Nenna

niin mistä voi lukea niitä nennan ite kirjottamia pätkiä?

Nimetön kirjoitti:

niin mistä voi lukea niitä nennan ite kirjottamia pätkiä?

tuolla se on ku menee tarpeeks paljon taaksepäin

Kyllä Nenna valitettavasti kuoli. Hänen siskonsa kirjoitti Nennasta -jutun.

Kyllä hän taisi kuolla.. kirjoitti:

Kyllä Nenna valitettavasti kuoli. Hänen siskonsa kirjoitti Nennasta -jutun.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka nenna ja nennan sisko olisivat sama henkilö

justjoo kirjoitti:

Mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka nenna ja nennan sisko olisivat sama henkilö

Hämmästyttävää että ajattelin täysin samaa - menisin jopa lähes vannomaan että Nenna & Nennan sisko ovat yksi ja sama persoona. Tässä voi olla kyseessä kaksijakoinen persoona, tahallinen provokaatio, tai yksinkertaisesti yhden ihmisen alter ego jolle on annettu missio; parantaa anoreksia äärimmäisin keinoin.

Oli miten oli, uskokoon ken tahtoo, mutta itse olen skeptinen. Tarina voisi hyvin kyllä olla tosi - vastaavia on jokainen voinut lukea lehdistä, nähdä TV:stä dokumentteja jne.

Hyvä on kuitenkin pitää mielessä että anoreksia ja bulimia ovat tappavia tauteja siinä missä hiv, syöpä tai vaikka sydäntauti. Hoitamattomana etenkin.

Pravda kirjoitti:

Hämmästyttävää että ajattelin täysin samaa - menisin jopa lähes vannomaan että Nenna & Nennan sisko ovat yksi ja sama persoona. Tässä voi olla kyseessä kaksijakoinen persoona, tahallinen provokaatio, tai yksinkertaisesti yhden ihmisen alter ego jolle on annettu missio; parantaa anoreksia äärimmäisin keinoin.

Oli miten oli, uskokoon ken tahtoo, mutta itse olen skeptinen. Tarina voisi hyvin kyllä olla tosi - vastaavia on jokainen voinut lukea lehdistä, nähdä TV:stä dokumentteja jne.

Hyvä on kuitenkin pitää mielessä että anoreksia ja bulimia ovat tappavia tauteja siinä missä hiv, syöpä tai vaikka sydäntauti. Hoitamattomana etenkin.

yksi ja sama henkilö. miksi on vaikea uskoa kirjoituksiani? siksikö, että todellisuus (nennan tarina) liippaa niin liki omaa sairauttanne, ettette uskalla ajatella sen olevan mahdollista teille?
tällä palstalla (johon törmäsin nennan pyynnöstä), on kirjoituksia, joissa nuoret tytöt kyselevät mm. uskaltaako päivässä syödä yhden myslipatukan vai onko kurkku ja tomaatti parempi vaihtoehto? siihen vastataan kauhistellen, että älä vain syö myslipatukkaa, saat paljon kaloreita. tämäkö on sallittua keskustelua tällä palstalla? vainko niistä saa kirjoittaa, miten paljon voi laihtua ja millä keinolla? kysellään, millä päästäisiin eroon päänsäryistä, miten saisi oksennuksen tulemaan jne.
mielestäni nennan tarina on yksi poikkeus täällä. tarina, joka alkoi typerästä päähänpistosta (halu laihtua kahden kaverinsa kanssa, vaikkei ylipainoa ollutkaan).
Nenna vain ei saanutkaan lopetetuksi, ja mukaan tulivat hirvittävät sairaudet (osteoporoosi, kuukautishäiriöt ja lapsettomuus, hampaiden tummuminen ja syöpyminen lopullisesti...). kun vatsatauti pysäytti hyvin alkannen paranemisen anoreksiasta (mm.paino oli hieman noussut jo), vei tie sairaalaan, koska paino ei enää oussutkaan vaan lähti rajuun laskuun. Nenna laitetiin keskussairaalassa "koomaan" lääkeillä ja hänelle tehtiin perusteellinen kartoitus. Mm. suolisto ja vatsalaukku kuvattin ja tähystettiin. sieltä löytyi suolinukan tuhoutuminen ja pieni kasvain (pahanlaatuinen), josta lääkärit veikkasivat sen tulleen oksentamisen, ulostuslääkkeiden yms. ärsyttämisen seurauksena.
se oli vain arvaus, sillä kukaanhan meistä ei tiedä varmuudella, olisiko sama kasvain tullut jos nenna olisi elänyt ilman anoreksiaa.

joku aiemmin epäili ettei voi nukuttaa huonokuntoista ihmistä. en asian päättivät lääkärit, emme me omaiset. kun lääkärit ehdottivat vanhemmilleni sitä, he halusivat samaa, jotta syy laihtumiseen löytyisi. vatsatauti oli vain paha alku, josta Nennan syöksykierre kohti kuolemaa alkoi lopullisesti.

tämä on totuus yhden elämän loppumisesta maan päällä. olen pahoillani, jos en kaikkia lukijoita miellytä kertomalla suoraan asioista. en vain halua pitää kulissia pystyssä. toivon, että joku saa voimaa edes ajatella, että anoreksian kanssa ei ole leikkimistä. nenna antoi pikkurillin ja se nielaisi hänet kokonaan.

olen väsynyt ja surullinen ja inhoan asioiden todistelua ventovieraille ihmisille. mutta koetan jaksaa koska se oli nennan toive saada edes joku ymmärtämään että vastassa voi olla kuolema. kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.

mutta siitähän täällä ei saa kirjoittaa.

janina kirjoitti:

yksi ja sama henkilö. miksi on vaikea uskoa kirjoituksiani? siksikö, että todellisuus (nennan tarina) liippaa niin liki omaa sairauttanne, ettette uskalla ajatella sen olevan mahdollista teille?
tällä palstalla (johon törmäsin nennan pyynnöstä), on kirjoituksia, joissa nuoret tytöt kyselevät mm. uskaltaako päivässä syödä yhden myslipatukan vai onko kurkku ja tomaatti parempi vaihtoehto? siihen vastataan kauhistellen, että älä vain syö myslipatukkaa, saat paljon kaloreita. tämäkö on sallittua keskustelua tällä palstalla? vainko niistä saa kirjoittaa, miten paljon voi laihtua ja millä keinolla? kysellään, millä päästäisiin eroon päänsäryistä, miten saisi oksennuksen tulemaan jne.
mielestäni nennan tarina on yksi poikkeus täällä. tarina, joka alkoi typerästä päähänpistosta (halu laihtua kahden kaverinsa kanssa, vaikkei ylipainoa ollutkaan).
Nenna vain ei saanutkaan lopetetuksi, ja mukaan tulivat hirvittävät sairaudet (osteoporoosi, kuukautishäiriöt ja lapsettomuus, hampaiden tummuminen ja syöpyminen lopullisesti...). kun vatsatauti pysäytti hyvin alkannen paranemisen anoreksiasta (mm.paino oli hieman noussut jo), vei tie sairaalaan, koska paino ei enää oussutkaan vaan lähti rajuun laskuun. Nenna laitetiin keskussairaalassa "koomaan" lääkeillä ja hänelle tehtiin perusteellinen kartoitus. Mm. suolisto ja vatsalaukku kuvattin ja tähystettiin. sieltä löytyi suolinukan tuhoutuminen ja pieni kasvain (pahanlaatuinen), josta lääkärit veikkasivat sen tulleen oksentamisen, ulostuslääkkeiden yms. ärsyttämisen seurauksena.
se oli vain arvaus, sillä kukaanhan meistä ei tiedä varmuudella, olisiko sama kasvain tullut jos nenna olisi elänyt ilman anoreksiaa.

joku aiemmin epäili ettei voi nukuttaa huonokuntoista ihmistä. en asian päättivät lääkärit, emme me omaiset. kun lääkärit ehdottivat vanhemmilleni sitä, he halusivat samaa, jotta syy laihtumiseen löytyisi. vatsatauti oli vain paha alku, josta Nennan syöksykierre kohti kuolemaa alkoi lopullisesti.

tämä on totuus yhden elämän loppumisesta maan päällä. olen pahoillani, jos en kaikkia lukijoita miellytä kertomalla suoraan asioista. en vain halua pitää kulissia pystyssä. toivon, että joku saa voimaa edes ajatella, että anoreksian kanssa ei ole leikkimistä. nenna antoi pikkurillin ja se nielaisi hänet kokonaan.

olen väsynyt ja surullinen ja inhoan asioiden todistelua ventovieraille ihmisille. mutta koetan jaksaa koska se oli nennan toive saada edes joku ymmärtämään että vastassa voi olla kuolema. kaikki tarinat eivät pääty onnellisesti.

mutta siitähän täällä ei saa kirjoittaa.

Janina rakas, älä ota epäilyjä henkilökohtaisesti. Eivät ne johdu sinusta vaan netin luonteesta. Ihan hyvä vaan, että nuoriso on kriittistä sen suhteen mitä netistä lukee. Ei siitä parane loukkaantua. Täällähän on niin helppo jujuttaa ja petkuttaa etenkin nuoria ihmisiä. Sellaisia tarinoita ja mielipiteitä, joita sinä ja Nenna olette kirjoittaneet, saa ja PITÄÄ kirjoittaa. Eivät ne ole kiellettyjä. Jos olisivat, olisi sheriffi ne poistanut.

Toivon tosiaan, että suuren surusi keskellä jaksaisit myös nämä hyvin pienet vastoinkäymiset. Olet tehnyt suuren työn tullessasi asian kanssa "julkisuuteen". Olet tehnyt oikein ja viisaasti. Olet koskettanut ihmisiä. Muutamat ovat sitten pelästyneet tuota kosketusta. Olisihan noloa joutua siinä vain jonkun pellen vedättämäksi.

Toivotaan vaan, että tuo kriittisyys ja epäily kohdistuu myös, ja erityisesti, anoreksiamyönteisiin kirjoituksiin.

Sinä vaikutat rehelliseltä ja fiksulta niin kuin Nennakin. Et sinä sellaista tekisi. Älä siis pyytele anteeksi ja ole pahoillasi. Keskity nyt vain omien voimien keräämiseen ja omaan tervehtymiseen. Toivon ja rukoilen sinulle lämpöä ja aurinkoa sekä perheellesi hyvää. Olisi kamalaa jos tuo hirveä sairaus vielä jatkuisi teillä ja veisi muunkin perheen tuhoon. Taistelkaa sitä vastaan kun voitte ja pitäkää yhtä ja yrittäkää yhdessä nousta.

Monissa idän ja lännenkin uskonnoissa on määritelty suruaika 40 päiväksi. Sen ajan uskotaan vainajan sielun oleskelevan maan päällä ja sitten lähtevän korkeuksiin. Vain tuon 40 päivän ajan saa surra ja itkeä, mutta sen jälkeen ei. Meidän perheemme päätti jo ennen hautajaisia uskoa noin, ja se auttoi pääsemään yli sisareni itsemurhasta.
Ikävöidä toki saa, eikä unohtaa voi koskaan, mutta kyllä jossain vaiheessa täytyy väkisin kääntää tuo surun sisältämä valtava energia positiiviseksi.

Voimia ja lämpöä Janina ja perhe!

Anne_a kirjoitti:

Janina rakas, älä ota epäilyjä henkilökohtaisesti. Eivät ne johdu sinusta vaan netin luonteesta. Ihan hyvä vaan, että nuoriso on kriittistä sen suhteen mitä netistä lukee. Ei siitä parane loukkaantua. Täällähän on niin helppo jujuttaa ja petkuttaa etenkin nuoria ihmisiä. Sellaisia tarinoita ja mielipiteitä, joita sinä ja Nenna olette kirjoittaneet, saa ja PITÄÄ kirjoittaa. Eivät ne ole kiellettyjä. Jos olisivat, olisi sheriffi ne poistanut.

Toivon tosiaan, että suuren surusi keskellä jaksaisit myös nämä hyvin pienet vastoinkäymiset. Olet tehnyt suuren työn tullessasi asian kanssa "julkisuuteen". Olet tehnyt oikein ja viisaasti. Olet koskettanut ihmisiä. Muutamat ovat sitten pelästyneet tuota kosketusta. Olisihan noloa joutua siinä vain jonkun pellen vedättämäksi.

Toivotaan vaan, että tuo kriittisyys ja epäily kohdistuu myös, ja erityisesti, anoreksiamyönteisiin kirjoituksiin.

Sinä vaikutat rehelliseltä ja fiksulta niin kuin Nennakin. Et sinä sellaista tekisi. Älä siis pyytele anteeksi ja ole pahoillasi. Keskity nyt vain omien voimien keräämiseen ja omaan tervehtymiseen. Toivon ja rukoilen sinulle lämpöä ja aurinkoa sekä perheellesi hyvää. Olisi kamalaa jos tuo hirveä sairaus vielä jatkuisi teillä ja veisi muunkin perheen tuhoon. Taistelkaa sitä vastaan kun voitte ja pitäkää yhtä ja yrittäkää yhdessä nousta.

Monissa idän ja lännenkin uskonnoissa on määritelty suruaika 40 päiväksi. Sen ajan uskotaan vainajan sielun oleskelevan maan päällä ja sitten lähtevän korkeuksiin. Vain tuon 40 päivän ajan saa surra ja itkeä, mutta sen jälkeen ei. Meidän perheemme päätti jo ennen hautajaisia uskoa noin, ja se auttoi pääsemään yli sisareni itsemurhasta.
Ikävöidä toki saa, eikä unohtaa voi koskaan, mutta kyllä jossain vaiheessa täytyy väkisin kääntää tuo surun sisältämä valtava energia positiiviseksi.

Voimia ja lämpöä Janina ja perhe!

Olen tismalleen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja.

Muutoin Nennan kohtalosta olisi näillä wannabe-anoilla opittavaa varsinkin siksi, että Nenna ei käsittääkseni kuollut suoranaisesti nälkään, vaan nimenomaan anoreksian aiheuttamiin suolistovaurioihin. Ilmeisesti hänen painonsa oli noussut jo aika lähelle normaalia eikä välitöntä alipainosta johtuvaa kuoleman vaaraa ollut.

Mitä opimme tästä? Vaikka henkinen tila olisi parantumismyönteinen ja paino noussut (oli se sitten painoindeksin alarajalle, normaaliksi tai ylipainoksi), ei vaara suinkaan ole vielä ohi. Monet seuraukset voivat ilmetä jopa monien vuosien kuluttua (lapsettomuus, osteoporoosi jos luusto ei ole juuri tärkeimpänä kasvuaikana saanut tarpeeksi vahvuutta). Kai jossain on olemassa tutkimusaineistoa siitä, miten jopa vuosia jatkunut aliravitsemus vaikuttaa tilanteen normalisoiduttua myöhempään terveyteen (esim. keskitysleirivangit). Toisaalta, pahoin pelkään että läheskään kaikille sairastuneille ei vain mene tieto perille...tai me sen kyllä "tiedämme", mutta jostain syystä emme sitä oikealla, hyödyllisellä tavalla ymmärrä. Tulipas sekava pukaus, mutta...

Anne_a kirjoitti:

Janina rakas, älä ota epäilyjä henkilökohtaisesti. Eivät ne johdu sinusta vaan netin luonteesta. Ihan hyvä vaan, että nuoriso on kriittistä sen suhteen mitä netistä lukee. Ei siitä parane loukkaantua. Täällähän on niin helppo jujuttaa ja petkuttaa etenkin nuoria ihmisiä. Sellaisia tarinoita ja mielipiteitä, joita sinä ja Nenna olette kirjoittaneet, saa ja PITÄÄ kirjoittaa. Eivät ne ole kiellettyjä. Jos olisivat, olisi sheriffi ne poistanut.

Toivon tosiaan, että suuren surusi keskellä jaksaisit myös nämä hyvin pienet vastoinkäymiset. Olet tehnyt suuren työn tullessasi asian kanssa "julkisuuteen". Olet tehnyt oikein ja viisaasti. Olet koskettanut ihmisiä. Muutamat ovat sitten pelästyneet tuota kosketusta. Olisihan noloa joutua siinä vain jonkun pellen vedättämäksi.

Toivotaan vaan, että tuo kriittisyys ja epäily kohdistuu myös, ja erityisesti, anoreksiamyönteisiin kirjoituksiin.

Sinä vaikutat rehelliseltä ja fiksulta niin kuin Nennakin. Et sinä sellaista tekisi. Älä siis pyytele anteeksi ja ole pahoillasi. Keskity nyt vain omien voimien keräämiseen ja omaan tervehtymiseen. Toivon ja rukoilen sinulle lämpöä ja aurinkoa sekä perheellesi hyvää. Olisi kamalaa jos tuo hirveä sairaus vielä jatkuisi teillä ja veisi muunkin perheen tuhoon. Taistelkaa sitä vastaan kun voitte ja pitäkää yhtä ja yrittäkää yhdessä nousta.

Monissa idän ja lännenkin uskonnoissa on määritelty suruaika 40 päiväksi. Sen ajan uskotaan vainajan sielun oleskelevan maan päällä ja sitten lähtevän korkeuksiin. Vain tuon 40 päivän ajan saa surra ja itkeä, mutta sen jälkeen ei. Meidän perheemme päätti jo ennen hautajaisia uskoa noin, ja se auttoi pääsemään yli sisareni itsemurhasta.
Ikävöidä toki saa, eikä unohtaa voi koskaan, mutta kyllä jossain vaiheessa täytyy väkisin kääntää tuo surun sisältämä valtava energia positiiviseksi.

Voimia ja lämpöä Janina ja perhe!

Surulle ei voi antaa mitään aikarajaa. Jokainen suree tavallaan ja kuullostaa aika karskilta kieltää sureminen ja itkeminen 40 päivän jälkeen. Ihminen voi joskus kieltää surun, kun ei jaksa sitä kokea. Se tulee joskus sitten uudelleen työn alle, jonkun toisen menetyksen mukana. Moni suree läheistään vuoden, kaksikin ja ikävä tulee vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä aika ajoin.

Sinitintti kirjoitti:

Surulle ei voi antaa mitään aikarajaa. Jokainen suree tavallaan ja kuullostaa aika karskilta kieltää sureminen ja itkeminen 40 päivän jälkeen. Ihminen voi joskus kieltää surun, kun ei jaksa sitä kokea. Se tulee joskus sitten uudelleen työn alle, jonkun toisen menetyksen mukana. Moni suree läheistään vuoden, kaksikin ja ikävä tulee vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä aika ajoin.

on ensimmäinen juhannus ilman nennaa ja kuolema ja hautajaiset vasta takanapäin, taitaa olla tunteeni aika pinnassa.
joku viisas tiesi kertoa, että ensimmäinen vuosi on vaikein. tulee ensimmäinen juhannus, joulu, syntymäpäivät, nimipäivät jne ilman tärkeää läheistä, ja ne ovat vaikeita.

mekin olemme yleensä olleet mökillä aina juhannukset, mutta nyt tietoisuus toisen maallisista jäännöksistä tietyn kiven päällä toi tuskaa. silti vein kimpun valkoisia sireeneitä maljakkoon ja laitoimme kynttilän palamaan lasipurkkiin sinne. ahdistava olo silti tuli jotenkin. tiedän, että toisen pappani tuhkat on aikoinaan myös siroteltu sinne, ja alun jälkeen kivellä tuli aina lämmin tunne istuessa siellä, aivan kuin pappa olisi pidellyt sylissään. ehkä nennakin vielä siellä joskus tuntuu samalta...

Sinitintti kirjoitti:

Surulle ei voi antaa mitään aikarajaa. Jokainen suree tavallaan ja kuullostaa aika karskilta kieltää sureminen ja itkeminen 40 päivän jälkeen. Ihminen voi joskus kieltää surun, kun ei jaksa sitä kokea. Se tulee joskus sitten uudelleen työn alle, jonkun toisen menetyksen mukana. Moni suree läheistään vuoden, kaksikin ja ikävä tulee vielä kahdenkymmenen vuodenkin päästä aika ajoin.

Kieltäminen on ehkä tosiaan vähän väärä sana. Saattaa syntyä vaikutelma tukahduttamisesta. Se mitä tarkoitan on tuon surun pahimman kärjen katkaiseminen. Surra kyllä saa, eikä surua pidä tukahduttaa mutta pitää jossain vaiheessa palata arkeen ja ottaa järki käteen, pitää alkaa ajatella eloonjääneitä mm. itseään ja estää se, että suru musertaisi kaiken alleen ja pilaisi perheen ja muiden jälkeen jääneiden elämän. Siinä kyllä aikarajan asettaminen ja pieni ulkoinen pakko on ihan hyvästä.

Toki hiljainen ikävä ja kaipauksen kyyneleet silti ovat olemassa, ja hetkittäin ovat hyvinkin vahvat, mutta ne vaan täytyy pitää kohtuudessa. Muuten ei jaksa elää. Pitää yrittää taas alkaa etsimään elämästä iloja, miettiä kaikkea sitä hyvää mitä sain poismennen kanssa kokea ja olla kiitollinen siitä, että sai pitää hänet lähellä niinkin kauan kuin sain, ja sitten kukin oman uskonsa mukaan toivoa jälleennäkemistä tuonpuoleisessa tai jotain vastaavaa.