Luulin jo parantuneeni. Mutta niinhän sitä sanotaan ettei tästä voi kunnolla koskaan parantua... Minulla kuitenkin mennyt hyvin jo muutaman vuoden ajan, mutta nyt olen vajoamassa taas...
Olen lihonut 12kg siitä mitä joskus olin. Tiedän näyttäväni muiden silmissä nyt terveeltä ja hyväkuntoiselta, mutta oloni on jotain aivan muuta... Haluan taas mahtua vanhoihin vaatteisiini ja valitettavasti taidan kohta mahtuakin niihin. En haluaisi tätä.
Poikaystäväni ei ole kehunut minua kauniiksi aikoihin ja kierossa päässäni ajattelen olevani liian lihava hänelle. Ajattelen että hän ansaitsisi paljon parempaa. Häpeän itseäni, häpeän käyttää tiukkoja vaatteita, vaikka tiedän että olen hyvässä kunnossa muiden silmissä. En vain itse kestä olotilaani, tuntuu että olen jättikokoinen ja pursuan joka puolelta yli.
Olen sekaisin päästäni. Järki käskee syödä kunnolla, mutta tunteet takovat vastaan: en tiedä mitä tekisin. Onnellinen en ole, mutta tiedän etten ole sitä luurankonakaan. Ahdistaa.
Kuten joku jo tänne kirjoittikin että tämä laihduttaminen ja ruuan kanssa pelleily on vain huomion hakemista. Itse voin ainakin tunnustaa hakevani tällä huomiota; kehuja, kateutta ja ihailua. Haen myös onnellisuutta. Haen jotain mitä en kuitenkaan koskaan voi saada.
mittani ovat hyvät, tiedän että moni olisi erittäin onnellinen niistä. Minä en. en halua olla normaalipainoinen (vihaan sitä sanaa!!!), vaikka olenkin sopivasti lihaksikas ja tiedän lihaksen painavan läskiä enemmän... Haluan kaiken ylimääräisen pois ja olla kevyt --niin kuin ennenkin!!
Ihailen lehtien mainoskuvissa esiintyviä malleja (ts. heidän laihuuttaan). Tunnen itseni epäonnistuneeksi.
Tämä on aivan sairasta ja typerää ja lapsellista.... Tähän ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Mitäköhän tämäkin tänne kirjoittaminen mahtoi auttaa...ei mitään. Piti vain saada jotenkin purkaa pahaa oloani...
Olen lihonut 12kg siitä mitä joskus olin. Tiedän näyttäväni muiden silmissä nyt terveeltä ja hyväkuntoiselta, mutta oloni on jotain aivan muuta... Haluan taas mahtua vanhoihin vaatteisiini ja valitettavasti taidan kohta mahtuakin niihin. En haluaisi tätä.
Poikaystäväni ei ole kehunut minua kauniiksi aikoihin ja kierossa päässäni ajattelen olevani liian lihava hänelle. Ajattelen että hän ansaitsisi paljon parempaa. Häpeän itseäni, häpeän käyttää tiukkoja vaatteita, vaikka tiedän että olen hyvässä kunnossa muiden silmissä. En vain itse kestä olotilaani, tuntuu että olen jättikokoinen ja pursuan joka puolelta yli.
Olen sekaisin päästäni. Järki käskee syödä kunnolla, mutta tunteet takovat vastaan: en tiedä mitä tekisin. Onnellinen en ole, mutta tiedän etten ole sitä luurankonakaan. Ahdistaa.
Kuten joku jo tänne kirjoittikin että tämä laihduttaminen ja ruuan kanssa pelleily on vain huomion hakemista. Itse voin ainakin tunnustaa hakevani tällä huomiota; kehuja, kateutta ja ihailua. Haen myös onnellisuutta. Haen jotain mitä en kuitenkaan koskaan voi saada.
mittani ovat hyvät, tiedän että moni olisi erittäin onnellinen niistä. Minä en. en halua olla normaalipainoinen (vihaan sitä sanaa!!!), vaikka olenkin sopivasti lihaksikas ja tiedän lihaksen painavan läskiä enemmän... Haluan kaiken ylimääräisen pois ja olla kevyt --niin kuin ennenkin!!
Ihailen lehtien mainoskuvissa esiintyviä malleja (ts. heidän laihuuttaan). Tunnen itseni epäonnistuneeksi.
Tämä on aivan sairasta ja typerää ja lapsellista.... Tähän ei olisi koskaan pitänyt lähteä. Mitäköhän tämäkin tänne kirjoittaminen mahtoi auttaa...ei mitään. Piti vain saada jotenkin purkaa pahaa oloani...
Vastaukset 4
Vanhimmat
mulla kaan ei ole kulta kehunut minua kauniiksi pitkään aikaan.vuodessa tullut 5kg ylimääräistä..pakko alkaa laihduttamaan koska en kestä kun kulta tuijottaa kaupungilla LAIHOJA ja KAUNIITA ja SEKSIKKÄITÄ tyttöjä.ja sanoo "säklin voisit olla tuollainen"sattuu aika pahasti:(
saanaG tuo poikaystäväsi käytös.
Jos olet lihonut 5 kiloa ja hän jo alkaa siitä huomauttelemaan tuohon tyyliin, niin kannattaa ennemmin vaihtaa kultaa kuin pudottaa painoaan.
Minä itse olen niin hirveä ihminen, että kaikki sanovat nykyisin paremman näköiseksi kuin ennen, sillä olen lihonut seitsemisen kiloa viime vuodesta.
Mua itkettää ja harmittaa kun ihmiset sanovat, että olen nyt terveen ja normaalipainoisen, kauniin näköinen. Poikaystäväkin kehuu seksikkääksi ja on hyvä, että minussa on muutakin koiteltavaa kuin luut.
Minulle nuo sanat tarkoittavat, että olen ruma, läski, isoperseinen kaamea akka.
Ennen aloin mielestäni vähitellen muistuttaa kaunista, laihaa, mutta jouduin niin kovan valvonnan ja tarkkailun alaiseksi, että oli pakko lihottaa. Olin tyhmä, enkä osannut varoa, piilottaa itseäni, vaan käytin estottomasti kaikkia kauniita vaatteita, jollaisiin olen aina haaveillut mahtuvani ja kaikki näkivät laihtumiseni.
Nyt laihdutuksesta ei kertakaikkiaan tule mitään, sillä yritän olla varovainen.
Syön näkyvästi paljon, ahmin, ettei kukaan vain epäile minun laihduttavan ja oksentelen.
Monesti syön jopa liikaa, vaikkei kukaan tarkkailisi, sillä uskottelen, ettei siitä ruuasta paljon ehdi kehoon varastoitumaan.
Mutta tämä on todella paljon tuskallisempaa, väsyttävämpää sekä fyysisesti, että henkisesti raskaampaa kuin pelkkä puhdas syömättömyys.
Olo on kammottavan raskas ja turvonnut, ei kevyt ja kaunis kuten vielä viime vuonna.
Tästä vähitellen hivuttaudun vähempiin syömisiin, ainakin yritän.
En kykene syömään normaalisti, erittäin niukka syöminen saa edes olon paremmaksi kuin tämä ruuan edestakaisin pompottelu elimistössä.
luettuani tekstisi hämmennyin todella,sillä niin paljon tunnistin samaa itsessäni.
Ihanaa, ja toisaalta kuitenkin surullista, etten ole ongelmieni kanssa yksin keikkuessani jossain bulimian ja anoreksian rajamailla taistellen pahaa ja raskasta oloani vastaan.
Voimia sinulle!!
Yksi kultainen neuvo: hakeudu hoitoon heti!