Olisi vähän helpompi olla jos en haluaisi. Yritän turvautua mielikuvitusystävään mutta mikään ei tunnu niin hyvältä kuin ajatella häntä.
Joten se voi olla vain sairaus.
Hänestä kirjottaminen on sairauden oireilua.
Hänelle kirjoittaminen on väärin, ja piikittää ennätysmäärät stressiä ja ahdistusta muutamassa sydämenlyönnissä.
Joten traumani varoittaa minua ajoissa.
Ehkä se on hyvä asia. Huomaan heti jos teen mitään kiellettyä.
Olen huomannut olevani ristiriitainen. Ja säälin itseäni siitä että olen voinut huonosti... koska kukaan muu ei minua tule säälimään.
Kukaan muu kuin minä, ei minusta välitä.
Vaikka en voi sitä toisten puolesta päättää, ilmaisuni tuossa on kömpelöä - se on minkä minä kuitenkin ymmärrän, vaikka toiset ymmärtävät sen väärin.
Se mitä tarkoitan, on että en saa tukeutua toisiin ihmisiin, en voi, enkä voi enää ikinä luottaa kehenkään muuhun kuin vain itseeni.
Toiset ihmiset tulevat aina satuttamaan, pettämään luottamukseni...
Vaikka eivät sitä tarkoittaisi.
Haluaisin etsiä hyvää miestä, minun ikäistä. Mutta miksi? Hän satuttaisi.
En pysty siihen ainakaan nyt.
Ja jos joskus annan jollekin toiselle mahdollisuuden, hän palauttaisi minulle vain pettymyksen yhtälailla.
Niin toiset ihmiset näyttävät ajanhaaskaukselta.
Silti vaihdan viestiä kavereiden kanssa. Silti soitan hätäisenä kipeälle ystävälle, onko hän elossa. On onneksi elossa. Pidän huolen itselle tärkeistä, ja myös niistä joiden meno näyttää pahalta vaikka en tuntisi... niin ainakaan en voi väittää olevani paha ihminen. Mutta toiset voi ajatella minusta mitä vaan. Ja ymmärsin että välitin siitä liian paljon, liian pitkään.
Olen yhä tyhjähkö, vaikka yrittänyt täyttää sitä pakkomielteen jättämää aukkoa pienemmillä asioilla.
Tuntuu oikeastaan vähän siltä että olen kuoleman odotushuoneessa. Odotan väistämätöntä ja siinä ootellessa voikin touhuta mitä lystää - käytännössä näin se on kaikille, mutta ei ainakaan ole terveellistä pitää väistämätön loppu mielessään koko sen ajan.
Haluaisin yhtä miestä mutta minulle kelpaisi jotain samanlaistakin. En koe olevani ehdoton enkä halua odottaa mitään, se ainakin olisi aidosti kahjoa.
Mutta en halua myöskään etsiä.
Eikä minun pitäisikään.
Minun pitäisi keskittyä itseeni ja touhuta omia juttuja.
Mutta tänään ei huvita.
Hm. Ehkä... ajattelen mielikuvitusystävääni, tai jotain vastaavaa fantasiaolentoa sitten. Toivottovasti hän ei yhtäkkiä vaihdu häneksi johon joskus ihastuin tapaturmaisesti.
-nukke, nainen alle 30v Keksi-Suomesta 🍪
Joten se voi olla vain sairaus.
Hänestä kirjottaminen on sairauden oireilua.
Hänelle kirjoittaminen on väärin, ja piikittää ennätysmäärät stressiä ja ahdistusta muutamassa sydämenlyönnissä.
Joten traumani varoittaa minua ajoissa.
Ehkä se on hyvä asia. Huomaan heti jos teen mitään kiellettyä.
Olen huomannut olevani ristiriitainen. Ja säälin itseäni siitä että olen voinut huonosti... koska kukaan muu ei minua tule säälimään.
Kukaan muu kuin minä, ei minusta välitä.
Vaikka en voi sitä toisten puolesta päättää, ilmaisuni tuossa on kömpelöä - se on minkä minä kuitenkin ymmärrän, vaikka toiset ymmärtävät sen väärin.
Se mitä tarkoitan, on että en saa tukeutua toisiin ihmisiin, en voi, enkä voi enää ikinä luottaa kehenkään muuhun kuin vain itseeni.
Toiset ihmiset tulevat aina satuttamaan, pettämään luottamukseni...
Vaikka eivät sitä tarkoittaisi.
Haluaisin etsiä hyvää miestä, minun ikäistä. Mutta miksi? Hän satuttaisi.
En pysty siihen ainakaan nyt.
Ja jos joskus annan jollekin toiselle mahdollisuuden, hän palauttaisi minulle vain pettymyksen yhtälailla.
Niin toiset ihmiset näyttävät ajanhaaskaukselta.
Silti vaihdan viestiä kavereiden kanssa. Silti soitan hätäisenä kipeälle ystävälle, onko hän elossa. On onneksi elossa. Pidän huolen itselle tärkeistä, ja myös niistä joiden meno näyttää pahalta vaikka en tuntisi... niin ainakaan en voi väittää olevani paha ihminen. Mutta toiset voi ajatella minusta mitä vaan. Ja ymmärsin että välitin siitä liian paljon, liian pitkään.
Olen yhä tyhjähkö, vaikka yrittänyt täyttää sitä pakkomielteen jättämää aukkoa pienemmillä asioilla.
Tuntuu oikeastaan vähän siltä että olen kuoleman odotushuoneessa. Odotan väistämätöntä ja siinä ootellessa voikin touhuta mitä lystää - käytännössä näin se on kaikille, mutta ei ainakaan ole terveellistä pitää väistämätön loppu mielessään koko sen ajan.
Haluaisin yhtä miestä mutta minulle kelpaisi jotain samanlaistakin. En koe olevani ehdoton enkä halua odottaa mitään, se ainakin olisi aidosti kahjoa.
Mutta en halua myöskään etsiä.
Eikä minun pitäisikään.
Minun pitäisi keskittyä itseeni ja touhuta omia juttuja.
Mutta tänään ei huvita.
Hm. Ehkä... ajattelen mielikuvitusystävääni, tai jotain vastaavaa fantasiaolentoa sitten. Toivottovasti hän ei yhtäkkiä vaihdu häneksi johon joskus ihastuin tapaturmaisesti.
-nukke, nainen alle 30v Keksi-Suomesta 🍪
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hienosti kirjoitit ,uskon että se oikea löytyy viälä.