Siis millainen on mielestänne yhteiskuntakelpoinen ihminen?
Löytyykö tyhjentävää määritelmää?
Löytyykö tyhjentävää määritelmää?
Mitä on "yhteiskuntakelpoisuus"?
Zen-mietiskelijä
204364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Taitaa olla semmoset ihmiset jotka osaa käyttäytyä julkisissa paikoissa muiden ihmisten nähden.. luokittelisin epä kelpoisiksi semmoset ihmiset jotka kuseskelee pitkin katuja viikon loppusin (naiset lähinnä) tai rikkoo paikkoja kaljottelee rannoilla, sekä lojuu vankiloissa... en suinkaan masentuneita tai muuten mielenterveys ongelmista kärsiviä luokittelis epä kohdiksi.
Taitaa olla semmoset ihmiset jotka osaa käyttäytyä julkisissa paikoissa muiden ihmisten nähden.. luokittelisin epä kelpoisiksi semmoset ihmiset jotka kuseskelee pitkin katuja viikon loppusin (naiset lähinnä) tai rikkoo paikkoja kaljottelee rannoilla, sekä lojuu vankiloissa... en suinkaan masentuneita tai muuten mielenterveys ongelmista kärsiviä luokittelis epä kohdiksi.
Jo on kumma tää tupla postaus, välillä joku proxy ilmottaa ettei tullu mitään että kirjotappa uudestaan ja välillä lähetyksen kesken pysäyttäminen ja korjaaminen laittaa niitä kaksi nyttenki nimessä oli poikkeama :(
Jopa presidenttimme kertoi puheessaan, mielenterveysongelmaisista; jos me (=yhteiskunta) olisimme avarakatseisempia, olisi heidät helpompi "palauttaa takaisin yhteiskuntaan". Ovatko he sitten joskus olleet yhteiskunnassa kelpo ihmisinä ja sitten "poistuneet" (väliaikaisesti) jonnekin?
Kautta aikojen on yritetty alkoholisteista, työttömistä ja muista "hulluista" tehdä kelvollisia yhteiskunnan jäseniä, mitä se sitten tarkoittaakin.
Esim. minä itse olin tehnyt melkein kolmekymmentä vuotta tehtaassa kolmivuorotyötä ahkerasti ja kiltisti. Olin siis yhteiskuntakelpoinen ihminen. Nyt olen ollut kolme vuotta työttömänä ja millonkaan en ole voinut henkisesti niin hyvin, kuin näiden kolmen viimevuoden aikana, vaikka viranomaisten silmissä olen yhteiskuntakelvoton.
Olenhan (heidän silmissään) työhaluton vaikeasti työllistettävä pitkäaikaistyötön.
Siis voiko henkisen tasapainon saavuttaa olemalla ensin "yhteiskuntakelpoinen" vai voisiko "oikaista" suoraan okeaan päämäärään? Olen nimittäin tajunnut, että tuota tehdastyötä en tehnytkään itseni takia, vaan ollakseni muiden mielestä hyvä ihminen ja yleensä mieliksi (ja samalla harmiton) yhteiskunnalle.
Työ on hyvästä vain jos työyhteisö on tasapainoinen.
Itse jäin pois työelämästä, koska moraalikäsitykseni on selvästi monen mielestä liian vaativaa, vaikka haluan vain että ihmisiä kohdellaan ihmisinä eikä tuottokoneina.
Joko sellainen ihminen josta muut hyötyvät, ja jolla muut voivat pönkittää omaa itsetuntoaan. Tai sitten vaikeasti lähelleen päästävä, hyvin tienaava henkisesti kylmä mutta pärjäävä kalsea ja vaikea ihminen joka saattaa myös vetää muilta maton jalkojen alta. Kaikki perustuu kuitenkin joukkoonkuulumiseen, välittämiseen ja merkityksen tunteeseen, jotka nyky ihminen tosin näkee kai vaan isona pelinä jossa tarkoitus on kivuta huipulle
Yhteiskunta rankaisee "mielenterveysongelmaisia" (lue: kovan elämän kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä) eristämällä heidät muista diagnoosistigman eli hullunleiman avulla. Kun heidät on näin saatu asemaan, jossa heidän vaikeat kokemuksensa ja kärsimyksensä ei uhkaa ketään, heitä voidaankin sympatisoida näennäisesti. "Ymmärretään sairautta." Se on pahinta eristämistä. Olla vain käyttövoimana toisten ylemmyydentunnolle ja tarpeelle ulkoistaa epätoivottavat tunteet pois itsestään.
Aamen, en osaisi ite tota noin hyvin muotoilla. Täällä yksi jolla on "diagnosoitu" määrittelemätön muu masennus, dysleksia, aspergerin piirteet, hahmottamisen ja oppimisen vaikeus.... PARASTA on se että mun pitää jokasta tuki-tai mitä tahansa työ, opiskelu tai kuntoutusasiaa varten käydä hakemassa aina uusi tosite häikistä, erikoislääkäriltä. ELI noi mun ongelmat KATOAA siis aina kun en maksa säännöllisesti. Tarviiko mun sanoa, erikseen että en oo kelvannut koskaan töihin, vaikka kaikki koulut oon aina saanu, avustuksen kanssa, läpi. Toinen kiva seikka on että "lähimmät" ihmiset on päättäneet että mä oon kuulemma ite keksiny nää mun omassa päässä, aina kun on tuntunu että lattia ja maa katoaa jalkojen alta, niin oon erehtyny ensin kertomaan näille henkilöille asiasta. Sitten tulee aina sama setti, kuinka mun kuulemma pitää keskittyä tulevaisuuteen ja päättää kuulemma lopultakin mitä mä haluan( oon koittanu päättää vikat 30vuotta, lukuisat opiskelut ja työhön pääsy yritykset takana ja nyt alkanu tuntumaan että seuraavaks on sillan kaide seuraava pysäkki) ja että mun pitää kuulemma olla vaan kohtelias ja HYMYILLÄ niin kaikki ratkeaa kuin taikaiskusta.... Kun kerroin erikoislääkärille näistä mun fiiliksistä(olin ollut hänen vastaanotollaan jo vuosia putkeen, hän puhui 40minuttia aina tukihenkilöni kanssa smal talkia ja pyysi sitten laskun)alkoi tämä lääkäri raivoamaan mulle koska en enää halunnut yrittää työssä jossa sain esim paniikkikohtauksia enkä päässyt koskaan parin päivän ilmaista koeaikaa pidemmälle.... Nyt taas uusi opiskelu kokeilu/yritys menossa. Mutta tuntuu jo että tästä ei tuu mitään, tää on tosi ihmisläheinen ala ja musta tuntuu että oon alkanu lähinnä inhoamaan ja vihaamaan ihmisiä viimeaikoina. Tai en ainakaan luota tai halua olla tekemisissä, mennyt luotto niin helvetin monta kertaa että alan oikeasti ymmärtämään noita kouluampujiakin vähitellen, vaikken hyväksy tietenkään
Oletko kokeillut hakea jotain terapiaa, siitä voisi olla apua?
Leimaajat ovat juopuneet erinomaisuudestaan. Tämä estää heitä näkemästä itselle epämieluisia asioita. Mitäpä tosiasioista kun niiden ulkopuolella on niin kiva elää.
Joku kirjoitti yllä:
"Kaikki perustuu kuitenkin joukkoonkuulumiseen, välittämiseen ja merkityksen tunteeseen, jotka nyky ihminen tosin näkee kai vaan isona pelinä jossa tarkoitus on kivuta huipulle"
Näin on. Nekin ongelmat, joiden vuoksi ihmiset yleensä hakeutuvat mielenterveysjärjestelmään, liittyvät alun perin jotenkin välittämiseen ja merkityksen tunteeseen. Yhteenkuuluvuuteen. Siihen, että tämä yhteys on jollain tavalla katki. Luottamus on mennyt. Kun luottamus toisiin menee, se menee myös itseen. Silloin kaikki tuntuu murenevan ja kaatuvan päälle. Tämä kokemus varmasti on pohjalla kaikissa mielen ongelmissa, sen ohella että voi olla erilaisia traumakokemuksia kuten kiusaamista työssä tai koulussa, emotionaalista tai fyysistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä jne., tai uupumusta ylivoimaisen raskaista työolosuhteista tai taloudellisista vaikeuksista.
Ensimmäinen mitä mielenterveysjärjestelmän pitäisi tehdä kun joku hakee sieltä apua on korjata tämä katkos yhteenkuuluvuudessa itsen ja muiden välillä. Pitäisi rakentaa uudestaan luottamus. Se edellyttäisi välittämistä ja sellaista vuorovaikutusta, jossa kunnioitetaan ihmisen yksilöllisiä elämänkokemuksia ja hänen itsemääräämistään. Kuitenkin mielenterveysjärjestelmä toimii yleensä ihan päinvastoin. Keskusteluapua ei juuri saa, tai saa vain pieninä pätkinä ja vaihtuvien työntekijöiden kanssa. Lääkehuumeita tuputetaan melkein heti kun kynnyksen yli astutaan. Pakkotoimien uhka on olemassa kaikille, ja liian monen kohdalla se uhka myös toteutuu.
Diagnoosistigma on tehokas keino luoda etäisyyttä ihmisen väliin, rikkoa jo ennestään haurasta yhteenkuuluvuutta. Ihmisestä tehdään sairausleiman avulla "toinen", alempiarvoinen, erilainen. Diagnoosin luoma yksinäisyys voi pahimmillaan olla tuhoisaa. Sitä yritetään lieventää keinotekoisesti tarjoamalla erilaisia diagnosoitujen vertaisryhmiä. Silloin ei jää täysin yksin vaikeuksiensa ja vaikeuksia lisäävän leimansa kanssa. Se on kuitenkin tekohengitystä.
Tappava psykiatria ja lääkinnän harha on hyvä kirja.
Raamattukin on hyvä kirja ja sitäkin osataan lukea väärin.
Semmoinen ihminen joka on vieraantunut ihmisluonnosta eikä halua ottaa millään tavalla osaa yhteiskuntaan.
Yhteiskuntakelpoisuus vittaa jo sanana valtasuhteeseen, jossa yksilön tulee olla yhteisön normien ja odotusten mukainen. Riippuu luonnollisesti yhteiskunnasta, millainen ihminen on kelpoinen yhteiskunnan kriteerien mukaan. Yhteiskunnat ja kulttuurit ovat varsin erilaisia siinä, millaisia ihmisiä pidetään kelpoisina. Eihän sille siten ole tyhjentävää määritelmää, koska kyseessä on ensisijaisesti sosiaalinen suhdekäsite. Voihan olla, että eri olosuhteissa kehittyvät kulttuurit edellyttävät eri asioita jäseniltään. Universaalisti voi olla, että ihminen joka kykenee osallistumaan tuottavaan työhön ja antamaan jonkinlaista lisäarvoa yhteisölle, on yhteiskuntakelpoisempi kuin sellainen, joka ei siihen syystä tai toisesta kykene. Mutta tämäkin kyky on osin vuorovaikutuksessa rakentuva. Esimerkiksi mielisairaus voidaan jossain yhteisössä tulkita spirituaalisena lahjana, toisessa kirouksena. Ja yksilöiden toimintakyky on riippuvainen näistä määritelmistä, koska ihmisen mieli itsessään osin elää suhteessa ja rakentuu näiden määritelmien kautta.
Mun mielestä yhteiskuntakelpoinen ihminen on sellanen joka käy töissä / opiskelee ja on muutenkin hyvä ja rehti mallikansalainen, osallistuu yhteiskunnan toimintaan. Kun taas esimerkiks mä en ole yhteiskuntakelpoinen. Oon mielenterveysongelmainen enkä oo ikinä ollut työelämässä. Yhteiskunta ei siis hyödy musta mitään.
Paljon on myös yksityisiä elinkeinonharjoittajia, jotka eivät "käy töissä", vaan tekevät töitä esim. kotoaan käsin. Tällaisia saattaa tietysti naapuruston juorutätit kytätä, että mikä hiippari se tuokin kun ei töissä käy. Jollakin voi olla myös joustava työaika, joten menee milloin sattuu.
Yhteiskuntakelpoinen ihminen on se, joka maksaa keskimääräistä enemmän veroja.
Kaikki muut ovat yhteiskunnan taakkoja. Se on fakta.
Ei ole vahingollinen yhteiskunnalle, ei tee rikoksia eikä tuhoa yhteiskuntaa. Elää ihan normaalia elämää. Hyväksyy ne säännöt jotka yhteiskunnassa vallitsevat eikä riko niitä. Kantaa omalta osaltaan vastuuta itsestään ja muistakin parhaansa mukaan.
Lisään vielä: se ettei henkilö tee työtä ei tarkoita ettei henkilö olisi yhteiskuntakelpoinen.