Varmastihan hän lähtee joskus pois ajatuksistani.
Meillä saattaa olla yhteisiä kiinnostuksenkohteita mutta hän ei vain näytä ymmärtävän mitä yritän hänelle sanoa ja ehkä hänestä tuntuu samalta, vaikka aihe on vähän eri. Ymmärrän kyllä, vaikka olen ollut haluton tottelemaan. Se johtui siitä että yritin saada häntä ymmärtämään.
En halua yrittää enää.
Suru hänen suhteensa kalpenee toisen harmituksen rinnalla. Ne kuitenkin vallitsevat minussa ja tekevät minut haluttomaksi ja epämotivoituneeksi.
Ehkä enemmän se toinen harmitus kuin hän - hänessä kun ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Häneen voi suhtautua pessimistisesti ja se vain mukailisi todellisuutta.
Olin aiemmin iloinen että selvisin elossa pelottavasta tilanteesta johon itse hakeuduin.
Sitten olin varmempi itsestäni. Jopa toiveikas. Vapautunut. Päämääräntietoinen. Mutta se harmitus vei minut taas alas.
Musiikki jota kuuntelin aiemmin toistolla tällä viikolla, rauhallinen melankolian sävytteillä... se rauhallisuus jota tunsin sen aikana.
Ja samaan aikaan, jonkinlainen välinpitämättömyys.
Ehkä se välinpitämättömyys on mitä tunnen.
Se antaa myös tilaisuuden pitää tauon kaikesta.
Ehkä tarvitsenkin vain taukoa ja lepoa.
Olen toipunut paljosta pettymyksestä muutenkin, tähän mennessä.
Ja tämä on vain yksi sellainen jonka joutuu taas hyväksymään, vaikka ei käytännössä näytä pätevän lainkaan, eikä tunnu ajankohtaiselta, se on vaan miten asiat toimii enkä voi oikeastaan mitään muuta kuin jatkaa samaan malliin mitä olen nyt jatkanut.
Olen paremmin selvillä itsestäni, tavoitteistani. Jopa arvoistani.
Niin ehkä tämä kaikki toistuviin pettymyksiin törmännyt yrittäminen ei ole täysin hukkaanheitettyä.
Tiedän missä menen ja missä olen.
Tiedän mihin haluan mennä.
Aiemmin en ollut niin varma näistä, joten jotain on saavutettu mutta pidän edistyksen tahtiani liian hitaana.
Traumaattiset vaikeuteni ovat hidastaneet minua.
Toisaalta, ne kokemani vaikeudet muuttivat minua sellaiseksi johon en olisi ehkä päässyt ilman niitä. Ja lopulta vaikeuksilta ei voi elämässään täysin välttyä. Ehkä se ei ole huono asia; minulla voi olla parempi mahdollisuus nyt selvitä tulevista vastoinkäymisistä, tai välttää niitä, koska olen kokenut vaikeuksiani nuorena. Ja jotain on myös opittu... etenkin ihmisistä, ja minusta itsestäni.
Pohdin, onko se heikkoa, että vaikka haluaa saavuttaa totuuden, niin silti on haluton sitä myöntämään?
Ehkä pääsin sellaisten omien rajojen yli joiden vankilassa monet jatkavat elämäänsä.
Joillekin tutuille se rajanylitys on tullut vasta myöhemmin elämässä.
Olosuhteet pakottivat minut tähän, koska muuten olisin romahtanut itseeni. Halusin kuitenkin elää ja sen päätöksen myös tein. Se oli perusta josta lähdin liikkeelle vaikken tiennyt mitä muuta haluaisin.
Kun katson taakseni ymmärrän että olin todella eksynyt.
En vaan tiedä miten lohduttautua.
Mitä muutakaan voi kuin jatkaa yrittämistä, mutta vain asioissa jotka ovat mahdollisia.
Onnistumiseni eivät meinaa minua lohduttaa. Se ei tunnu riittävän. Joten... sitten minun pitää tehdä enemmän niitä.
Hm...
-nukke
Meillä saattaa olla yhteisiä kiinnostuksenkohteita mutta hän ei vain näytä ymmärtävän mitä yritän hänelle sanoa ja ehkä hänestä tuntuu samalta, vaikka aihe on vähän eri. Ymmärrän kyllä, vaikka olen ollut haluton tottelemaan. Se johtui siitä että yritin saada häntä ymmärtämään.
En halua yrittää enää.
Suru hänen suhteensa kalpenee toisen harmituksen rinnalla. Ne kuitenkin vallitsevat minussa ja tekevät minut haluttomaksi ja epämotivoituneeksi.
Ehkä enemmän se toinen harmitus kuin hän - hänessä kun ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Häneen voi suhtautua pessimistisesti ja se vain mukailisi todellisuutta.
Olin aiemmin iloinen että selvisin elossa pelottavasta tilanteesta johon itse hakeuduin.
Sitten olin varmempi itsestäni. Jopa toiveikas. Vapautunut. Päämääräntietoinen. Mutta se harmitus vei minut taas alas.
Musiikki jota kuuntelin aiemmin toistolla tällä viikolla, rauhallinen melankolian sävytteillä... se rauhallisuus jota tunsin sen aikana.
Ja samaan aikaan, jonkinlainen välinpitämättömyys.
Ehkä se välinpitämättömyys on mitä tunnen.
Se antaa myös tilaisuuden pitää tauon kaikesta.
Ehkä tarvitsenkin vain taukoa ja lepoa.
Olen toipunut paljosta pettymyksestä muutenkin, tähän mennessä.
Ja tämä on vain yksi sellainen jonka joutuu taas hyväksymään, vaikka ei käytännössä näytä pätevän lainkaan, eikä tunnu ajankohtaiselta, se on vaan miten asiat toimii enkä voi oikeastaan mitään muuta kuin jatkaa samaan malliin mitä olen nyt jatkanut.
Olen paremmin selvillä itsestäni, tavoitteistani. Jopa arvoistani.
Niin ehkä tämä kaikki toistuviin pettymyksiin törmännyt yrittäminen ei ole täysin hukkaanheitettyä.
Tiedän missä menen ja missä olen.
Tiedän mihin haluan mennä.
Aiemmin en ollut niin varma näistä, joten jotain on saavutettu mutta pidän edistyksen tahtiani liian hitaana.
Traumaattiset vaikeuteni ovat hidastaneet minua.
Toisaalta, ne kokemani vaikeudet muuttivat minua sellaiseksi johon en olisi ehkä päässyt ilman niitä. Ja lopulta vaikeuksilta ei voi elämässään täysin välttyä. Ehkä se ei ole huono asia; minulla voi olla parempi mahdollisuus nyt selvitä tulevista vastoinkäymisistä, tai välttää niitä, koska olen kokenut vaikeuksiani nuorena. Ja jotain on myös opittu... etenkin ihmisistä, ja minusta itsestäni.
Pohdin, onko se heikkoa, että vaikka haluaa saavuttaa totuuden, niin silti on haluton sitä myöntämään?
Ehkä pääsin sellaisten omien rajojen yli joiden vankilassa monet jatkavat elämäänsä.
Joillekin tutuille se rajanylitys on tullut vasta myöhemmin elämässä.
Olosuhteet pakottivat minut tähän, koska muuten olisin romahtanut itseeni. Halusin kuitenkin elää ja sen päätöksen myös tein. Se oli perusta josta lähdin liikkeelle vaikken tiennyt mitä muuta haluaisin.
Kun katson taakseni ymmärrän että olin todella eksynyt.
En vaan tiedä miten lohduttautua.
Mitä muutakaan voi kuin jatkaa yrittämistä, mutta vain asioissa jotka ovat mahdollisia.
Onnistumiseni eivät meinaa minua lohduttaa. Se ei tunnu riittävän. Joten... sitten minun pitää tehdä enemmän niitä.
Hm...
-nukke
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et edelleenkään ole mikään nukke.
...kiitos, käytän sitä silti allekirjoituksena täällä.
En tiedä rankaisenko sitten sillä itseäni siitä että kirjoitan tänne. Kun ajan voisi käyttää paremmin, tai jos on pakko käsitellä ajatuksia niin kirjoittaisi päiväkirjaan eikä toisten nähtäville jossa tekee itsestään haavoittuvaisen toisten ilkeydelle.
En ole ihan varma miksi kirjoitan yhä näkyville.
-nukke
Hyvää yötä ja kauniita unia kun käyt nukkumaan.
-nukke
Oikeastaan, tavallaan kaipasin häntä tänään.
En vaan halunnut myöntää että halusin häntä.
Ja kävi ajatus myös mielessä että tahtoisin kokeilla hänen hienoa villapaitaansa ilman mitään muuta päälläni.
Ei taida koskaan toteutua.
-nukke
Koitan palauttaa itseni takaisin välinpitämättömyyteen. Se oli ihanteellinen tila.
Näille muille tunteille ei ole sijaa tällaisessa tilanteessa, koska minulle annetut arvot pitää ottaa sellaisinaan vastaan.
On myös kielteisiä mahdollisuuksia.
En haluaisi olla trollin uhri.
Jos näin: on erittäin todennäköistä että hän nauttii satuttamisesta trollaamalla kohdettaan.
Sellaista paheksun.
Suosisin sellaista todellisuutta että hän on vain ikävä ja itsekäs tyyppi, ja jos katsotaan vain siihen mitä minulle on annettu, asia on vain niin.
Ainakaan en voi poistaa viestejäni täältä. Minua ei voida hyväksikäyttää täällä. Se etu täällä on!
Tein tänään liian monta virhettä. Myös yksi toinen asia oli virhe, mutta se ohjasi minut oikeaan suuntaan.
Ehkä tämän päiväisten virheiden tarkoitus oli stressitesti, jos niistä pitäisi keksiä jotain hyvää.
Minulle riittää. Minulla ei leikitä ilman minun lupaa.
Ja minun pitäisi myös evätä mahdollisuus keneltäkään siihen. Jatkan siihen pyrkimistä.
Ok...
-nukke