Ikuisesti yhdessä

Sumppero kirjoitti:

IKUISESTI YHDESSÄ
Suvi

- Pidä Liisistä huolta, sanoin Maijalle kun halasimme.
- Pidän, Maija vastasi ja hymyili minulle.
- Suvi. On aika, katsoin taakseni ja näin Antin. Antti. Se oli niin komea ilman paitaa. Syvän siniset silmät ja pörröinen ruskea tukka, oikea peikkotukka.
Vihelsin. Katsoin metsään, joka oli aivan edessämme. Pian kuulin tuon tutun laukan. Haistoin tuon ihanan hajun. Se oli tulossa. Sitten näin sen. Musta hevonen laukkasi minua kohti. Sen jalat iskeytyivät maahan yhä uudestaan ja uudestaan. Erotin orin lihakset selvästi kun se laukkasi minua kohti. Sen sieraimet laajenivat hengityksen tahdissa. Hymyilin. Hymyilin koska tiesin että ori olisi minun. Yksin minun. Havahduin. Muistin miten olin ajatellut Petestäkin noin. Kuukauden seurustelun jälkeen Pete oli hakannut ja raiskannut. Ori pysähtyi viereeni. Varoin koskemasta sitä. Se oli villi, tiesin sen. Minua se totteli. Minä olin sen kesyttänyt, mutta halusin että se saisi silti elää rauhassa metsässä oman laumansa kanssa. Ori kumartui etujalkojensa varaan ja nostin vasemman jalkani orin selän ylitse ja istuin sen selkään. Ori nousi ylös.
- Mä palaan vielä, sanoin ja katsoin Maijaa suoraan silmiin. Maija nyökkäsi pienesti.
- Veikko on vaarassa, sanoin ja katsoin metsään ja jatkoin: - Liisi tietää. Pete tulee ja te ootte vaarassa. Älä anna Peten satuttaa sua. Vihellä niin mä tuun jos tarvii. Veikko ei saa olla yksin. Jere on vaarassa. Lotta on vaarassa. Sä oot vaarassa. Älä sano Petelle, että mä menin metsään, sanoin Maijalle ja kannustin oriin laukkaan ja laukkasin metsään. Ori kiihdytti aina vaan vauhtiaan.
Isä. Isä on vaarassa. Pete tiesi missä isä on. Pete tiesi miten satuttaa minua. "Pete on kuollut", ajattelin mielessäni.
Loikkasin nopesti oriin selkään ja kannustin sen nopeatempoiseen laukkaan. Laukkasin metsään. Suureen metsään, missä Antti odottaisi minua.

Maija

"Älä anna Peten satuttaa..." "Veikko on vaarassa..." "...sä oot vaarassa..." Mitä Suvi tarkoitti? Oliko Pete tulossa? Tänään. Mikä päivä tänään on? Onko viime vuonna samaan aikaan tapahtunut jotain? En muista. Otin hevosen tarhasta ja vein sen karsinaan.
Muistelin Suvin sanoja, kun kävelin satulahuoneeseen. Nostin katseeni. Siellä oli Liisi, Kati ja Jere. "...Liisi tietää..."
- Suvi lähti, sanoin ja kaikki kohottivat katseensa minuun. Katsoin heitä takaisin.
- Lähti, mihin? Kati kysyi.
- Pois. Metsään, sanoin. Jere katsoi minua ja sen silmissä oli vihaa. Vihaa Peteä kohtaan. Jere rakasti Suvia. Suvi myöskin varmaan rakasti Jereä. Jerehän oli palstanut Suvin, kun Suvi meinasi tehdä itsemurhan.
- Peteä karkuun, Jere totesi ja hänen äänestään kuulsi viha ja katkeruus.
- Ei. Suvi ei mennyt karkuun. Se hakee voimia. Se aikoo tappaa Peten. Pete aikoo tappaa Veikon. Suvi on raskaana, Liisi sanoi ja katsoi maahan. Hänen poskillaan vieri kyyneleitä.
- Raskaana? Kenelle? Petelle? kysymykset tulvivat ulos suustani. Jere loi katseensa alas. Ei kai? Ei kai Suvi ollut pettänyt Peteä Jeren kanssa?
- Ei oo Peten. Se on Jeren, Liisi sanoi.
- Jere? Et kai? kysyin.
- Se vaan tapahtu, Jere puolustautui.
- Ei ihme jos Pete haluaa tappaa Suvin, sanoin. Siinä samassa kuului auton ääni.
Pete. Pete tuli. Pienellä mustalla Fordilla. Rokki pauhasi autossa. Pete astui autosta ulos. Että Pete oli komea; mustat hiukset, pähkinänruskeat silmät, mustat aurinkolasit silmillä. Ruskettunut iho. Valkoinen hihaton paita, vaaleat farkut. Muistan kuinka olin ihastunut Peteen.
Pete avasi satulahuoneen oven ja astui sisään.
- Suvi? Pete huhuili.
- Ei oo näkynyt, Kati tokaisi.
- Lähti siis. Hélvtin pelkuri, Pete sanoi ja hänen katseensa kohdistui Jereen.
- No oliko Suvi hyvä páno? Pete kysyi. Jere vain mulkaisi Peteä ja katsoi Liisiä. Liisi itki. Itki ääneen. Silloin Pete tiesi, Suvi oli raskaana. Pete rakasti kuitenkin Suvia. Suvi mustine kihartuvine hiuksineen ja tummine silmineen.
Pete lähti kävelemään kohti tallia. Tallista kuului kauhea meteli. Veikko. Kati. Kati oli mennyt päästämään Veikon irti. Veikko laukkasi pitkin käytävää ulos. Minä, Liisi ja Jere juoksimme perässä. Veikko laukkasi, ja lujaa. En ikinä ole nähnyt Veikon laukkaavan yhtä lujaa.
- Ei kentälle, huusin, mutta sinnehän se Veikko meni. Pete tuli tallista Katia retuuttaen ja aseella uhaten.
- Kaikki kentälle, Pete sanoi ja tönäisi minut liikkeelle.
Köysi. Mitä Pete teki köydellä? mietin, mutta se selvisi pian. Pete köytti meidät kaikki estetolppiin kiinni. Mutta Petellä oli jokin hyvin pitkä paketti mukanaan. Pete aukaisi paketin ja otti sieltä miekan. Samurai-miekan. Pete otti miekan kotelostaan ja lähestyi sillä Veikkoa, joka perääntyi kentän perimmäiseen nurkkaan.
- Et sä voi tappaa sitä, parahdin ja kyynel vierähti poskelleni. Pete kääntyi ja katsoi minua kysyvästi.
- Miksi en voisi? Pete kysyi ja kyykistyi aivan eteeni.
- Voi Maija, Veikon tappo satuttaa Suvia eniten ja Suvi satutti mua ihan tosissaan, kun se páni Jereä ja nyt se sille raskaana. Mutta meille voisi kehittyä jotain juttua, Pete sanoi ja painoi pehmeät huulensa omilleni. Jos tuo olisi tapahtunut vuosi takaperin, olisin ollut onnellinen, mutta nyt.. Pete hymyili minulle ja minä sylkäisin. Sylkäisin suoraan Peteä silmään. Peten naamalle tuli tyrmistynyt ilme, kukaan ei koskaan ollut vastustanut Peteä. Paitsi Suvi, mutta Pete rakasti Suvia. Peten nyrkki kohosi ja iskeytyi suoraan kasvoilleni. Pääni notkahti taakse.
"...vihellä..."
Vihelsin. Vihelsin niin lujaa kuin pystyin. Tuulen henkäys, samanlainen kuin silloin kun Suvi lähti. Kuulin sen. Haistoin sen. Se oli tulossa. Suvi oli tulossa. Naamalleni muodostui voitonriemuinen hymy. Hymyilin koko naamallani. Kati hymyili. Jere hymyili. Liisi. Liisi itki. Miksi? Mitä Liisi tietää? Katsoin taakseni. Suvi istui samaisen hevosen selässä ja katsoi minuun ja nyökkäsi. Aivan kuin kiitokseksi. Suvin olemus oli kuitenkin aivan erilainen kuin lähtiessään. Hän oli itsevarma.

Suvi

Laukkasin metsässä. Tiesin mihin mennä. Pete oli tappanut isäni. Antti. Antti saisi opettaa minua. Antti osasi. Saavuin aukiolle ja loikkasin oriin selästä alas ja kohtasin Antin. Antti tiesi mitä oli tapahtunut.
- Opeta mua. Pete kuolee, sanoin vaativasti.
- Et tarvii mun apua. Pete kuolee. Sä oot valmis, Antti sanoi ja halasi minua.
Vihellys. Maija. Juoksin ja satuloin oriin. Otin samurai- miekan ja laukkasin. Laukkasin lujaa. Niin lujaa kuin ori vaan jaksoi. Laukkasin läpi metsien, purojen ja peltojen. Viimein saavuin kentälle. Näin Maijan, Jeren, Liisin, Katin, Veikon ja Peten. Maiju hymyili. Kati ja Jere hymyilivät. Liisi itki. Liisi tiesi mitä aion; uhrautua. Uhrautua rakkauden puolesta. Minä rakastin Veikkoa ja Peteä. Jereäkin rakastin, mutta ainoastaan vauvan kautta.
- Pete, huusin ja kannustin oriin laukkaan ja laukkasin Peten ja Veikon väliin. Raippa. Otin raipan ja löin Veikkoa. Löin uudestaan ja uudestaan. Veikko hätääntyi ja laukkasin aitaa kohti, hyppäsi aidan yli ja katosi metsään. Veikko tiesi mihin menee. Veikko tiesi mitä halusin.
- Sä palasit, Pete totesi.
- Kyllä, sanoin ja laskeuduin oriin selästä. Mustat hiukseni kihartuivat olkapäilleni ja selkääni. Katsoin Peteä ruskeillä silmilläni. Ylläni oli vaaleat farkut, valkoinen hihaton paita. Aivan niinkuin Petelläkin. Taputin oria kaulalle ja otin miekan. Vetäisin sen nopasti tupestaan. Ori pysyi paikallaan.
- Pete mä rakastan sua, sanoin ja lähestyin Peteä.
- Niin mäkin sua. Pete sanoi. Niin meidän rakkauden tunnustuksemme. Katsoin Jereä.
- Jere, sori. En voinut antaa sulle sitä mitä sä halusit, sanoin ja uutelin Jereä poskelle.
- Varo Suvi, Liisi huusi, kun Pete lähestyi minua miekka ojossa. Ehdin juuri väistää. Se oli kauhea taistelu. Tunnin päästä olimme siinä tilassa, että minun vasemmassa jalassa oli monia ruhjeita, haavoja. Olin haavoittanut Peten oikein käden. Miekkakäden. Lähestyin Peteä ja iskin. Iskin niin lujaa kuin pystyin. Iskin suoraan mahaan. Ja Pete iski takaisin. Puukolla. Olkapäästä läpi. Iskin uudestaan. Iskin viimeisen iskun. Viimeisen kuolettavan iskun.
Pete lysähti polvilleen ja siitä kaatui mahalleen.
Käännyin ja katsoin muita. Maija itki, Kati itki, Jere itki. Liisi. Liisi hymyili. Liisi tiesi että olin voittanut, mutta tapoin rakkaani. Vapautin muut. Halasin Liisiä ja itkin. Halasin Maijaa ja kiitin. Maija oli uskonut. Maija oli luottanut ja totellut. Halasin Katia. Kati pelasti Veikon. Halasin Jereä. Jere oli lapseni isä.
Nostimme Peten orini selkään ja orini lähti kävelemään kohti metsää.

Synnytin meille pojan. Annoimme sille nimeksi Pete. Pete ei ollut oikeasti paha. Minä tiesin sen. Näin sen Peten simistä juuri ennenkuin hän kuoli.
Seisoin pellolla ja katsoin metsään. Katsoin taakseni, näin tallin. Hain Veikon ja hyppäsin sen selkään. Antti oli tuonut Veikon takaisin ja palunnut itsekin perheensä pariin. Katsoin taakseni. Näin Maijan, Liisin ja Katin. Kati itki. Miksi? Eikö hän ymmärtänyt? Liisi hymyili, tuota iloista hymyään. Maija hymyili. Hymyili ja vilkutti.
Käänsi Veikon. Ratsastimme kohti auringon laskua.
Meitä ei löydetä. Meidät kyllä löydettiin. Monta kuukautta myöhemmin. Kuolleina. Järven rannasta hukkuneina. Minä, Veikko, Pete ja villi orini. Aivan. Ori oli tuonut Peten tänne ja hukuttautunut. Uskollisuutta jotkut sanovat. Ei. Se ei ole uskollisuutta. Se on ikävä. Ori oli ollut joskus Peten.
Olimme hetken kuuluisia. Minä ja Pete.
Katsomme aina kuinka Maija ja Liisi ratsastavat. Katsomme kuinka Kati huolehtii hevosista. Katsomme kuinka Antti huolehtii perheestän. Katsomme kuinka Jere leikki Peten kanssa. Vahdimme heitä. Suojelemme heitä.
Maija ja Liisi katsovat meitä kohti. Olen varma että he näkevät meidät. Aina illan tullen ratsastamme kohti metsää, kadoten sen pimeyksiin. Minä, ratsastaen Veikolla. Pete ratsastaen oriillaan.

Minä ja Pete. Ikuisesti yhdessä. Miksi? Me rakastamme toisiamme. Rakkaus. Mitä se on? Kaikille sillä on oma merkityksensä. Mutta meille se merkitsi yhdessäoloa tuonpuolesessa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä