Urho Kekkonen kiteytti asian mitä mainioimmin Tukholmassa pitämässään puheessa 7.12.1943:
”Kun tässä valossa tarkastelemme suhdettamme Venäjään, on meidän avoimesti ja ilman ennakkoluuloja lähdettävä siitä, että liittyminen Venäjän vastaisten voimien rintamaan ei silloin, kun Venäjä säilyy suurvaltana, kuten käsitämme, ole meidän kansallisten etujemme mukaista.
Pieni valtio ei nykyisen koneiden sodan kautena kykene jatkuvasti seisomaan hampaisiin saakka aseistettuna. Sillä on sitä vähemmän tähän mahdollisuuksia, jos sota on saattanut sen suuresti velkaantumaan.
Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä, Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään.
Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtaisivatkin sotaan.
Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustellulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi, eteen työnnetyksi
tukikohdaksi.
Näin ollen Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä”.
Ei ole mikään ihme, että juuri Kekkosen ollessa tasavallan presidenttinä maamme kehittyi hyvään suuntaan nopeammin kuin koskaan ennen tai jälkeen. Tässä ei ole kyse mistään nostalgiasta. Tilastokeskuksen artikkelissa ”Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot” näytetään selvästi, että hyvinvoinnin huippu ohitettiin Suomessa 1980-luvulla – sen jälkeen on tultu alamäkeä.
On ihmeellistä, että näin helppotajuista asiaa ei haluta ymmärtää Suomen nykyisessä poliittisessa johdossa, vaan päinvastoin tehdään juuri se, mistä Kekkonen varoitti eli liittoudutaan Venäjää vastaan ja asettaudutaan taistelutantereeksi ilman sananvaltaa konfliktin sytyttämiseen.
”Kun tässä valossa tarkastelemme suhdettamme Venäjään, on meidän avoimesti ja ilman ennakkoluuloja lähdettävä siitä, että liittyminen Venäjän vastaisten voimien rintamaan ei silloin, kun Venäjä säilyy suurvaltana, kuten käsitämme, ole meidän kansallisten etujemme mukaista.
Pieni valtio ei nykyisen koneiden sodan kautena kykene jatkuvasti seisomaan hampaisiin saakka aseistettuna. Sillä on sitä vähemmän tähän mahdollisuuksia, jos sota on saattanut sen suuresti velkaantumaan.
Suomen etu ei voi olla, että se on jonkin suurvallan äärimmäisenä, Venäjän rajalla alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena, jolla ei ole sellaista poliittista vaikutusvaltaa, että sen sanalla olisi mitään merkitystä, kun sodasta ja rauhasta päätetään.
Maa olisi tällöin äänettömänä yhtiömiehenä mukana liitossa, josta sille koituisi kohtuuttomat, ajan mittaan ylivoimaiset rasitukset. Se joutuisi aina taistelutantereeksi, milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat johtaisivatkin sotaan.
Liioin emme voi rakentaa tulevaa ulkopolitiikkaamme Venäjän ja sen nykyisten liittovaltioiden poliittisille vastakohtaisuuksille ja niiden ennustellulle epäsovulle. Se olisi spekulointia hyvin epämääräisillä mahdollisuuksilla, ja sellaisen politiikan tuloksena olisi, jos tuo epäsopu todella syntyisi, että Suomi kuitenkin joutuisi Venäjälle vihamielisen suurvaltaryhmän alituisesti taistelevaksi, eteen työnnetyksi
tukikohdaksi.
Näin ollen Suomen kansalliset edut eivät salli sitoutumista Venäjän vastaisen politiikan linjalle tai sen etsimistä”.
Ei ole mikään ihme, että juuri Kekkosen ollessa tasavallan presidenttinä maamme kehittyi hyvään suuntaan nopeammin kuin koskaan ennen tai jälkeen. Tässä ei ole kyse mistään nostalgiasta. Tilastokeskuksen artikkelissa ”Kestävän hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehdot” näytetään selvästi, että hyvinvoinnin huippu ohitettiin Suomessa 1980-luvulla – sen jälkeen on tultu alamäkeä.
On ihmeellistä, että näin helppotajuista asiaa ei haluta ymmärtää Suomen nykyisessä poliittisessa johdossa, vaan päinvastoin tehdään juuri se, mistä Kekkonen varoitti eli liittoudutaan Venäjää vastaan ja asettaudutaan taistelutantereeksi ilman sananvaltaa konfliktin sytyttämiseen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kekkonenhan olikin Kremlin juoksupoika.
Juuri näin. Kekkonen tiesi ja osasi...kunnia hänelle
Rosvo joka jymäytti kosket yksinkertaisilta.
Kekkonen kommunistien kommari. Tottakai ei Urkki itseään vastaan halunnut nousta. Huonoin pressa Halosen kanssa kautta aikojen.
Valkovenäjän tie?
Nykyinen presidentti on viemässä suomen vuosikymmenien ahdinkoon.Eikö hän ymmärrä että suomi on kääpiövaltio maapallolla,suuret valtiot päätävät mitä tulee tapahtumaa esim. euroopassa.Tulevaisuudessa vielä nähdään mitä suomen johtajien tökkiminen ja ns.ikkunoitten särkeminen ja suurten valtioitten neuvominen johtaa?Koheltaminen ulkopolitiikassa ei johda hyvään?
Polvillaan ollessa asiaa voidaan auttaa jonkin lajin suojuksilla tai pehmikkeillä mutta valmiusasennossa kieli päivettyy ja sen rasvaus jollain aurinkovoiteella.. ????
Ajat muuttuvat. Kekkonenkin muuttui kun poliittinen tilanne muuttui. Tiukasta neuvostovastaisesta Pekka Peitsestä tuli YYA-poliitikko Kekkonen. Kun Suomi oli toisen maailmansodan jälkeisessä rauhanteossa kylmästi paiskattu Neuvotoliiton armoille niin Kekkonen sopeutui tilanteeseen ja teki sen, mikä piti - joskin vähän ylikin kun oma etu oli pelissä. Kun Kekkonen oli joustava poliitikko niin emme tiedä, mitä Kekkonen tänä päivänä kannattaisi. Luulenpa, että Kekkonen saattaisi hyvinkin kannattaa suunnilleen nykyistä politiikkaa - kuitenkin tarkasti seuraten mitä Venäjällä ja koko maailmassa tapahtuu. Demokraattisten valtioiden yhteistä puolustusliittoa ei ollut kun toinen maailmansota aökoi. Kun Nato perustettiin niin Suomella ei ollut mitään mahdollisuutta siihen liittyä. Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja Suomi kuului Neuvostoliiton valtapiiriin. Se oli karu totuus Kekkosen aikana. Kun Neuvostoliitto romahti niin todellisuus muuttui. Luulen, että Kekkonen olisi sopeutunut uuteen tilanteeseen ketterästi niinkuin aikoinaankin teki.
Ehtona Suomen Natojäsenyydelle oli, että Suomi rupeaa tukemaan Ukrainaa aseellisesti!
Onko tästä kerrottu kansalaisille?
Millä valtuuksilla Sauli Niinistö ja rikoskummpanit tällaisen päätöksen tekivät? Suomi velkaantuu hirveää vauhtia.
Nyt kansalta koetetaan viedä tuhkatkin pesästä, jos jonkinmoista maksua ja veroa suunnitellaan.
Ja nyt Suomi rupeaa valmistamaan droneja Ukrainalle!
Sehän saattaa moisen tehtaan Putinin ohjuksien maalitauluksi!
Koko Suomi on maalitaulu. Nato ei tuonut Turvaa!
Tuo Sodan.
Nato, lännen sätkynukeksi lähtö= tuhontie
Länsi vie Suomea sotaan 2025-
Suomen oli valittava, olla joko lännen puolella, tai vastaan...
Venäjä ja Amerikka samanlainen diktatuuri molemissa?