Pistelen sitten pätkän tekstiä tarinasta, jos joku sen perusteella osaa jotain rakentavaa kommentoida. Tämä ko. raakile on kirjoitettu kolme vuotta sitten, tarinan ihan ensimmäisiä kirjoitettuja kohtia. Se on kirjoitettu useaan kertaan uudestaan ja viimeinen versio poikkeaa aika tavalla tästä. Kirjotusvirheitä on korjattu ja kohtia lisätty ja poistettu. Haluaisin lähinnä siis kommentteja tyylistä ja tarinan kulusta ennemmin kuin juonesta ja virheistä. Mielellään myös perusteluja, kitoos :)
Mustat pilvivallit purjehtivat pitkin taivasta. Niiden väliköistä vilahti silloin tällöin rätisevä salama, ja vettä iskeytyi märille mukulakiville kuin miljoonien ruoskien sivallukset. Oli melkein yö, ja ainoat valot, jotka laskeutuivat tielle, tulivat salamista tai tavernoiden ikkunoista. Kadun kulmissa rätisseet soihdut olivat aikaa sitten jo sammuneet. Varjot laskeutuivat kujille, kovimmatkin huudot hukkuivat sateen pauhuun.
Yksinäinen matkamies veti huppua syvemmälle päähänsä. Hän hieroi kämmensyrjällä vettä pois leuastaan ja tunsi inhottavien sänkien raapivan. Hänen kenkänsä litisivät ja lätisivät, hänen housunsa olivat läpimärät ja hän oli kaksi kertaa jo liukastunut märällä kadulla ja saanut toisen polvensa revittyä auki ja takapuolensa mustelmille. Sillä hetkellä hän ei näyttänyt muulta kuin uitetulta rotalta ja haisi mudalle ja hielle mailien päähän.
Hän käveli ovenpielestä suojaa hakevan porton ohi. Keski-ikäinen tylsännäköinen nainen yritti huudella hänen peräänsä kenties toivoen pääsevänsä suojaan yöksi. Hän kulki vain määrätietoisesti eteenpäin, eikä välittänyt sen enempää naikkosesta. Jossakin edessäpäin sadepatsaiden takana alkoi erottua laiturit ja mustanpuhuva meri. Aallot heittelivät laivoja ja pieniä veneitä ja työnsivät niitä voimalla päin toisiaan tai satama-altaan reunoja.
Lähellä laitureita seisoi toinen yksinäinen hahmo kietoutuneena harmaaseen viittaan. Hän lähestyi matkamiestä kevyin askelin, joita saattoi verrata tanssiin.
”Olet myöhässä,” hahmo vastasi täyteläisellä naisenäänellä.
”Tulin niin nopeasti kuin pystyin,” matkamies vastasi. Hän seisoi nyt niin lähellä naista, että saattoi haistaa tämän pehmeän tuoksun.
”Laivamme lähtee kunhan sää asettuu aloilleen. Vietämme yön pienessä merimiesten suosimassa majatalossa –”
”Laivamme?” mies keskeytti. ”En voi lähteä pois mantereelta.”
”Sinun on pakko,” nainen vastasi tasaisen rauhallisesti. ”Viivymme hetken saarikaupungissa. Sitten voit palata takaisin.”
”Kuinka kauan, Chia?”
”Vuoden tai kaksi.”
”Ei käy. En lähde sinne.”
”Tiedät, ettei tästä asiasta voi väitellä.”
Mies loi häneen pitkän ja vakavan katseen. ”Sinä et todellakaan ymmärrä. Minulla on vaimo ja kaksi lasta. Kunpa olisit nähnyt vaimoni itkuiset silmät, kun kerroin jälleen lähteväni. Ehdin viipyä kuusi kuukautta heidän luonaan. Sitä ennen olin poissa vuosia. Rakastan häntä enemmän kuin elämää itse. En voi lähteä seilaamaan kanssasi meriä, kun hän itkee öisin itsensä uneen. En ole ollut siellä silloin, kun hänellä on ollut raskasta.”
”Tämä ei vieläkään ole asia, josta voisimme kiistellä, Berim,” Chia vastasi hiukan kireämmällä äänellä. ”Sinä tulet mukaani.”
”Entäpä lapseni?” mies jatkoi huultaan purren. ”Lähdin melkein heti, kun he olivat syntyneet, pienet tähtisilmäiset kaksoseni. En ollut todistamassa heidän ensimmäisiä askeliaan tai kuuntelemassa heidän ensimmäisiä sanojaan. Joka kerta, kun palaan kotiin, he näyttävä, miten hienosti jo osaavat kaiken sen, mitä olisin tahtonut heille opettaa. Kaksi vuotta sinun kirotulla saarellasi on kaksi vuotta pois siitä ajasta, jonka voisin käyttää heihin. Saanko nähdä heidät vasta sitten, kun he ovat naimisissa ja heillä on liuta omia lapsia?”
”Älä ole typerä.” Chia värähti kylmästä. Läheisen rakennuksen ikkunan valossa saattoi nähdä aavistuksen hänen komeista kasvoistaan. Hän oli harvinainen kaunotar, tosin hänen ilkeäilmeiset melkein julmat silmänsä rikkoivat kokonaisuutta. Hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset, vaikka kasvoiltaan hän oli juuri varttunut aikuiseksi. ”Ehkä et pääse seuraamaan heidän jokaista virhettään. Ehkä et omakätisesti saa heittää ulos nuorukaisia, jotka öisin yrittävät tyttäresi huoneeseen, tai läväyttää poikaasi ympäri korvia, kun hän siittää äpäriä naapurin hupakolla. Tärkeintä on, että he ovat turvassa ja voivat hyvin. Muulla ei ole väliä.”
Berim pudisti päätään ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta Chia ehti ensin.
”Jos rakastat heitä yhtään niin paljon kuin väität, tulet kanssani saarikaupunkiin. Se on kyllin iso paikka kadottamaan kaksi muukalaista.” Naisen katse vakavoitui. ”He metsästävät sinua, Berim, ja he ovat päässeet jäljillesi. En tiedä miten, mutta tiedän, että he ovat. Sinun on mentävä mahdollisimman kauas perheestäsi, jos vaalit lastesi ja vaimosi elämää. He ovat turvassa niin kauan kuin pysyt poissa.”
”Tämä on väärin.”
”Olen vannonut valan verelläni, että pidän sinut hengissä, vaikka itse Helvetti avautuisi minua vastaan,” Chia julisti uhmakkaalla äänellä ja hymyili sitten viehkeästi. ”Tiedät, että noudatan valaani hautaan saakka.”
”Sitten vapautan sinut taakastasi. Menkäämme kummatkin omia teitämme.”
”Sinulla ei ole valtaa vapauttaa minua mistään, Pikku-Berim. Sinulla on vain taito viivytellä ja riidellä tietäen, että minä tulen joka tapauksessa voittamaan.”
”Minulla on kolme hyvää syytä tehdä niin, enkä usko, että minun tarvitsee erikseen mainita heidän nimiään.”
”Sinun perheesi on tärkeä myös minulle. Rakastan koko sydämestäni Astaa ja kaksosia. Olen myös valmis tekemään uhrauksia heidän vuokseen. Heidän henkensä riippuu sinusta, Berim.”
Mies murisi hampaidensa välistä tietäen, että väittely oli ohi. He olivat käyneet saman keskustelun tuhansia kertoja, ja aina se oli päättynyt samalla tavalla. Kuitenkin hän jaksoi riidellä toivoen, että joku kerta Chia yhtyisi hänen mielipiteeseensä. Sitä kertaa ei koskaan tullut. ”Missä se pirun majatalo oli, mihin meidän piti mennä?”
Loppuu kesken, mutta turha jatkaa pitempään. Jos joku jaksoi lukea, haluaisin kuulla niitä kauan kaivattuja kommentteja :)
Mustat pilvivallit purjehtivat pitkin taivasta. Niiden väliköistä vilahti silloin tällöin rätisevä salama, ja vettä iskeytyi märille mukulakiville kuin miljoonien ruoskien sivallukset. Oli melkein yö, ja ainoat valot, jotka laskeutuivat tielle, tulivat salamista tai tavernoiden ikkunoista. Kadun kulmissa rätisseet soihdut olivat aikaa sitten jo sammuneet. Varjot laskeutuivat kujille, kovimmatkin huudot hukkuivat sateen pauhuun.
Yksinäinen matkamies veti huppua syvemmälle päähänsä. Hän hieroi kämmensyrjällä vettä pois leuastaan ja tunsi inhottavien sänkien raapivan. Hänen kenkänsä litisivät ja lätisivät, hänen housunsa olivat läpimärät ja hän oli kaksi kertaa jo liukastunut märällä kadulla ja saanut toisen polvensa revittyä auki ja takapuolensa mustelmille. Sillä hetkellä hän ei näyttänyt muulta kuin uitetulta rotalta ja haisi mudalle ja hielle mailien päähän.
Hän käveli ovenpielestä suojaa hakevan porton ohi. Keski-ikäinen tylsännäköinen nainen yritti huudella hänen peräänsä kenties toivoen pääsevänsä suojaan yöksi. Hän kulki vain määrätietoisesti eteenpäin, eikä välittänyt sen enempää naikkosesta. Jossakin edessäpäin sadepatsaiden takana alkoi erottua laiturit ja mustanpuhuva meri. Aallot heittelivät laivoja ja pieniä veneitä ja työnsivät niitä voimalla päin toisiaan tai satama-altaan reunoja.
Lähellä laitureita seisoi toinen yksinäinen hahmo kietoutuneena harmaaseen viittaan. Hän lähestyi matkamiestä kevyin askelin, joita saattoi verrata tanssiin.
”Olet myöhässä,” hahmo vastasi täyteläisellä naisenäänellä.
”Tulin niin nopeasti kuin pystyin,” matkamies vastasi. Hän seisoi nyt niin lähellä naista, että saattoi haistaa tämän pehmeän tuoksun.
”Laivamme lähtee kunhan sää asettuu aloilleen. Vietämme yön pienessä merimiesten suosimassa majatalossa –”
”Laivamme?” mies keskeytti. ”En voi lähteä pois mantereelta.”
”Sinun on pakko,” nainen vastasi tasaisen rauhallisesti. ”Viivymme hetken saarikaupungissa. Sitten voit palata takaisin.”
”Kuinka kauan, Chia?”
”Vuoden tai kaksi.”
”Ei käy. En lähde sinne.”
”Tiedät, ettei tästä asiasta voi väitellä.”
Mies loi häneen pitkän ja vakavan katseen. ”Sinä et todellakaan ymmärrä. Minulla on vaimo ja kaksi lasta. Kunpa olisit nähnyt vaimoni itkuiset silmät, kun kerroin jälleen lähteväni. Ehdin viipyä kuusi kuukautta heidän luonaan. Sitä ennen olin poissa vuosia. Rakastan häntä enemmän kuin elämää itse. En voi lähteä seilaamaan kanssasi meriä, kun hän itkee öisin itsensä uneen. En ole ollut siellä silloin, kun hänellä on ollut raskasta.”
”Tämä ei vieläkään ole asia, josta voisimme kiistellä, Berim,” Chia vastasi hiukan kireämmällä äänellä. ”Sinä tulet mukaani.”
”Entäpä lapseni?” mies jatkoi huultaan purren. ”Lähdin melkein heti, kun he olivat syntyneet, pienet tähtisilmäiset kaksoseni. En ollut todistamassa heidän ensimmäisiä askeliaan tai kuuntelemassa heidän ensimmäisiä sanojaan. Joka kerta, kun palaan kotiin, he näyttävä, miten hienosti jo osaavat kaiken sen, mitä olisin tahtonut heille opettaa. Kaksi vuotta sinun kirotulla saarellasi on kaksi vuotta pois siitä ajasta, jonka voisin käyttää heihin. Saanko nähdä heidät vasta sitten, kun he ovat naimisissa ja heillä on liuta omia lapsia?”
”Älä ole typerä.” Chia värähti kylmästä. Läheisen rakennuksen ikkunan valossa saattoi nähdä aavistuksen hänen komeista kasvoistaan. Hän oli harvinainen kaunotar, tosin hänen ilkeäilmeiset melkein julmat silmänsä rikkoivat kokonaisuutta. Hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset, vaikka kasvoiltaan hän oli juuri varttunut aikuiseksi. ”Ehkä et pääse seuraamaan heidän jokaista virhettään. Ehkä et omakätisesti saa heittää ulos nuorukaisia, jotka öisin yrittävät tyttäresi huoneeseen, tai läväyttää poikaasi ympäri korvia, kun hän siittää äpäriä naapurin hupakolla. Tärkeintä on, että he ovat turvassa ja voivat hyvin. Muulla ei ole väliä.”
Berim pudisti päätään ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta Chia ehti ensin.
”Jos rakastat heitä yhtään niin paljon kuin väität, tulet kanssani saarikaupunkiin. Se on kyllin iso paikka kadottamaan kaksi muukalaista.” Naisen katse vakavoitui. ”He metsästävät sinua, Berim, ja he ovat päässeet jäljillesi. En tiedä miten, mutta tiedän, että he ovat. Sinun on mentävä mahdollisimman kauas perheestäsi, jos vaalit lastesi ja vaimosi elämää. He ovat turvassa niin kauan kuin pysyt poissa.”
”Tämä on väärin.”
”Olen vannonut valan verelläni, että pidän sinut hengissä, vaikka itse Helvetti avautuisi minua vastaan,” Chia julisti uhmakkaalla äänellä ja hymyili sitten viehkeästi. ”Tiedät, että noudatan valaani hautaan saakka.”
”Sitten vapautan sinut taakastasi. Menkäämme kummatkin omia teitämme.”
”Sinulla ei ole valtaa vapauttaa minua mistään, Pikku-Berim. Sinulla on vain taito viivytellä ja riidellä tietäen, että minä tulen joka tapauksessa voittamaan.”
”Minulla on kolme hyvää syytä tehdä niin, enkä usko, että minun tarvitsee erikseen mainita heidän nimiään.”
”Sinun perheesi on tärkeä myös minulle. Rakastan koko sydämestäni Astaa ja kaksosia. Olen myös valmis tekemään uhrauksia heidän vuokseen. Heidän henkensä riippuu sinusta, Berim.”
Mies murisi hampaidensa välistä tietäen, että väittely oli ohi. He olivat käyneet saman keskustelun tuhansia kertoja, ja aina se oli päättynyt samalla tavalla. Kuitenkin hän jaksoi riidellä toivoen, että joku kerta Chia yhtyisi hänen mielipiteeseensä. Sitä kertaa ei koskaan tullut. ”Missä se pirun majatalo oli, mihin meidän piti mennä?”
Loppuu kesken, mutta turha jatkaa pitempään. Jos joku jaksoi lukea, haluaisin kuulla niitä kauan kaivattuja kommentteja :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
vai valaisi salami yötä... heh heh
Saattaa tosiaan olla salamit ja lenkkimakkarat sekasin siellä x) mutta en viitsinyt alkaa korjailemaan noin vanhaa tekstiä, kun se tosiaan on uusiksi kirjoitettu pariinkin otteeseen. Parempi salami kuin ei mitään... vissiin.
Tuli mieleen oma hurja nuoruus,kun kävelin rahattomana,vesisateessa ja juuri linnasta päässeenä pitkinpikitietä.Tuli vankila mieleen.Ahdistava mutta hyvä.
Herätti mielenkiinnon. Ehkä olet jo muuttanutkin, mutta ehkä vähän karsisin klassikkokuvauksia, siis näitä, joissa viittaan pukeutunut vetäytyy huppunsa suojiin tai yössä on sadetta ja salamointia.
Dialogi oli poikkeuksellisen onnistunutta raakileversioon.
Nimien suhteen suosin aina suomalaista, 'vaadin' hyvät perustelut eksoottisille nimille. Näistä en ehkä erityisemmin pitänyt. Miten Chia lausutaan? Kia, Kiia, Tsia, Tsiia, Tshia, Tshiia,Khia, Khiia jotenkin muuten? Minun on aina keksittävä äänneasu nimille ja ärsyynnyn, jos se ei ole selvä.
Mutta kokonaisuutena hyvä pätkä, kiinnostava viritys.
Kiitos! Nimistä sen verran, etteivät nuo ole ne nimet, joita tarinassa oikeasti käytän :) Ujostelua ehkä, mutta en niitä lopullisia halunnut laittaa ;) (Nimien lausumisessa olen täysin samaa mieltä, ne pitää saada jotenkin ulos)
Käytät aika erikoisia nimiä henkilöilläsi. Tämä tarina voisi toimiakin, mutta sen kerronta ontuu.
Ehkä hieman turhan perinteistä minun makuuni, mutta tällaiselle on varmasti kysyntää. Jotkut genren harrastajat varmasti miltei odottavat tiettyjä 'kliseisiä' elementtejä tunteakseen olonsa kotoisaksi. Eivätkä ne muitakaan liikaa haittaa, kun niitä ei ole turhautumiseen asti. Tässä tekstissä ei ole mitään tuskastuttavan pitkiä kliselistoja tai liikaa jaarittelua, vaan asiat pidetään kuosissa.
Teksti on oikein sujuvaa, ja kyllähän se pakostakin alkaa kiinnostamaan, että mikä näitten tyyppien suhde ja tarina on.
Toivottavasti tässä oli mitään rakentavaa.
Mietin juuri mikä on oikein lapsia kasvattaessa? Se että on läsnä ja turvaa matkaa, vai se että antaa heidän repiä etäisyyttä ja jättäytyy itse sivummalle. Antaa heidän kolautella itseään ihmissuhteissaan ja puree huulta kohdissa kun lapsen silmät täyttyvät suolavedestä ja suu pureutuu tiukaksi viivaksi "pärjään ite!" kohdassa.
Vanhemmaksi kasvun tiukkoja paikkoja. Sydän huutaa ottamaan lapsen syliin, aivot pakottavat riiputtamaan käsiä sivuilla ja antamaan tilaa uudelle ihmiselle.
Mutta tarinaan.
Pidin tästä, tarinan pohjavire oli positiivinen, hiukan ylimääräisiä sanoja löysin. Kokonaisuutena ihan kiinnostava.
Luultavasti pidin tekstistä koska se sai aivoni työskentelemään, ei tarinan itsensä kimpussa, mutta auttaen irti horteesta.
"tunsi inhottavien sänkien raapivan."
Tässä vierastan monikko muotoa.
------------------------------------------------------------------------
"Hänen kenkänsä litisivät ja lätisivät, hänen housunsa olivat läpimärät ja hän oli kaksi kertaa jo liukastunut märällä kadulla ja saanut toisen polvensa revittyä auki ja takapuolensa mustelmille. Sillä hetkellä hän ei näyttänyt muulta kuin uitetulta rotalta ja haisi mudalle ja hielle mailien päähän.
Hän käveli ovenpielestä suojaa hakevan porton ohi. Keski-ikäinen tylsännäköinen nainen yritti huudella hänen peräänsä kenties toivoen pääsevänsä suojaan yöksi"
Tämä ei mitenkään sovi kallooni, kai nainen näkee ja haistaa toivottoman tapauksen, eikä huutele "pummin "perään?
-------------------------------------------------------------------------
Chia värähti kylmästä. Läheisen rakennuksen ikkunan valossa saattoi nähdä aavistuksen hänen komeista kasvoistaan. Hän oli harvinainen kaunotar,
Naiselle ei komeus käsitettä anneta, pysy kauniissa.
-------------------------------------------------------------------------
En oikein osaa istua tarinan henkilön housuihin ja nainenkin jää hieman valjuksi.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä vetinen 5
T. Sherlokki (c) 2005
Kuvailin luomaani hahmoa taannoin eräälle sanalla "komea". Kyseinen hahmo oli nainen. Sain keskustelukumppanilta (miespuolinen) jotenkin eksyneen oloista responssia. Itselleni oli aivan selkeää millainen on komea nainen: ryhdikäs, verevä, vaikuttava yms. Koen, että kyseistä termiä käytetään myös naisten yhteydessä, ainakin pystyn kuvittelemaan sen aivan mainiosti varsinkin vanhemman miespuolisen henkilön suuhun ("Siinä on kyllä komea nainen!").
Itse tosin käytin siis adjektiivia komea viitatessani hahmon olemukseen kokonaisuutena. Ehkä se on jotenkin vielä hämmentävämpi sana, kun puhutaan naisen kasvoista kuten tässä tekstissä. Minä kuitenkin otin sen ihan sujuvasti vastaan ja kuvittelin tekstiä lukiessani mielessäni naisen, jonka kasvonpiirteet ovat hieman jylhät, aristokraattiset tavallaan, ei mitenkään pliisusti sievät ja pehmeät vaan vaikuttavalla tapaa sopivasti särmikkäät.
Olisi kiinnostavaa, jos jotkut muutkin ottaisi kantaa: onko komea naisen yhteydessä jotenkin liian outo sana?
Tarinan hyvä puoli on, että se todellakin herättää halun lukea eteenpäin, selvittämään, mikä ihmeen tilanne saa miehen jättämään rakastamansa perheen.
Mutta kerrontaa haittasi runsas kliseiden ja rakenteellisten epäloogisuuksien määrä. Siinä mielessä kirveellä on töitä, mutta tärkeinhän on itse tarina. Sinulla on selvästi tarinankertojan taito, nyt kun vielä kehität kirjoittajantaitojasi, niin hyvä tulee.