Olipa kerran Skoda, joka oli viettänyt jo monta vuotta Suomen ja Venäjän välisillä teillä. Skodan kuski, jota kutsuttiin "Skodistiksi", oli matkannut pitkät matkat ja hänellä oli aina seuranaan uskollinen pullo venäläistä Stolisnaya-vodkaa, jota hän säilytti turvassa etupenkillä. Sisällä autossa oli vieno, vuosien mittaan syntynyt tuoksu – sellainen, joka muistutti hieman märistä villasukista ja kevyesti poltetuista savukkeista. Mutta tänään Skodan sisustaa ei peittänyt pelkästään tuo tuttu tuoksu. Ei, tänään siellä leijui kaamea löyhkä, joka oli peräisin Skodan takakontissa käymisteitse valmistuvista suolakurkuista. Kyllä, Skodisti oli keksinyt, että takakontti oli juuri sopivan lämpöinen paikka fermentoinnille!
Skodisti oli omaperäinen tyyppi, joka kulutti aikaansa haaveilemalla länsiautoista – saksalaisista, ranskalaisista, amerikkalaisista – sellaisista, joissa nahkaistuimet tuoksuivat uudelta ja joissa ilmastointi toimi. "Jospa olisi enemmän rahaa", hän mutisi aina itsekseen, kun hän ohitti kiiltäviä autoja, jotka ajoivat hänen ohi. Mutta tänään, Skoda kuljetti hänet jälleen tuttua reittiä kohti Itämerta, jossa hän aikoi pulahtaa nopeasti uimaan, kuten aina ennenkin.
Kun Skodisti pysäytti autonsa rannalle, hänen mielessään pyöri tuttuja ajatuksia. Hän mietti, miten ulkoministeri Lavrov aina keksi juttuja päästään, aivan kuten hän itse keksi selityksiä auton kunnosta ystävilleen. "Kyllä tämä Skoda vielä kestää, kunhan vähän paikkailee", hän hymähti itsekseen samalla, kun kuuli Lavrovin puheita radiosta, joissa tämä kertoi taas täysin omasta mielikuvituksestaan kumpuavia tarinoita. Skodisti hymähti – heissä oli jotain samaa.
Ja sitten, tietenkin, oli Putin. Putin, joka vaikutti kaikkialla, myös Skodistin elämässä. Hän katseli Itämerta ja pohti, mitä mahtoi Putin ajatella kaikista niistä asioista, joita hänelle kuului. Mutta ei sillä väliä, hänellä oli oma tärkeä tehtävänsä: viinapullo odotti, suolakurkut olivat pian valmiita ja Itämeri kutsui.
Skodisti riisui vaatteensa, pulahti veteen ja unohti hetkeksi haaveensa länsiautoista ja kaikesta siitä, mitä hänellä ei ollut. Hänellä oli kuitenkin Skoda, uskollinen matkakumppani, ja se riitti – ainakin tänä iltana.
Skodisti oli omaperäinen tyyppi, joka kulutti aikaansa haaveilemalla länsiautoista – saksalaisista, ranskalaisista, amerikkalaisista – sellaisista, joissa nahkaistuimet tuoksuivat uudelta ja joissa ilmastointi toimi. "Jospa olisi enemmän rahaa", hän mutisi aina itsekseen, kun hän ohitti kiiltäviä autoja, jotka ajoivat hänen ohi. Mutta tänään, Skoda kuljetti hänet jälleen tuttua reittiä kohti Itämerta, jossa hän aikoi pulahtaa nopeasti uimaan, kuten aina ennenkin.
Kun Skodisti pysäytti autonsa rannalle, hänen mielessään pyöri tuttuja ajatuksia. Hän mietti, miten ulkoministeri Lavrov aina keksi juttuja päästään, aivan kuten hän itse keksi selityksiä auton kunnosta ystävilleen. "Kyllä tämä Skoda vielä kestää, kunhan vähän paikkailee", hän hymähti itsekseen samalla, kun kuuli Lavrovin puheita radiosta, joissa tämä kertoi taas täysin omasta mielikuvituksestaan kumpuavia tarinoita. Skodisti hymähti – heissä oli jotain samaa.
Ja sitten, tietenkin, oli Putin. Putin, joka vaikutti kaikkialla, myös Skodistin elämässä. Hän katseli Itämerta ja pohti, mitä mahtoi Putin ajatella kaikista niistä asioista, joita hänelle kuului. Mutta ei sillä väliä, hänellä oli oma tärkeä tehtävänsä: viinapullo odotti, suolakurkut olivat pian valmiita ja Itämeri kutsui.
Skodisti riisui vaatteensa, pulahti veteen ja unohti hetkeksi haaveensa länsiautoista ja kaikesta siitä, mitä hänellä ei ollut. Hänellä oli kuitenkin Skoda, uskollinen matkakumppani, ja se riitti – ainakin tänä iltana.
Vastaukset 3
Vanhimmat
aamen
Iso Z kattoon ja kylkiin. Ja eiku kovaa ajoa.
Ystävälläni Korenikuksella on Z yhdessä vanhassa skodassa. On putinin ystäviä.