileistä nopeasti pois, ei avokaulaisia puseroita, meikkaaminen väheni. Hepeneitä en ollut ennenkään harrastanut, mutta viileetä liituraitaa ja sen sellaista enenevästi päälle. Ei siitäkään apua, oli nainen etsittävä, lopulta.
jo tuonne edelle omasta itsestä. sama se oli täälläkin, oli vain minun pakko lähteä etsimään tuntetamonta. Olin ihan yksin heteromaailmassa, ja mitä siitä vaikka nykyisin olenkin kummajainen ;) niiden joukossa olen ja minä elän =). Minulla ei ollut mahdollisuutta mennä mihinkään seta.n iltamiin tai yleensäkään sen puolen ihmisiin tutustua mitenkän. Ihmettelen joskus kovastikin miten saatoinkin kasvaa 60 000 ihmisen kaupungin lähellä ja silti Oikea minulle sopiva maailma ei auennut siellä juuri lainkaan. netistä sain ensikosketuksen minun elämääni ja siitä se lähti..
Helsinki tuli pakottavasti tutuksi(se oli ainut suunta missä tiesin homoja lesboja olevan) ja siellä ensi kerran näin ja puhuin samaa kieltä kuin muut kaltaiseni. jep. ja olen kolmenkymmenen. Sosiaalisilta taidoiltani olin minäkin ja ajatusmaailmaltani keskenkasvuinen. Miten muutenkaan kun en voinut (peitin itseni vuosikaudet). Kukin kasvaa tavallaan ja ajallaan. niin minäkin(vasta yli kolmekymppisenä solmin ensimmäisen kaiken kattavan suhteen) vaikka pituudelta tyngäksi jäinkin ;)