Kerron pitkän tarinan elämästäni ja ystävyydestä, josta olen saanut vihdoin ja viimein itseni irti. Tuon ystävyyden katkeamisesta on nyt noin kaksi vuotta. Olen vasta lähiaikoina alkanut miettimään oiliko tuo ystäväni narsisti, vai muuten vain hankala luonne, jonka suru repi vain niin rikki, että kaikki eskaloitui. Ei sillä, että se mitään muuttaisi, ehkä kuitenkin joten selittäisi. Kerron vielä, että vaikka kertomassani painottuu negatiiviset asiat, niin vuosien varrella oli myös hyviä hetkiä ja ystäväni oli aidosti tukenani tiukoissa paikoissa.
Olen 40-vuotias nainen. Parikymppisenä tutustuin itseäni 10 vuotta vanhempaan naiseen töiden kautta ja meistä tuli nopeasti läheiset ystävät. Ystävälläni oli lapsi, minulla ei tuolloin vielä ollut. Ystävyytemme alkuajoista lähtien ihmettelin miksi hänellä, mielestäni ihan huipputyypillä, lojaalilla, auttavaisella ja hyvin sosiaalisella luonteella varustetulla ihmisellä ei ollut muita läheisiä ystäviä lisäkseni. Tuttuja ja kavereita oli paljon, mutta ei läheisiä ystäviä. Puheissaan hän toituvasti kertoi mitä kulloinkin joku (usein joku statukseltaan merkittävä) ihminen oli hänestä sanonut ja aina näissä toistui hänen erikoisuus, luonteen aitous ja ääretön rehellisyys, joka oli tehnyt milloin kehenkin vaikutuksen. Hän asui lapsensa isän kanssa yhdessä, mutta parisuhdetta heillä ei ollut, puoliso mahdollisti ystävälleni tuolloin omasta näkökulmastani katsottuna hyvät taloudelliset puitteet. Vuosien saatossa havahduin siihen, että aika ajoin hän puhui muista ystävistäni ikävään sävyyn ja usein tilanne meni niin hänen puheissaan, että joku oli selkäni takana minusta jotain pahaa sanonut ja muutamaan kertaan, kun näitä tilanteita selvitin, kääntyikin tilanne aina niin, että olin jotain ymmärtänyt väärin. En osannut kyseenalaistaa. Usein hän kuitenkin "vaivihkaa" muita ystäviäni moitti ja kannusti jättämään elämästäni nuo pois. Ystävyytemme katkeamisen jälkeen monet läheiseni sanoivat pitäneen häntä ensitapaamisestan lähtien hyvin omistushaluisena suhteeni ja useammalle ystävistäni hän oli korostanut meidän läheistä ystävyyttä ja samalla aiheuttanut tunteen ystävilleni, että ystävyyteni heidän kanssa ei ole mitään niin merkityksellistä. Vuosien saatossa sain lapsia ja muutimme puolisoni kanssa hieman kauemmaksi ystävästäni. Pidimme kuitenkin tiiviisti puhelimitse yhteyttä. Ystäväni erosi lapsensa isästä, meni muutaman vuoden sisään kaksi kertaa naimisiin. Molemmat näistä miehistä olivat hyvin varakkaita ja toisen heistä eron myötä kyni aivan tyhjätaskuksi. Näihin aikoihin aloin todella miettiä hänen käytöstä. Hän kertoi hyvin häpeilemättömästi vakehtelustaan muille ihmisille, usein näissä oli joku taloudellisen hyödykkeen haku taustalla, puheissaan muutoinkin hän oli hyvin suora ja tällä antoi itsestään hyvin "aidon" vaikutelman. Ystäväni lapsi oli parikymppinen ja muutti omilleen. Näihin aikoihin kuvioon astui alkoholi. Hän oli tavannut jälleen uuden miehen ja riidat olivat aivan järjettömiä ja virkavaltaa tarvittiin tämän tästä selvittelemään tilanteita, lähinnä ystäväni väkivaltaisuutta.
Ystäväni poika, ainut lapsi menehtyi taparurnaisesti. Tilanne oli järkyttävä, yritin olla tukena sen minkä omalta perheeltäni saatoin ja päivittäin soitin hänelle vähintäänkin ja usein kävin tapaamassa. Suru oli repivä ja tilanne mustaakin mustempi. Ystäväni jättäytyi pois työelämästä, jonka myötä myös taloudellisia hankaluuksia alkoi tulla. Autoimme häntä taloudellisesti ja sovimme, että joskus kun tilanne muuttuu mietitään miten takaisin maksut hoidetaan.
Noin vuosi lapsensa kuoleman jälkeen alkoi ongelmat meidän ystävyydessä. Hän soitteli minulle juovuksissa harvasen yö, itki yksinäisyyttään, raivosi ja haukkui minua, kun olin ollut niin paska ystävä, uhkasi jatkuvasti tappaa itsensä (ei riitä 10 kertaa kun olen yöllä ambulanssin kanssa kilpaa 50km matkan ajanut katsomaan mitä on tapahtunut), uhkaili minua ja toivoi moneen kertaan, että minä kokisin saman kuin hän. Aina nämä tilanteet eskaloituivat hänen ollessa päihtynyt, mutta kertaakaan hän ei pyytänyt sanomisiaan anteeksi. Mitään apua hän ei suostunut ottamaan vastaan tai hoitoon hakeutumaan, sitä yritin minä, hänen iäkkäät vanhemmat, viranomaiset ja hänen kumppaninsa. Yritin ymmärtää, mutta noin kahden vuoden jälkeen puolisoni laittoi pelin poikki tilanteen kuormittaessa jo parisuhdetta ja perhettämme, ja sai minut katkaisemaan ystävyytemme.
Jouduin estämään hänet kaikkien yhteydenpitokanavien kautta, solvaavien viestien määrä oli loputon. Tämän jälkeen hän kävi ystäväni, työnantajastani appivanhempiini jokaisen läpi, valehdellen ja haukkuen minua. Rahallisesti hän oli minulle noin 5000€ velkaa, mutta tämäkin tarina oli hänen somessa kerrottu niin, että minä olin hänelle velkaa. Lopulta tein rikosilmoituksen, joka sai hänet lopettamaan piinaamiseni. Nyt viimeiset yhteydenotosta on noin vuosi aikaa, en ole hänestä mitään kuullut. Itse en aio ottaa enää yhteyttä. Tämän ystävyyden varrella oli niin monta tilannetta ja
Olen 40-vuotias nainen. Parikymppisenä tutustuin itseäni 10 vuotta vanhempaan naiseen töiden kautta ja meistä tuli nopeasti läheiset ystävät. Ystävälläni oli lapsi, minulla ei tuolloin vielä ollut. Ystävyytemme alkuajoista lähtien ihmettelin miksi hänellä, mielestäni ihan huipputyypillä, lojaalilla, auttavaisella ja hyvin sosiaalisella luonteella varustetulla ihmisellä ei ollut muita läheisiä ystäviä lisäkseni. Tuttuja ja kavereita oli paljon, mutta ei läheisiä ystäviä. Puheissaan hän toituvasti kertoi mitä kulloinkin joku (usein joku statukseltaan merkittävä) ihminen oli hänestä sanonut ja aina näissä toistui hänen erikoisuus, luonteen aitous ja ääretön rehellisyys, joka oli tehnyt milloin kehenkin vaikutuksen. Hän asui lapsensa isän kanssa yhdessä, mutta parisuhdetta heillä ei ollut, puoliso mahdollisti ystävälleni tuolloin omasta näkökulmastani katsottuna hyvät taloudelliset puitteet. Vuosien saatossa havahduin siihen, että aika ajoin hän puhui muista ystävistäni ikävään sävyyn ja usein tilanne meni niin hänen puheissaan, että joku oli selkäni takana minusta jotain pahaa sanonut ja muutamaan kertaan, kun näitä tilanteita selvitin, kääntyikin tilanne aina niin, että olin jotain ymmärtänyt väärin. En osannut kyseenalaistaa. Usein hän kuitenkin "vaivihkaa" muita ystäviäni moitti ja kannusti jättämään elämästäni nuo pois. Ystävyytemme katkeamisen jälkeen monet läheiseni sanoivat pitäneen häntä ensitapaamisestan lähtien hyvin omistushaluisena suhteeni ja useammalle ystävistäni hän oli korostanut meidän läheistä ystävyyttä ja samalla aiheuttanut tunteen ystävilleni, että ystävyyteni heidän kanssa ei ole mitään niin merkityksellistä. Vuosien saatossa sain lapsia ja muutimme puolisoni kanssa hieman kauemmaksi ystävästäni. Pidimme kuitenkin tiiviisti puhelimitse yhteyttä. Ystäväni erosi lapsensa isästä, meni muutaman vuoden sisään kaksi kertaa naimisiin. Molemmat näistä miehistä olivat hyvin varakkaita ja toisen heistä eron myötä kyni aivan tyhjätaskuksi. Näihin aikoihin aloin todella miettiä hänen käytöstä. Hän kertoi hyvin häpeilemättömästi vakehtelustaan muille ihmisille, usein näissä oli joku taloudellisen hyödykkeen haku taustalla, puheissaan muutoinkin hän oli hyvin suora ja tällä antoi itsestään hyvin "aidon" vaikutelman. Ystäväni lapsi oli parikymppinen ja muutti omilleen. Näihin aikoihin kuvioon astui alkoholi. Hän oli tavannut jälleen uuden miehen ja riidat olivat aivan järjettömiä ja virkavaltaa tarvittiin tämän tästä selvittelemään tilanteita, lähinnä ystäväni väkivaltaisuutta.
Ystäväni poika, ainut lapsi menehtyi taparurnaisesti. Tilanne oli järkyttävä, yritin olla tukena sen minkä omalta perheeltäni saatoin ja päivittäin soitin hänelle vähintäänkin ja usein kävin tapaamassa. Suru oli repivä ja tilanne mustaakin mustempi. Ystäväni jättäytyi pois työelämästä, jonka myötä myös taloudellisia hankaluuksia alkoi tulla. Autoimme häntä taloudellisesti ja sovimme, että joskus kun tilanne muuttuu mietitään miten takaisin maksut hoidetaan.
Noin vuosi lapsensa kuoleman jälkeen alkoi ongelmat meidän ystävyydessä. Hän soitteli minulle juovuksissa harvasen yö, itki yksinäisyyttään, raivosi ja haukkui minua, kun olin ollut niin paska ystävä, uhkasi jatkuvasti tappaa itsensä (ei riitä 10 kertaa kun olen yöllä ambulanssin kanssa kilpaa 50km matkan ajanut katsomaan mitä on tapahtunut), uhkaili minua ja toivoi moneen kertaan, että minä kokisin saman kuin hän. Aina nämä tilanteet eskaloituivat hänen ollessa päihtynyt, mutta kertaakaan hän ei pyytänyt sanomisiaan anteeksi. Mitään apua hän ei suostunut ottamaan vastaan tai hoitoon hakeutumaan, sitä yritin minä, hänen iäkkäät vanhemmat, viranomaiset ja hänen kumppaninsa. Yritin ymmärtää, mutta noin kahden vuoden jälkeen puolisoni laittoi pelin poikki tilanteen kuormittaessa jo parisuhdetta ja perhettämme, ja sai minut katkaisemaan ystävyytemme.
Jouduin estämään hänet kaikkien yhteydenpitokanavien kautta, solvaavien viestien määrä oli loputon. Tämän jälkeen hän kävi ystäväni, työnantajastani appivanhempiini jokaisen läpi, valehdellen ja haukkuen minua. Rahallisesti hän oli minulle noin 5000€ velkaa, mutta tämäkin tarina oli hänen somessa kerrottu niin, että minä olin hänelle velkaa. Lopulta tein rikosilmoituksen, joka sai hänet lopettamaan piinaamiseni. Nyt viimeiset yhteydenotosta on noin vuosi aikaa, en ole hänestä mitään kuullut. Itse en aio ottaa enää yhteyttä. Tämän ystävyyden varrella oli niin monta tilannetta ja
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.