Jännää. Keskiviikkoyönä iski totaalinen romahdus, oikeastaan pikkuasiasta lähti. Mies, jonka olisin itselleni halunnut, on ruvennut seurustelemaan. Oli sentään sen verran kultainen, että otti luokseen yöksi ja pääsin vuodattamaan... ja sitähän sitten riitti. Itkin viitisen tuntia kaikkia kamaluuksia, vanhoja kymmenen vuoden takaa, uusia, yleistä yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunnettani, ahdistusta, uupumusta, ihan kaikkea. Olisi pitänyt aiemmin puhua jollekin ihan kaikesta. Vaan eihän suomalainen selvänä puhu.
Nyt olen todennut, ettei tilani ole helpottunut ollenkaan, tuntuu vain kuin vajoaisin alaspäin koko ajan. Ei vain kiinnosta mikään. Typerä olo, koska ympärilläni ihmisillä on pahempiakin ongelmia; väkivaltaista parisuhdetta, avioeroa, huumeista irrottautumista, you name it. Pitäisi jaksaa olla apuna ja tukena, mutta kun itseäkin vituttaa niin suunnattomasti, ei oikein innosta. Mikään.
Ja kun minä olen aina se ihana ja iloinen, jolla on hymy tarjota kelle tahansa, hassu juttu kerrottavana, olkapää johon nojata. Pitäisi varmaan ihan muiden mielenterveyden tukemiseski yrittää pitää tuota kulissia yllä, etteivät huolestuisi kun tosiaan on heillä omatkin ongelmansa.
Pitäisi mennä puhumaan jollekin päälääkärille, mutta sekin tuntuu heidän aikansa haaskaukselta, onhan siellä muitakin, jotka tarvitsevat aikoja minua enemmän. Ja pelottaa sekin, että jos lääkärille asti pääsen, niin siellä jatkan iloisen roolin vetämistä, enkä ikinä pääse puhumaan mieltä painavista asioista.
Pitäisi myös soittaa Pro-tukipisteen apulinjalle, mutta sinnekin olisi varmasti soittajia, joilla on isompia ongelmia kuin mieltä painamaan jääneet nuoruuden tyhmyydet.
Pitäisi tehdä niin paljon ihan vain itsensä takia, mutta kun en saa edes kämppää siivottua. Tekisi mieli vain juoda kaljaa puistossa. Töissäkin pitäisi käydä, elleivät ole potkuja antaneet kun en mennyt viikonloppuna tekemään vuorojani tuon romahduksen takia.
Ei kai tässäkään kirjoittelussa mitään kummempaa pointtia ole, tekee vain hyvää jäsennellä ajatuksiaan näppäimistön kautta. Onneksi huomenna on vielä sunnuntai, ei ole pakko soittaa mihinkään, varata aikaa eikä etenkään tehdä töitä.
Kiitos ja anteeksi.
Nyt olen todennut, ettei tilani ole helpottunut ollenkaan, tuntuu vain kuin vajoaisin alaspäin koko ajan. Ei vain kiinnosta mikään. Typerä olo, koska ympärilläni ihmisillä on pahempiakin ongelmia; väkivaltaista parisuhdetta, avioeroa, huumeista irrottautumista, you name it. Pitäisi jaksaa olla apuna ja tukena, mutta kun itseäkin vituttaa niin suunnattomasti, ei oikein innosta. Mikään.
Ja kun minä olen aina se ihana ja iloinen, jolla on hymy tarjota kelle tahansa, hassu juttu kerrottavana, olkapää johon nojata. Pitäisi varmaan ihan muiden mielenterveyden tukemiseski yrittää pitää tuota kulissia yllä, etteivät huolestuisi kun tosiaan on heillä omatkin ongelmansa.
Pitäisi mennä puhumaan jollekin päälääkärille, mutta sekin tuntuu heidän aikansa haaskaukselta, onhan siellä muitakin, jotka tarvitsevat aikoja minua enemmän. Ja pelottaa sekin, että jos lääkärille asti pääsen, niin siellä jatkan iloisen roolin vetämistä, enkä ikinä pääse puhumaan mieltä painavista asioista.
Pitäisi myös soittaa Pro-tukipisteen apulinjalle, mutta sinnekin olisi varmasti soittajia, joilla on isompia ongelmia kuin mieltä painamaan jääneet nuoruuden tyhmyydet.
Pitäisi tehdä niin paljon ihan vain itsensä takia, mutta kun en saa edes kämppää siivottua. Tekisi mieli vain juoda kaljaa puistossa. Töissäkin pitäisi käydä, elleivät ole potkuja antaneet kun en mennyt viikonloppuna tekemään vuorojani tuon romahduksen takia.
Ei kai tässäkään kirjoittelussa mitään kummempaa pointtia ole, tekee vain hyvää jäsennellä ajatuksiaan näppäimistön kautta. Onneksi huomenna on vielä sunnuntai, ei ole pakko soittaa mihinkään, varata aikaa eikä etenkään tehdä töitä.
Kiitos ja anteeksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että kirjoitit mieltäsi vaivaamista ajatuksista. Tuollainen jäsentäminen on tärkeää. Olet varmaan nuori ihminen, mutta toivoisin, että menisit kuitenkin lääkäriin. Tuntuu siltä, että uupumus vaivaa sinua. Minä olen keski-ikäinen ja muutama vuosi sitten jouduin pelastautumaan työterveyslääkärille, kun olin monia vuosia yrittänyt puurtaa töissä liian tunnollisena, mutta silloin fyysiset ja henkiset voimat tuntuivat olevan lopussa. Esimieheni vielä painosti minua ja huomasin, etten jaksa enää millään tehdä sitä työtä, joka ennen oli helppoa. Diagnoosiksi tuli uupumus ja sain sairauslomaa ja pääsin terapiaan. Se oli uuden alku ja olen siitä hyvin kiitollinen. Sain voimia aivan uudella tavalla ja olen sen jälkeen pystynyt paljon haasteellisempiinkin töihin. Ja mikä parasta: olen paljon onnellisempi kuin ennen. Mutta masennuksen pahimmassa vaiheessa tuntui, ettei tästä koskaan pääse nousemaan ja itkin pahaa oloani. Kuitenkin masennus on sairaus, josta voi parantua ja päästä hyvään kuntoon. Tsemppiä sinulle.
Työuupumus on myös oma ongelmani. Selvisitkö siitä ja masennuksesta ilman mielialalääkkeitä, pelkällä sairaslomalla ja terapialla? Mitä kautta pääsit terapiaan?
olisi pää halki ja itsellä vain himena kivistäsi; oman kivun sinä ensin huomaat. Sitä paitsi, jokainen kokee asiat niin eri tavalla. Päälääkäri ei ole ollenkaan niin huono homma ollenkaan...
Samassa tilanteessa olen myös ollut. En usko että sinua tässä vaiheessa kauheasti lohduttaa tieto että kyllä se ohi meneee.
Se kyllä pitää paikkaansa että kun on se kaveripiirin / sukulaisten tukipylväs niin eihän silloin voi itse romahtaa.
Minullekkin kuitenkin kävi niin vetäydyin noin kuukaudeksi kaikesta, sammutin puhelimen ja annoin itselleni aikaa. Toki työpaikka siinä meni eikä olokaan ollut loistava mutta kyllä sen kuukauden jälkeen teki niin mieli päästä taas ihmisten ilmoille että jopa kauppa reissut tuntui mukavilta.
Pää pystyyn kyllä se ohi menee! =)