Auttoiko kirjaviisaus ja tieto?

juu. Onneksi itse elin teini-ikääni internetin aikakaudella, joten sitä kautta etsin kaikki tietoni mitä lesboudesta vain löytyi, lähinnä jenkkiläisten saittien kautta. Sanoisin, että eniten minua auttoi (ne vähät) "lesboroolimallit", joihin törmäsin netissä surffatessani (esim. julkkislesbot ja ihan tavalliset lesbot, yms.), joihin pystyi edes jollain tavalla samaistumaan. Niitä pitikin sitten etsiä "joka kiven ja kannon alta". Tiedonjanoni oli suuri.

Mielikuvani lesboista tai lesboudesta ei tuolloin ollut todellakaan realistinen eikä monipuolinen. Roolimallien vähäisyydestä ja kapea-alaisuudesta johtuen en osannut asettaa itseäni mihinkään lesbo-kategoriaan (luulin että naisen piti olla erittäin poikamainen ollakseen lesbo ja minä taas olen femme..).

Itsensä löytämisessa auttoi kuitenkin kirjatietoa enemmän elämänkokemuksen tuoma itsetunnon kohoaminen, oman sisimpänsä kuuntelu ja rehellisyys sisäistä minäänsä kohtaan. Se, että opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen ja olemaan välittämättä muiden mielipiteistä.

Ns. kirjatiedosta puuttuu ainakin se, ettei se anna minkäänlaisia roolimalleja nuorille, toisin kuin heteroelämäntapaa ja heteroroolimalleja pursuaa joka tuutista. Kirjatiedosta ei selviä juurikaan esim. lesbokulttuurista, elämäntavasta, kaapista ulostulo -prosessista yms.

tullut mitään tarvetta tietoisuuteni kasvaessa, etsiä mitään roolimalleja tai henkilöä johon samastuisin. Mä olen vähän kyllästynyt erilaisiin tutkimuksiin ja jne homoudesta. Mä en jaksa uskoa yleensäkkään että joku prosenttilaskelma voisi kertoa mitään mullistavaa.

Ei sillä, maailmaan mahtuu ja voihan sitä geeniä etsiä mikä tekee homoksi ja voihan meidän lukumäärää laskea ja voihan sitä pohtia sadoissa artikkeleissa mistä se homous tulee jne jne.

Mulle on sama miten ollaan tutkittu suvaitsevaisuuden nousua ja laskua, sen nyt näkee parhaiten lähikuppilassa tai kaupassa.

Se että olisi vaihtoehtoina lukea kirja ja huomata että mähän oon lesbo, tai se vaihtis että rakastuu naiseen ja siinä menee tovi ennenkuin tajuaa olevansa mitään muuta kuin rakastunut, niin suosittelen jälkimmäistä.

Itseään ei tarvitse löytää päivässä tai vuodessakaan, kirjoista on turha hakea nostetta ajatuksilleen vaan kannattaisi pysyä realistisena itseään kohtaan.

Muuten voi tulla näitä "näin unta naisesta,olen lesbo"- juttuja ihan liikaa.

Ainoa tieto mitä ensialkuun tarvitsee lesboudesta on se mitä on oman pään sisällä.

Eli tieto siitä kehen rakastuu. Kaikki muu on sitten muiden määrittelyjä aiheesta ja aiheen vierestä. Kukaan muu ei määrittele sua kuin sä itse, näinhän minä elän ja uskon.

Tulee aika kun kiinnostaa historia ja väittelyt ja yms mutta itsensä etsimiseen ei tarvi kirjaa vaan aikaa ja avoimuutta.

Ja tiedänhän minä että täälläkin on ihmisiä jotka laittavat että, tiesin 6v että olin lesbo, tai 16v jne.

Mä tiedän tässä suht korkeassa iässäni vain sen että rakastan tätä yhtä naista, ja se on mun julistus lesboudelle ja homoudelle.

No minä rakastuin naiseen ja olin tyrmistynyt. Se oli koettava livenä, en olisi muuten uskonut tapahtuvaksi. Luultavasti hänkin oli rakastunut minuun, mutta minä tynnyrissä kasvanut torjuin. Kun tunnetta en pystynyt torjumaan, niin kaiken muun. Siitä on jo kauan, myöhemmin sitten tunnustin tosiasiat itselleni ja aloin hakea paria.

Etsin kyllä kirjoista, mitä vain olisi irronnut. Tietoa (juu, kyllä kiinnosti tietää, paljonko meitä on ja millaisiksi meidät kuvataan ja miten pitäisi rakastella) sekä erilaista kuvailevaa kerrontaa, myös fiktiivistä. Melko vähän löysin.

Onneksi tilanne on muuttunut, on tutkimuksia, jonkin verran kaunokirjallisuutta, dekkareitakin, leffoja, tv-tarjontaa, elokuvia, liian vähän siltikin. Ennen kaikkea, on netti. Enemmän on antanut fiktiivinen puoli kuin kirjaviisaus, eniten kumppanit ja muut lesbotutut.