Moi!
Olipa tuuri, kun löysin tällaisen palstan. Jospa joku viisas osaisi minuakin neuvoa.
Ensin taustoja. Olen 30 v. nainen, eronnut ja kaksi lasta. Viimeiset 3,5 vuotta minulla on ollut ihana mies, jota rakastan kuin hullu puuroa. Asumme eri paikkakunnilla mieheni työn ja minun kouluni ja lasten takia. Ensi kesänä vihdoinkin olisi tarkoitus muuttaa yhteen. Tapaamme pari kertaa kuussa ja puhumme puhelimessa pari tuntia päivässä kaikesta maan ja taivaan välillä.
Ongelmani on, että olen itse kauhean mustasukkainen omasta kullastani. Siis liian mustasukkainen. Tämä ongelma vaivasi minua edellisenkin suhteen alussa. Saan kohtauksen todella typeristä asioista.
Esimerkki 1:
Jos mies menee kavereidensa kanssa ulos, kuvittelen hänen katselevan ja pahimmassa tapauksessa juttelevan jonkun vieraan naisen kanssa. (Ja tämä nainen on tietysti minua paljon kauniimpi ja mieheni ihastuu häneen jne...)
Esimerkki 2:
Mies sanoo jotain naista tv:ssä kauniiksi tai huomaan hänen päänsä kääntyvän, kun kadulla kulkee joku nainen tavallista vähemmillä vaatteilla tai isommilla rinnoilla varustettu nainen.
Esimerkki 3:
Mieleeni muistuu, että hänellä oli elämä ennen minua. Alan kysellä hänen aikaisemmista naisistaan ja en voi sietää ajatusta, että hänellä oli yhden illan juttuja ennen minua. Hänen pidemmästä seurustelusuhteestaan en ole pahemmin mustis.
Eli tuollaisista tapauksista saan kohtauksen. Itseäni tämä tilanne ärsyttää ja järjellä ymmärrän käyttäytyväni typerästi. Silti tunteet saa monesti voiton järjestä ja alan ensin syyttää toista ja keskustelu päätyy loppujen lopuksi mieheni hermostumiseen ja itse itken hillittömänä ja kuvittelen mielessäni suhteen loppua.
Myönnän, että itsetuntoni on perisuomalainen eli ei mitään vahvaa tekoa. Mutta antakaa hyvät ihmiset hyviä neuvoja, ennen kuin ajan mieheni karkuun.
Olipa tuuri, kun löysin tällaisen palstan. Jospa joku viisas osaisi minuakin neuvoa.
Ensin taustoja. Olen 30 v. nainen, eronnut ja kaksi lasta. Viimeiset 3,5 vuotta minulla on ollut ihana mies, jota rakastan kuin hullu puuroa. Asumme eri paikkakunnilla mieheni työn ja minun kouluni ja lasten takia. Ensi kesänä vihdoinkin olisi tarkoitus muuttaa yhteen. Tapaamme pari kertaa kuussa ja puhumme puhelimessa pari tuntia päivässä kaikesta maan ja taivaan välillä.
Ongelmani on, että olen itse kauhean mustasukkainen omasta kullastani. Siis liian mustasukkainen. Tämä ongelma vaivasi minua edellisenkin suhteen alussa. Saan kohtauksen todella typeristä asioista.
Esimerkki 1:
Jos mies menee kavereidensa kanssa ulos, kuvittelen hänen katselevan ja pahimmassa tapauksessa juttelevan jonkun vieraan naisen kanssa. (Ja tämä nainen on tietysti minua paljon kauniimpi ja mieheni ihastuu häneen jne...)
Esimerkki 2:
Mies sanoo jotain naista tv:ssä kauniiksi tai huomaan hänen päänsä kääntyvän, kun kadulla kulkee joku nainen tavallista vähemmillä vaatteilla tai isommilla rinnoilla varustettu nainen.
Esimerkki 3:
Mieleeni muistuu, että hänellä oli elämä ennen minua. Alan kysellä hänen aikaisemmista naisistaan ja en voi sietää ajatusta, että hänellä oli yhden illan juttuja ennen minua. Hänen pidemmästä seurustelusuhteestaan en ole pahemmin mustis.
Eli tuollaisista tapauksista saan kohtauksen. Itseäni tämä tilanne ärsyttää ja järjellä ymmärrän käyttäytyväni typerästi. Silti tunteet saa monesti voiton järjestä ja alan ensin syyttää toista ja keskustelu päätyy loppujen lopuksi mieheni hermostumiseen ja itse itken hillittömänä ja kuvittelen mielessäni suhteen loppua.
Myönnän, että itsetuntoni on perisuomalainen eli ei mitään vahvaa tekoa. Mutta antakaa hyvät ihmiset hyviä neuvoja, ennen kuin ajan mieheni karkuun.
Vastaukset 29
Vanhimmat
Itsekin pahasta mustasukkaisuudesta kärsineenä löysin apua kun aloin ihan tietoisesti parantamaan omaa itsetuntoa. Ryhdyin pukeutumaan kuten haluan riippumatta massasta, huolehtimaan ulkonäöstäni positiivisella mielellä (eli yritin lopettaa vertailun muihin naisiin)ja kaikin puolin vain näkemään hyvät puolet itsessäni ihan persoonana ja arvostamaan itseäni. Ihan pikkujuttuja, yritän antaa muiden elää kuten elävät ja valita itse suuntani oman sydämeni mukaan. Luopua miellyttämisenhalusta. Nauttia elämästä ja tästä hetkestä silloinkin kun olen ihan yksin.
Taannoin eräs nainen yritti todella vikitellä miestäni illanvietossa. Hän puhui koko ajan hänelle niin että työnsi itsensä mieheni lähelle, että kasvojen välillä oli hajurakoa ehkä 10 centtiä. Minua hän katseli halveksuen. Aluksi mustasukkaisuus nosti päätään, mutta sitten otin syvään henkeä ja katselin naisen toimintaa. Minusta hän näytti epätoivoiselle, ja aloin säälimään häntä etenkin kun mieheni näytti hyvin kiusaantuneelta. Mies pääsi hänestä eroon, tuli luokseni ja otti syliin...meillä oli hauska ilta. Ja tämä toinen nainen taas alkoi valittamaan kaikesta, katseli kumpaakin meitä vihaisesti ja vietti ikävän illan. Jos olisin tullut mustikseksi, olisin ehkä häipynyt syrjemmälle ja pettyneenä kuvitellut mielessäni mitä miehen päässä liikkuu, myöhemmin illalla olisin ottanut hieman huppelissa asian esille syyttävään sävyyn ja siitä olisi tullut riita...ja aivan turhaan.
Katsele niitä tilanteita kuten ne ovat, älä hermostu. Jos miehesi sanoo jotain kauniiksi,katso sitä toista naista, ja jos hän mielestäsi on kaunis, niin voit vaikka sanoa "Aivan totta" Minä tein niin joskus ja mieheni relasi kun tajusi etten vahdi hänen reaktioitaan. Nykyään hän kommentoi mieluummin minun ulkonäköä kuin muiden. Häntä inhotti kun vahdin ja tivailin, ja kun lopetin sen häneltä poistui se puolustautumisenpakko.
Aikaisemmat naiset ovat mennyttä miehellesikin. Mikä on mennyt se on mennyt, eikä sinne ole paluuta. Minäkin tivasin tietoja suhteen alussa, mutta ei se ollutkaan sitten kivaa. Mieheni kieltäytyi puhumasta niistä. Hän sanoi ettei minulla ole oikeutta sorkkia muiden ihmisten intiimejä asioita (kyselin kaikkea hänen naisistaan ja seksistä). Hän kysyi miltä minusta tuntuisi jos hän kertoisi muille ihmisille minkälainen olen sängyssä, mitä teen ja en...Aluksi kiukutti, mutta sitten ymmärsin etten todellakaan haluasi minusta puhuttavan niin. Arvostin myös mieheni asennetta myöhemmin.
Kun olin sellaisessa kaveripiirissä, joka haki koko ajna yhden illanjuttuja rafloista, petti ja sellaista, epäilin koko ajan silloista kaveria vaiken itse pettänyt. Se riitti että näin sitä tapahtuvan. Kaveripiiri on vaihtunut. Menen ulos vaihtamaan kuulumisia, kuuntelemaan musiikkia ja rentoutumaan nykyään. Minua ei kiinnosta katsella miehiä kuten ehkä 2-kymppisenä (olen itse myös 30 ja risat). Saatan toki kommentoida kaunista miestä, mutta en kaipaa seksijuttuja muilta. Ja minua ei vaivaa enää mieheni kaveri-illat. Tiedän että hän hakee miesseuraa, miesten juttuja ja huumoria. Ja sehän on ihan tervettä. Ja minullekin naisena mukavaa, sillä hän saattaa olla maskuliinisempi kotiin tullessa :)
Mies tarvitsee mieskavereita, aivan kuten nainen tarvitsee toisia naisia naisten omiin juttuihin. Sellaista se vain on..
Mutta ymmärrän sinua hyvin, itse kärsin mustasukkaisuudesta paljon. Se pilasi monia päiviä ja hetkiä...Nykyajan media myös tavallaan lietsoo siihen. Ole iloinen naiseudestasi ja seksuaalisuudestasi, kulje pää pystyssä ja syleile maailmaa kaunis nainen,kyllä se siitä..
t. kohtalotoveri
http://testerit.fi/fi/products.php?p=34f574
Pukeutunut olen aina massasta erottuen, välillä vähän liikaakin. Mutta paha tapa vertailla itseäni muihin on vielä jäljellä... Ja tuntuu aika usein, että muut tekee kaikki asiat jotenkin järkevämmin ja minä vain sähellän :-P Kai se on vain ajatus mun päässä. Tuskin kukaan sen täydellinen on.
Ja kun osaisi tästä yksinolosta nauttia. Taas iski paniikki, kun lapset lähti mummolaan, mies on monen sadan kilometrin päässä ja minä jäin yksin. Pitää oikein tietoisesti rauhoittua ja koettaa tehdä jotain itselle mieluista, ettei tarvitse rakkaalle miehelle soittaa vähän väliä ja tivata sitten, mitä se tekee ja eikö se kaipaa minua. Kai olen jonkin sortin läheisriippuvainen.
Kai se vaan pitäisi sitkeästi harjoitella näkemään asiat asioina, eikä antaa mielikuvitukselle niin suurta valtaa.
No, en nyt jaarittele enää pitkästi. Mutta kiitos viestistä. On kiva tietää, että kohtalotovereita on ja muuttua voi.
Hyvää juhannusta kaikille!
mutta mieheni ei ole homo.
miestenillat ovatkin naistenillat? Nimittäin miehelläni ei ole kuin hyviä naispuolisia ystäviä, joiden kanssa he keskustelevat henkeviä ja viettävät hauskaa (ryyppäävät ja keskustelevat). Tämän lisäksi nämä hyvät ystävät ovat tietysti olleet jossain vaiheessa elämää myös pxxoystäviäkin tai exiä! Mutta mieheni vannoo olevansa uskollinen... Itse en oikein luota tuohon kun tietää mitä ihmiset ovat kännipäissään mokailleet. Miespuolisia ystäviä on kyllä myös, mutta ei niin läheisiä... Hyvähän se on että tulee exien kanssa toimeen - kait? Ei luulis miehessä silloin olevan suurempaa vikaa, ellei vika ole juuri siinä että se uskollisuus unohtuu... :)
Itse olen sitä mieltä että turha olla mustasukkainen existä, jos pettää niin pettää vaikka sitten postinjakajan kanssa. Toki exien läsnäolo saattaa luoda tilanteita helpommin, tietää jo vanhastaan mistä toinen tykkää :)
En oo vieläkään prykiatri, ja tuskin tulen olemaankaan, mutta:) :
Esimerkki 1: Mitäs siitä :) Jos se ihastuu siihen, niin sitten varmaan se ei ollut kovasti sopiva sinulle.
Esimerkki 2:
Niin, Tuollaisesta ei tule tuntea todellista huolta, paitsi silloin jos et... *g* ole avautumainen miehellesi.
Esimerkki 3:
Menneet menneinä..
olen aivan samanlainen, ja se ärsyttää niin paljon mua! oon itellenikin sanonut että miks pitää olla tälläinen. joskus jopa ajttelen että olisiko parempi olla yksin niin ei tarvisi miettiä kaikkea...että mitä oma kulta missäkin tekee yms..mäkin olen miettinyt että mistä sais apua mustasukkaisuuteen tai saako siihen. mutta olisi vaan itsellä parempi olo jos ei kokoajan miettisi kaikkea, tuntuu että pää hajoaa, ja mä ainakin tulen niin surulliseksi aina kun mietin kaikkea siihen liittyvää.
Sepä se, kun sen ärsyttää itseäkin niin paljon. Tietää jo mustiskohtauksen iskiessä, että tämä on taas typerää ja jälkeenpäin ärsyttää vielä enemmän oma käytös ja tekisi mieli hakata päätä seinään. Että miksi piti taas saada paha mieli itselle ja toiselle tyhjästä... Ja jos en kerrokaan omalle kullalle, että taas joku asia aiheuttaa mustasukkaisuutta, mutta se oma olo on silti aika tuskainen ajoittain. Että kyllä tällaisista oloista on eroon päästävä, ennen kuin tosiaan pää leviää!
Heips! Sulla näyttää olevan niin samanlainen ongelma kun mulla..siis oikeastaan täysin sama.
Vaikka kuinka oon yrittäny päästä niistä tunteenpurkauksista sun muista yli, en vaan lopullisesti oo pystyny. Ensin syytän poikaystävääni, vasta jälkeen tajuan olevani itse syyllinen ja että olen taas saanut riidan aikaan lähes olemattomasta asiasta! Tää mun mustasukkasuus on meinannu tuhota suhteen kokonaan jo monen monta kertaa. Mutta vielä sitä vaan jaksetaan yrittää.
Mulla on kans just siitä et kun se menee kavereidensa kanssa johonkin...alan heti miettiä että siellä ne vaan puhuu muista tytöistä ja jos ne meneeki jonnekkin ja se tapaa uuden tytön joka onkin kauniimpi ja ihanampi,eikä tällänne mustasukkanen kiukuttelija...=(
Mun piti joskus kauhee metakka nostaa siitä, kun sillä oli naisten kuvia (julisteita bikinitytöistä) ni seinillä...sanoin että se ärsyttää mua ja että en tunne itteeni riittäväks niiden rinnalla...sehän oli tietysti huono selitys ja vielä sen jälkeen ne siel seinällä oli jonkinaikaa, kunnes vaihto huonetta eikä oo jaksanu pistää niitä seinälle...onneks..
Mulla on kans kauhee tarve aina tietää kaikki kenen kanssa se on ollu ja kuinka kauan ja mitä on tehny...ja siitäkös jos jostain, ni se hermostuu ja aletaan riidellä..se yleensä huutaa ja mä jankutan niin kauan kunnes se sanoo jotain tosi pahasti ja alan itkee...
siis tää on sairasta...me rakastetaan toisiamme, mutta rakkaus kuolee tätämenoo..=(...ymmärrän sua..
Ex-mieheni kohdalla riideltiin kans tyttökalenterista, minkä sen kaveri antoi. Ei sit uskaltanut sitä minnekään laittaa.
Sairastahan tämä on ja tosiaan pilaa ennen pitkää suhteen, jos ei tule loppua. Ja vikaa ei ole minun tapauksessa ainakaan miehessä, vaan omissa kuvitelmissa. Mietin vaan, mistä ne tunteet nousee? Ehkä jostain menneisyydestä... Mua on kyllä ex-poikakaverit pettäneet jossain hamassa menneisyydessä. Ja toisaalta ehkä se on jonkin sortin luonne- ja itsetuntokysymys. Ei usko, että olisi toisen rakkauden arvoinen.
Voi hyvin olla että jos entiset miehet on pettäny, ni siitä jää mielikuva, että kaikki miehet on sellasia...mulla on kans silleen, että ainakin muutama on pettänyt.
Mutta tää suhde, on mun pisin tähänmennessä (pian 2v kestänyt suhde) joten tunnen poikaystäväni kyllä niin hyvin, että kai mun pitäis jo osata luottaa siihen...ja kyllähän mä sisimmässäni luotan. Siis vaikka mä tiedän melkei varmaksi, ettei se pettäis mua, ni silti aina tunteet saa vallan ja alan huomaamattani haastaa riitaa, enkä huomaa taas ennenkuin on liian myöhäistä.
Mimmosia sun riitelyt yleensä on ollu?
Mä yleensä jankutan jotain samaa asiaa ja tyhmästä asiasta, kunnes se ärsyyntyy..en osaa lopettaa ajoissa, vaan vaihde jää päälle ja rupeen vielä ärsyttävämmäks...poikaystävältä alkaa palaa pinna ja alkaahuutamaan mulle. Yleensä suuttuessaan se sanoo mulle jotain tosi loukkaavaa ja kun en enää jaksa jankuttaa, alan itkeä. Ja mikä on nykyään pahinta, niin se, ettei itkeminen enää auta saamaan huomiota ja lopettamaan riitaa..ennen tietenkin poikaystäväni tuli heti lohduttamaan ja pyysi anteeksi, mutta nyt se pitää mun itkemistä jo ihan arkipäiväisenä eikä huomioi sitä samalla tavalla...
Välillä rupean miettimään, että onko mulla omaa elämää ollenkaan..tunnen olevani riippuvainen poikaystävästäni..melkein koko elämäni riippuu siitä, mihin hän menee ja mitä tekee ja mun on aina oltava vahtimassa, enkä voi antaa tilaa itsellenikään. Tiedän että ihminen tarvitsee myös yksinoloa ja ei kokoaikaa tarvitse olla vain kullan kainalossa...pitää olla kavereiden kanssa ja blaa blaa blaa...kyllähän mä sen tiedän.mutta en vaan tahdo millään käsittää...
Kuin omaa tekstiäni olisin lukenut, ehdottomasti tarvitsen apua, että pääsen mustasukkaisuudesta, turhasta sellaisesta. Jos keksit mikä auttaa, kerrothan mullekin.
Minun suhteeni on noin 3,5v vanha. Minä kans tunnen mieheni ja luotan häneen, mutta silti tunteet aina jotenkin jyrää terveen järjen. Eli ihan just samanlaista on, kun kirjoitit.
Riidat meillä on kans samanlaisia, eli alan jankuttaa jostain asiasta, enkä pääse siitä yli. Sit jankutan, kunnes mies jossain vaiheessa hermostuu ja sanoo pahasti, josta minä sitten itkemään... Sit minä alan anelemaan, ettei se olis vihainen ja olen pahoillani, kun sit mulle vasta paha olo tulee ja pelko, että nyt se viimeistään saa musta tarpeekseen. No, aina on riidat saatu sovittua, mutta tuntuu typerältä, että jo riidan aloittaessa tietää miten se menee.
Ehkä olen jo aavistuksen kypsynyt, kun yritän lopettaa jankkaamisen siinä vaiheessa, kun huomaan ensimmäiset hermostumisen merkit miehessäni :-) Aina se ei onnistu, mutta joskus kuitenkin. Ja puhelimessa kun puhutaan, voin sanoa, että en nyt halua jutella ja sit rauhoittua itsekseni ja ajatella, ennen kuin soitan seuraavan kerran. Mun mies haluu aina olla vaan rauhassa, kun joku asia vaivaa. Siis miettiä itsekseen, eikä heti aloittaa riitaa. Siihen minäkin yritän pyrkiä. Kun sitä vaan pystyisi ajattelemaan ensin ja sanomaan vasta sitten. Monta riitaa jäis vähemmäksi. Mieheni on suositellut mulle joogaa meditaationa. Se kyllä tekee hyvää, mutta ei aina oikein malta...
Minä en voi aina olla kultani kainalossa, kun meillä on 300 km välimatkaa suurimman osan ajasta. :-(( Mutta ihan varmasti olisin, jos voisin.
sairaasti mustasukkainen nainen.Olemme mieheni kanssa oltu 4-vuotta.
eka vuosi meni todella hyvin,mutta sitten tuli mustasukkaisuus kuvioon ja kaikki on niin vaikeeta.Me riidellään samanlaisista asioista kuin te.
Ekat kunnon riidat tuli siitä kun kuulin mieheni olleen strippari baarissa,en hyväksy asiaa.
Sitten on exät soitellut(ja ollaan törmäilty heihin) ja niistä on tullut riitoja.
oon kans mussuttanut alkuaikoina nais julisteista(lapsellista mutta totta)enää en onneksi niistä kovin välitä.
Meillä on mennyt asiasta riiteleminen välillä liian pitkälle.Olemme fyysisestikkin tapelleet aika rajusti,multa murtui kylkiluu kerran ja miehelläni on ollut jälkiä raapimisesta,tavaroita hajonnut jne.
Sairasta tiedän,mutta kun ne tunteet jyllää molempien kehos mielettömästi niin kumpikaan ei ajattele aivoillaan..Aina molemmat kadutaan ja pyydellään anteeksi.Onneksi toi fyysinen väkivälta on vähentynyt huomattavasti.
Kylläpä taas meni juhannuskin perseelleen mustasukkaisuuden takia vaikka muuten oli hauska ilta.Olimme baarissa ja näin että joku nainen vahtaa kauan aikaa miestäni ja kun katsoin mieheni päälle niin hän vahtasi samaan paikkaa mistä se nainen vahtasi ja hymyili..
No ei se vissiin sitä naista ollut kattonut,mutta luulin niin ja lähin pouhkottamaan pois sieltä ja mieheni tuli perässä ja sitten vasta riita alkoikin.Kun tietysti oli maisteltu niin välien selvittelystä ei meinannut taas tulla sitten yhtään mitään.
Mä en ymmärrä käytöstäni koska periaatteessa mulla on muuten hyvä itsetunto(tiedän että olen kaunis ja haluttava)mutta kun miehestäni on kyse niin tuntuu aina etten riitä hänelle ja pelkään että hän ihailee muita naisia ja haluaisi olla heidän kanssa.Mieheni sanoo joka päivä kuinka kaunis olen ja paljonko rakastaa,mutta kun mulle idiootille ei mene perille että minut se vaan haluaa eikä muita.
Minä olen kova vertailemaan muita naisia itseeni että ovatko he nätimpiä ja mukavempia kuin minä.
Pitäs vaan luottaa itseensä.pelkään että mieheni joku päivä kyllästyy tähän hulluun vainoharhaisuuteen.Olisinpa kuin silloin alkuaikoina,luotin itseeni ja mieheni mielestä olin/olen kiltti ja huomaavainen..Mahtaakohan enää olla samaa mieltä kun on elänyt "psykopaatin"kanssa näin kauan.
Mulla oli sama ongelma, paitsi että se ilmeni vasta synnytyksen jälkeen. Tuli masennus ja juttelin terapeutin kanssa.
Olin niin huono ihminen, itseni mielestä, Kaikki olivat paremman näköisiä kuin minä. sain kauhean mökötys kohtauksen kaupoissa ym. jos sattui joku nainen kävelemään vastaan, kuvittelin että mieheni heti ihastui siihen...vähänkin kun miehen pää kääntyi toisia naisia päin, itsetuntoni laski alemmas ja alemmas.
En voinut päästää miestä edes yksin mihinkään kun pelkäsin että hän katselee toisia naisia.
sain lääkityksen se helpotti.
nyt vasta olen huomannut että kaikkia ihmisiä hän katsoo, niin miehiä, lapsia kuin mummojakin.ihan mielenkiinnosta vain.
En mä väitä että sinä tarvitsisit lääkkeitä mut kerroinpahan vaan oman tarinani.
Ja kaikista pahinta oli se että mieheni ei ymmärtänyt mun masennusta. ero siinä melkein tuli=(
Nyt itsetuntoni on kasvanut niin paljon, että en enää välitä. jos mies löytää paremman näkösen kuin minä niin löytäkööt, kyllä niitä miehiäkin riittää...
voimia sulle!!
että se näkyy päällepäin. Hyvät tyypit alkaa karttaa, ja ikävämmät käyttää sitä hyväksi. Sellaiset kaverit jotka tykkää juoruilla saa taas lisäpontta toisen epäilyistä. Se ei se mustasukkaisuus tee hyvää ulkonäöllä eikä persoonalle, eikä se muuta asioita miksikään. Tehkää tytöt hyvää itsellenne ja toisillenne! Älkää tuhlatko kallisarvoista elämää itsenne kiusaamiseen!
Olen kyllä huomannut, että se on kovasti kivaa ihmisistä (lue:miehen kavereista) kiusata, että saisi minut mustasukkaiseksi. Tosin niitä juttuja en ota kovin vakavasti :-p Ja totta on, että jos mököttää ja on mustis, niin ei se ihmistä paljoa kaunista... Sitten olen vielä kade niille naisille, jotka eivät ole mustasukkaisia :-))
mäkin kadehdin niitä naisia jotka osaa tosiaan rakastaa itseään...vaikka ei muuten olisikaan mikään kuvankaunis, niin itsevarmuus näkyy ja tekee ihmisen kauniiksi...
Itsevarmuus kaunistaa. Kun osaisi arvostaa itseään ja toisia. Olen tietoisesti yrittänyt opetella rohkeammaksi ihmisten kanssa. Sillä tavalla, että uskaltaisi kysyä muilta, mitä niille kuuluu ja olla aidosti kiinnostunut. Koska itsestä se tuntuu hyvältä, kun joku on minusta kiinnostunut ja toisaalta ajattelen, että tuopa on kiva ihminen, kun noin kysyy. Minusta on kauhean vaikeaa kysyä, kun tuntuu, että ei toisen elämään saa puuttua... Siis on vaikeaa onnitella toista syntymäpäivänä tms. Ja selvyyden vuoksi, nyt en puhu miehestäni enkä parhaista kavereista. Puhun työkavereista ja koulukavereista, jotka eivät ole mulle niin läheisiä. Siis miksi on vaikeaa sanoa kivoja asioita toisille, vaikka niitä ajattelee mielessään?
Ehkä tämä meni asian vierestä, mutta koski nyt tuota itsetuntoasiaa...
sitähän sanotaan.."jos et rakasta itseäsi, et pysty rakastamaan muitakaan"...oon kyllä huomannut sen omalla kohdalla, että tottahan se on. Tietysti rakastan poikaystävääni, mutta että pystyisin rakastamaan täysillä ja huolettomasti, niin se tarvitsee hyvän itsetunnon.Itserakkaus ja itsensä rakastaminen ovat kaksi ihan eri asiaa...itserakkaille ihmisille en ole kateellinen.
mutta ihanaa kun en ole ainut jolla näitä ongelmia. Tunnistin teksteistänne itseni: aivan vastaavanlainen kaava toistuu kerta toisensa jälkeen ja ajatuksen juoksu prikuulleen samanlaista..
Mustasukkaisuus on sellanen oravanpyörä että huonosta itsetunnosta seuraa järjettömät "kohtaukset" ja "kohtauksista" tulee lisää kolhuja itsetunnolle j.n.e...
Poikaystäväni on minulle tärkeintä maailmassa. Mustasukkaisuuteni takia riitelemme kuitenkin usein aivan mitättömistä asioista ja riidan jälkeen mietin aina ettei poikaystäväni enää kauaa rakasta mua. Alunperinhän se ihastui muhun iloisen ja kiltin luonteen takia.. Nyt tunnen itseni manipuloivaksi hirviöksi joka heiluttaa tahtipuikkoa poikaystäväni elämässä.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että on paskamaista olla mustis. Se vie elämänilon. Mutta se lähtee itsestä ja omasta päästä. Miksi ajattelen että juuri minä en olisi naisena haluttava. Kuka niin on sanonut.Ei kukaan!Silloin kun osaan ajatella että olen nainen naisten joukossa, en ole mustis.Lisäksi mitä enemmän keskityn esim. laittautumiseen, sen kovemmat paineet tulee.Kun en keskity siihen miltä näytän, olen parempi ihminen ja siksi kaunis. Mutta vaikka olisin joku Janina Frostell, niin aina on häntäkin kauniimpia.Kerran kaupassa minua katsoi mies pitkään ja hyväksyvästi, vaikka hänellä itsellään oli mielestäni paremmannäköinen nainen. Lisäksi huomasin saman että mieheni katsoo kaikkia ihmisiä ihan mielenkiinnosta, mutta toki hyvännäköisiäkin.Yleensä annan samalla mitalla takaisin.Esitän niinkuin muka hyvännäköiset miehet minua kiinnostaisivat.ja joudun todella esittämään.Tänään itselläni on se päivä että en jaksa miettiä tyhmiä, mutta pelottaa se päivä jolloin tulee taas huono päivä.. Mutta muistakaa pitää oma elämä!Ei meidän elämä ole miehemme kehuista kiinni.Itsenäistykää ja nauttikaa naiseudesta vaikka tarkkailemalla kuinka moni teitä tosiasiassa katsoo muistakin miehistä.Älkää tehkö sitä virhettä että jäätte ruikuttamaan omalta mieheltä kehuja.Niitä saa ruikuttaa.Ja sittenkin pitää miettiä tuliko ne vaan kerjäämällä.Tsemppiä kaikille!
Sama vaiva täällä! Nyt jo tiedän, että mitä enemmän mieheni yrittää katsella poispäin, sen varmemmin on lähettyvillä kaunis nainen. Kun radiossa puhuu juontaja, jolla on sama nimi kuin jollakin mieheni exällä, hän vaihtaa hätäisesti kanavaa, että en ehdi reagoida...
Olen täynnä raivoa ja ahdistusta. En ymmärrä omia reaktioitani. Ehkäpä inhoan itseäni. Ehkäpä en kestä sitä, että en ole kaunein ja paras ja upein ja ainoa. Ehkä pelkään että minut jätetään ja petetään.
- Kellään panoilla ei ole ollut kuulemma isoja tissejä (Tulkintani: jos on pienet tissit niin on tietenkin helkkarin pieni ja kiinteä perse).
- Mies ostaa lehden, jossa on joku saatanan hempukka upeissa alastonkuvissa (Tulkintani: Mies haluaa panna sitä, nainen on siitä ihan helkkarin haluttava ja MINÄ en riitä miehelleni, koska sillä on TARVE katsella jotakin muuta naista joka on VITUSTI paremman näköinen kuin minä)
- Mies on kihlannut naisen, joka petti häntä ja seurustellut tämän kanssa monta vuotta (Tulkintani: Miten mies VOI OLLA tuollaisen huoran kanssa, eli sen on täytynyt rakastaa sitä järjettömän paljon ja paljon enemmän kuin minua. Ei kuulemma haluaisi jatkaa suhdetta, jos minä pettäisin.)
- Mies on harrastanut yhdenillanjuttuja ja nussinut yksinhuoltajaäitiä ilman sitoutumisaikomuksia (Tulkintani: oksettavaa, perverssiä pillun perässä juoksemista, naisen hyväksikäyttöä)
- Mies on kehunut eksäänsä kauniiksi (Tulkintani: kauneus on sille naisen tärkein ominaisuus, se kaipaa vieläkin sitä helkkarin kaunista ämmäänsä, joka on KAUNIIMPI KUIN MINÄ).
Naisenlogiikkaa. Tähän minäkin turhan usein sorrun. Ajattelen, että jos mies sanoo jotain, siinä piilee joku taka-ajatus. Vaikka ei se yleensä ole niin. Sen kun tajuaisi ja uskoisi, säästyisi monelta riidalta. Naisen ajatusmaailma nyt vaan on kerta kaikkiaan niin paljon mutkikkaampi kuin miehillä...
Muistakaa, että se nainen jota pidätte kauniimpana saattaa kärsiä aivan samoista asioista! Ulkonäkö on aivan yliarvostettua nykyään. Minulla oli kaverina joskus vuosia sitten yksi tyttö, joka teki mallin hommia. Hänen piti katsoa joka ikisen suupalan perään, ja toimistolla vartaloa arvosteltiin suurennuslasin kanssa tyyliin...moitteita sai helposti. Toiset mallit hakivat uraa, olivat piikikkkäitä ja koko ajan arvostelivat toistensa ulkonäköä. Ei se kuulostanut herkulta ollenkaan. Hänellä ei ollut ainuttakaan kaveria työpaikalla, se oli vaan uraa ja dieettiä, yksinäistä ja moitteiden muovaamaa.
Hei, aina kun tulee mustis, ja jos paikka on sopiva tehkää ensin muutama punnerrus ja kyykkyhyppy. Pahimmat paineet menee, ja sitten voi jatkaa mustistelua :)
Mä oon muuten huomannut yhden asian...
Tulen mustasukkaiseksi, kun poikaystäväni juttelee, nauraa, halaa tyttöpuolisten kavereidensa kanssa...mutta kun kyseessä on vaikka mun kaveri, niin silloin en koe mustasukkaisuutta...minua ei edes haittaa mielikuva että poikaystävälläni olisi hauskaa vaikka mun parhaan kaverin kanssa...jotenkin sitä ehkä luottaa, kun tuntee ihmisen...jotkut mun kaverit on oppinut jopa kysymään että "saanko halata sun miestäs" jos ne vaikka onnittelee jostain...tottakai sillon annan halata..mutta kun on kyseessä tuntematon ihminen, niin mustasukkaisuus saa vallan...
Meni taas meidän terassilla käynti överiksi. Tavattiin miehen naispuolinen työkaveri ja hän oli oikein puhelias ihminen. Kertoi sitten, miten hän oli mieheni kanssa käynyt baarissa, hänen luonaan syömässä ja hän heillä ja olivat ostaneet uikkaritkin siinä sivussa naiselle. No, arvaatte varmaan, kuin kävi? Tuli ihan hillitön riita, kyselin siltä naiseltakin yksityiskohtia, että mitä on ja missä tapahtunut. Yö meni itkiessä ja puolet tästä päivästäkin. Olin kerta kaikkisen pettynyt siihen, että rakas mieheni oli jättänyt mulle kertomatta että työkaveri, jonka luona kävi syömässä, oli nainen ja sattumalta sinne ei ollut tullut ketään muita (kutsuttu kyllä oli).
No, jokainen mustasukkainen ihminen voi ymmärtää minun tilanteeni. Mietin jo ihan vakavissani eroa, koska mieheni oli salannut elintärkeitä tietoja minulta. Onneksi aikani mietittyäni, rauhoituttuani ja mieheni kanssa asiasta keskusteltuani tajusin, mitä oli oikeasti tapahtunut. Asiat ei olleet ihan niin hirveitä, kuin tuossa alussa kertomanani annoin ymmärtää. Mutta jos asiasta saa tietää vahingossa ja liian vähän, jää mielikuvitukselle aika runsaasti tilaa. Minusta mieheni teki todella väärin, kun salasi noita juttuja. Mutta toisaalta ymmärrän, että hän pelkäsi riitaa, minkä olisin nostanut ja nostinkin asiasta.
No,kuitenkin tajusin aika pian, että rakastan miestäni kuin hullu puuroa ja mieheni melkein yhtä paljon minua, paitsi kun mustiskohtaus iskee. Mutta mikä oli tarinan opetus? Sairas mustasukkaisuus voi johtaa kumppanin salailuun, että ei kannata...
näinhän kävi minullekkin.. Miehet ihan oikeasti ajattelevat, että parempi jättää jotkut asiat kertomatta, koska kertominen satuttaa enempi ja luultavasti miehesi ei ole pitänyt asiaa todellakaan sen kummempana juttuna, että kertoisi sinulle, koska olet vielä mustis.
Rakasta rakasta miestäsi. Sinut hän haluaa.Jutelkaa asiat selviksi. Sano, että pahimmalta tuntui tämä salailu, mutta muista oma reaktiosi jos miehesi olisi kertonut sinulle em. tarinan ennen kuin kuulit naiselta. Ymmärrä miestäsi ja pistä mielikuvituksesi aisoihin.
ihan oikeasti! Lämmöllä Sini
Niin, hän ihan oikeasti uskoi, että olisi parempi olla kertomatta koska siinä ei ollut mitään. Ja minusta tietenkin salailu oli erityisen tyhmää, jos siinä ei ollut mitään...
Olisin kyllä ollut mustis, jos hän olisi kertonut asian ihan alun alkaen. Mutta väitän, että nyt olin paljon, paljon mustasukkaisempi ja loukkaantunut, koska hän näin salasi asian minulta.
Kyllä hän minut haluaa. Oikeasti. Mutta tosin hän on aika monta kertaa varoittanut, että jos järjestän tuollaisia kohtauksia, hän ei jaksa. Enkä minäkään enää kohta jaksa itseni kanssa. Pakko muuttua.
Tänään mietiskelin asioita. Hän rakastaa minua. Jos hän ei rakastaisikaan, en voisi sille mitään. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan. Mitä enemmän alan kahlita häntä ja säännöstellä hänen elämäänsä, sitä varmemmin hän minut jättää. Ja se nyt olisi elämäni pahin moka. Sitä paitsi, mietin tässä, että mustasukkaisuus on varmasti hyvin pitkälti itsekkyyttä. Pelkoa siitä, että MINÄ jään jotain paitsi. Mutta jos alkaisikin ajatella TOISEN parasta ja miettisi aina, mitä hän haluaa ja miten hänet voisi tehdä onnelliseksi. Antaisi miehen mennä, jos hän haluaa ja tavata juuri niin monta naista, kun hän haluaa. Ehkä hän ei haluaisikaan ketään muuta kuin minut.
Ei hienot ajatukset ole aina helppoja toteuttaa, mutta kai muutos vie aikaa. Tänään soitin hänelle iltavuorosta tultuani ja hän oli nukkumassa. Normaalisti olisin pyytänyt, että hän juttelisi edes vähän. Ruinannut, että olisin saanut kuunnella hänen ääntään ja hyvällä tuurilla kuullut, että hän vielä rakastaa minua ja haluaa minut, vaikka olen tällainen äkäpussi. Mutta tänään minulla oli ehkä sellainen järkevä hetki. Tiesin, että hän oli väsynyt ja sanoin vain hänelle, että hän saa nukkua. Jutellaan toinen kerta. Se on miesten kielellä "minä rakastan sinua". Ei jatkuvia rakkauden sanoja, vaan tekoja.