Kirjoitan tätä siinä toivossa, että joku samanlaisessa jamassa oleva saisi irti jotain kokemuksistani.
Tiedän, että täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat jonkinlaisessa tunnekuilussa, ja salaisena haaveena on, että juuri se tietty ihminen tulisi sieltä nostamaan. Tai oikeastaan parempi kuva olisi suljettu ovi, jonka toisella puolella uskotaan olevan juuri se joku ja jokin. Siksi ollaan korva painettuna sitä vasten pienienkin narahdusten toivossa, kun koputtaminen ei tuottanut tulosta.
Kun ei saa mitä eniten tarvitsee, tuntuu kuin olisi keskellä suurta tragediaa. Rakkaudettomuus tuntuu kiroukselta.
Mutta on epärehellistä kertoa itselleen tarinaa, johon ei mukamas olisi itse päässyt vaikuttamaan. Onko todella sattumaa, että olet asettunut juuri sen oven eteen, joka ei aukene? Että miten sattuikin juuri olemaan varattu, henkisesti saavuttamattomissa, sellainen joka haluaa itselleen monta kumppania jne.
Pakkomielteisyys, epätoivo ja suru menetetyn asian äärellä eivät ole rakkautta eivätkä edes merkkejä siitä. Fantasiointiin liittyvät hurmostilat vielä vähemmän. Jos on asettanut systeeminsä näiden mukaan, tuskin tulee koskaan tunnistamaan rakkautta, kun se on edessä.
Rakkaus on nimittäin aika tylsää enimmäkseen. Välittämiseen ei liity vaaran tuntua eikä sillä ole samanlaista suolaista sivumakua kuin kaikilla deittailuun liittyvillä kataluuksilla. Kun joku silittää sinua, tuo eteesi aterian ja kertoo haluavansa olla kanssasi vaikka loppuelämän, ei veressä kierrä adrenaliini.
Eli: rakkaudettomuuteen liittyvä surutyö voi saada jonkun kasvot, niin sanotusti, mutta ei ole kyse hänestä eikä rakkaudesta. Kuka tahansa voi laukaista epätoivon tuntemuksia, mutta niistä pääsee omia sisäisiä reittejä pitkin.
Tämän sisäistäminen on ollut kohdallani käänne.
Voimia meille kaikille.
Tiedän, että täällä on paljon ihmisiä, jotka ovat jonkinlaisessa tunnekuilussa, ja salaisena haaveena on, että juuri se tietty ihminen tulisi sieltä nostamaan. Tai oikeastaan parempi kuva olisi suljettu ovi, jonka toisella puolella uskotaan olevan juuri se joku ja jokin. Siksi ollaan korva painettuna sitä vasten pienienkin narahdusten toivossa, kun koputtaminen ei tuottanut tulosta.
Kun ei saa mitä eniten tarvitsee, tuntuu kuin olisi keskellä suurta tragediaa. Rakkaudettomuus tuntuu kiroukselta.
Mutta on epärehellistä kertoa itselleen tarinaa, johon ei mukamas olisi itse päässyt vaikuttamaan. Onko todella sattumaa, että olet asettunut juuri sen oven eteen, joka ei aukene? Että miten sattuikin juuri olemaan varattu, henkisesti saavuttamattomissa, sellainen joka haluaa itselleen monta kumppania jne.
Pakkomielteisyys, epätoivo ja suru menetetyn asian äärellä eivät ole rakkautta eivätkä edes merkkejä siitä. Fantasiointiin liittyvät hurmostilat vielä vähemmän. Jos on asettanut systeeminsä näiden mukaan, tuskin tulee koskaan tunnistamaan rakkautta, kun se on edessä.
Rakkaus on nimittäin aika tylsää enimmäkseen. Välittämiseen ei liity vaaran tuntua eikä sillä ole samanlaista suolaista sivumakua kuin kaikilla deittailuun liittyvillä kataluuksilla. Kun joku silittää sinua, tuo eteesi aterian ja kertoo haluavansa olla kanssasi vaikka loppuelämän, ei veressä kierrä adrenaliini.
Eli: rakkaudettomuuteen liittyvä surutyö voi saada jonkun kasvot, niin sanotusti, mutta ei ole kyse hänestä eikä rakkaudesta. Kuka tahansa voi laukaista epätoivon tuntemuksia, mutta niistä pääsee omia sisäisiä reittejä pitkin.
Tämän sisäistäminen on ollut kohdallani käänne.
Voimia meille kaikille.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se on sun näkemys. Suotakoon se sulle.
🥱🥱🥱🥱hhooijaa ei jaxanu edes lukea
Eli suomeksi: kirjoitat tätä jollekin, joka jäi kaipaamaan sinua.