Mitä 11 vuoden traumakiintymyskidutuksen jälkeen aidosti ikävöin

Ehkä kirjoitan tänne siinä toivossa, että joku onneton, jonkun kaipaaja voisi saada tästä jotain irti itselleen ja löytää sen oman oikean polkunsa.

Tämä on ollut epämiellyttävä vuoristorata jossa oma elämä on ollut vähän väliä vaakalaudalla ihmissuhteista tulleiden mielenterveysongelmien johdosta. Olen kohdannut liian monta rikkinäistä tai huonoa ihmistä, jotka sitten tekivät minusta itsestäni rikkinäisen omalla itsekeskeisyydellään ja itsekkyydellään.
Mukaan mahtuu joitain ylimielisiä, jotka joko näyttelee mulle pahista tai sit on aidosti vaan huonoja ja toivottomia tapauksia.
Mulla on se ongelma etten oikein syö sitä mitä mulle tarjotaan vaan syynään kaikki yksityiskohdat ja analysoin ne läpikotaisesti, tämä pätee myös minuun itseeni. Lopputulos voi jättää arvailemaan silti, mutta ainakin tiedän että asia on joko tai näin, ja varmaksi tiedän olennaisen: asiassa ei ole mulle enää mitään, mistä voisin oppia, mitä voisin syynätä yhtään enempää.
Kaiken syyllisyydentunnon ja kärsimyksen jälkeen mulle selvisi etten oikeastaan ole tehnyt mitään väärin ja ihmiset on vaan paskamaisia toisilleen. Joillekin tässä ei ole mitään yllättävää, mutta minulle se oli - halusin uskoa ihmisten hyvyyteen.
Mutta ihmiset ovat useimmin pinnallisia ja itsekkäitä. Paras mitä voin tehdä on suojella itseäni sellaisilta, ja on minulle hyvä, jos tuollaiset ihmiset itse kääntyvät poispäin - en haluaisi tuntea tällaisia huonoja ihmisiä, jotka eivät kykene yhteistyöhön.

Mutta hankalien kokemusteni seassa oli myös mies, joka löysikin polkunsa, hän ei uskonut tekevänsä töitä koskaan ja silti löysi hommansa, ja jopa uuden kumppaninkin itselleen, ja olen iloinen hänen puolestaan. Hän on ollut tukenani pitkään, monen tunnin puheluita hänen kanssaan kun olen tarvinnut tukea ja ollut vaikeaa. Hänestä on myös harvoja ikäviä muistoja, mutta pääosin hän on hyvä tyyppi.
Seassa oli myös miehiä jotka tunsivat samalla tavalla minua kohtaan, ja joiden kanssa tiet erkanivat niin paljon rauhallisemmin.
Oli myös toinen mies joka löysi oikean suuntansa elämälleen, vaikka satutti minua henkisesti ja satutti varmaan muitakin naisia. On myös ajanut ihmisten yli humalapäissään. Hän vihdoinkin kääntyi raittiuteen, ja olen ylpeä hänestä. Toivotan hänelle ja vastaaville tapauksille voimia riippuvuutensa hoidossa!

Sain kokea ihmisen pahat ja hyvät puolet - onneksi myös hyviä puolia.
Vieressäni oli pitkään, ja on tavallaan yhä, vaikkakin enää vain ystävänä, joku joka piti minusta huolen, ja toteutti turhatkin toiveeni vaikeina aikoina, en usko että voin ikinä maksaa velkaani hänelle täysin. Hän todella välittää minusta, eikä kestä katsoa vierestä kun voin huonosti. Hän on myös pysäyttänyt minut lähimenneisyydessä satuttamasta itseäni.

Itseäni satutin sen yhden takia jota myös kaivannut suuremman osan noista 11 vuodesta. Kaikkein eniten olen kärsinyt hänen ansiostaan.
On hyvä jos sellaisen pystyy edes myöntämään itselleen - kun kaipaa toista, voi taipua valehtelemaan itselleen, vääristelee tosiasioita itselleen...
Ja tosiasioihin katsomalla olen oikeasti löytänyt turvallisuutta. Jokainen ikäväkin tosiasia on se syvänne kalliossa johon tarrautua että pääsee pois siitä kirotusta pimeästä kuolemankolosta.
Mua on kohdeltu väärin. Olen myös tehnyt itse väärin. Mutta tiedän, että jos olen tehnyt väärin, se johtuu siitä, että minua on kohdeltu väärin - se ei oikeuta tekoani, mutta se on inhimillistä, ja jotain minkä voin antaa itselleni anteeksi.

Minun ei tarvitse välittää siitä antaako minulle joku toinen minun tekoni anteeksi.
Miksi haluaisin anteeksi ihmiseltä joka on minua satuttanut...? Ehkä ihanteellisessa maailmassa pyytäisimme toisiltamme anteeksi ja sopisimme erimielisyytemme.
On myös kyettävä myöntämään ettei tällainen fantasia ole aina toteutettavissa.
On hyväksyttävä että kaikki on johtanut tähän hetkeen.
Olen miettinyt taakseni jääneitä asioita paljon ja pitkään, ja se on kehittänyt ja muuttanut minua. En ole enää lainkaan sama ihminen mitä olin, kun hänet ensimmäisen kerran tapasin. Ja olen siitä iloinen.
Ehkä olen pakon edessä joutunut muuttumaan, ehkä kärsimys on pakottanut minut muuttumaan.
Mutta hei, minä olen elossa. Selvisin, vaikka kokemani vuosien kärsimys näkyy kasvoillani, joiden pitäisi näyttää niin paljon nuoremmilta. No, ehkä saan ne parempaan kuntoon hoitavilla voiteilla.

En halua antaa toisille ihmisille enää valtaa satuttaa minua. Haluan kunnioittaa itseäni ja pitää itsestäni huolen, kun en voi tällaista odottaa keneltäkään toiselta.
Ja haluan kyetä pärjäämään yksin... en tiedä voinko enää luottaa ja tukeutua ihmisiin niin kuin joskus viattomasti ja naiivisti tein. Sellaista hyväksikäytetään helposti, ja myös omat odotukset petetään usein tavalla joka sattuu.
Todellisuus kun ei ole omissa toiveissa.
Joten pyrin siihen etten tukeudu enkä odota mitään keneltäkään.

Muuten... se mitä ikävöin, on oma mielenrauha, ilman huolta toisista ihmisistä.

Hyvää alkavaa talvea kaikille ja kiitos lukemisesta.
-nukke, nainen alle 30v Keski-Suomesta