En tiiä onko oikeella palstalla, mutta silti: ongelmani on pieni, mutta minulle häiritsevä.
Itken nykyään kamalan helposti. Oon ennenkin itkeny suht herkästi, mut semmosia pahempia kohtauksia on pahinta teinikriisiä lukuunottamatta ollu pari kertaa vuodessa. Nyt niitä on aina vähintään pari kertaa kuussa ja joskus monta päivää putkeen tai jopa useampi päivässä. Ihmettelen vaan, että onko tää normaalia, voiko tästä "parantua" ja mikä tähän vois olla syynä.
Useinmiten itkut liittyy jotenkin seurusteluun, opiskeluun, itseinhoon ja joskus yleiseen maailmantuskaan. Itken nykyisin entistä helpommin myös leffoissa ja muissa herkissä tilanteissa. Itku voi olla joskus jopa onneakin, joskus empatiaa, usein vihaa, avuttomuutta, inhoa tai epätoivoa...melkein mitä vaan.
Ei itkemisessä sinänsä mitään pahaa ole, mutta se vie hirveästi energiaa ja julkisilla paikoilla (esim. koulussa) itkeminen on vaan kovin noloa. Poskelle vierivä kyynel on vielä herkkää, mutta täysin lohduttoman parkumisen koitan piilottaa esim. vessaan. Itkiessä kokee ittensä niin heikoks ja avuttomaks. Useimmiten itken kuitenkin turvallisesti kotona, missä ainainen vollottaminen hankaloittaa jossain määrin parisuhdetta, vaikka kumppanini onkin melko kärsivällinen.
Itkeskelyä on kestänyt noin 1,5 vuotta. Kaikki alko suunnilleen samaan aikaan kuin nykyinen seurustelusuhteeni. Oon 24, mutta luullakseni ensimmäistä kertaa rakastunut ja ainakin elän ensimmäistä kertaa näin tiiviissä suhteessa.
E-pillereitä syytin alkuun, muttei ainakaan ehkäisyrenkaaseen vaihto juuri auttanut.
Voiko olla, että mulla joku uus aikuisekskasvamiskriisi, kun pitäis valmistua ja ottaa vastuuta työelämässa ja samaan aikaan on seurustelussakin vakiintumassa ja miettimässä ekaa kertaa tosissaan onko Hän se kenen kanssa jakaa elämänsä.
Onko tää normaalia... meneeköhän tää koskaan ohi, vai paheneeko vaan iän myötä...? Ja ennen kaikkea mistä tää voi johtua ja mitä tälle voi tehdä? Vai pitääkö vaan tottua itseensä tällaisena?
Itken nykyään kamalan helposti. Oon ennenkin itkeny suht herkästi, mut semmosia pahempia kohtauksia on pahinta teinikriisiä lukuunottamatta ollu pari kertaa vuodessa. Nyt niitä on aina vähintään pari kertaa kuussa ja joskus monta päivää putkeen tai jopa useampi päivässä. Ihmettelen vaan, että onko tää normaalia, voiko tästä "parantua" ja mikä tähän vois olla syynä.
Useinmiten itkut liittyy jotenkin seurusteluun, opiskeluun, itseinhoon ja joskus yleiseen maailmantuskaan. Itken nykyisin entistä helpommin myös leffoissa ja muissa herkissä tilanteissa. Itku voi olla joskus jopa onneakin, joskus empatiaa, usein vihaa, avuttomuutta, inhoa tai epätoivoa...melkein mitä vaan.
Ei itkemisessä sinänsä mitään pahaa ole, mutta se vie hirveästi energiaa ja julkisilla paikoilla (esim. koulussa) itkeminen on vaan kovin noloa. Poskelle vierivä kyynel on vielä herkkää, mutta täysin lohduttoman parkumisen koitan piilottaa esim. vessaan. Itkiessä kokee ittensä niin heikoks ja avuttomaks. Useimmiten itken kuitenkin turvallisesti kotona, missä ainainen vollottaminen hankaloittaa jossain määrin parisuhdetta, vaikka kumppanini onkin melko kärsivällinen.
Itkeskelyä on kestänyt noin 1,5 vuotta. Kaikki alko suunnilleen samaan aikaan kuin nykyinen seurustelusuhteeni. Oon 24, mutta luullakseni ensimmäistä kertaa rakastunut ja ainakin elän ensimmäistä kertaa näin tiiviissä suhteessa.
E-pillereitä syytin alkuun, muttei ainakaan ehkäisyrenkaaseen vaihto juuri auttanut.
Voiko olla, että mulla joku uus aikuisekskasvamiskriisi, kun pitäis valmistua ja ottaa vastuuta työelämässa ja samaan aikaan on seurustelussakin vakiintumassa ja miettimässä ekaa kertaa tosissaan onko Hän se kenen kanssa jakaa elämänsä.
Onko tää normaalia... meneeköhän tää koskaan ohi, vai paheneeko vaan iän myötä...? Ja ennen kaikkea mistä tää voi johtua ja mitä tälle voi tehdä? Vai pitääkö vaan tottua itseensä tällaisena?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tietysti se, että itkee usein, voi merkitä sitä, että elämä tuntuu ahdistavalta ja asiat eivät ole ihan kunnossa. Mutta väitänpä, että itkeminen parantaa, se on parempi lääke kuin mikään muu. Itselläni oli vuosia kausi, jolloin elin vaan, en itkenyt, piilotin pahan mielen jonnekin, näytin ihan normaalilta ja olokin oli jonkinlainen, en ollut erityisen iloinen tai surullinen koskaan. Jotenkin vain tuntui, että en elä. Mutta sitten alkoi tulla paniikkeja ja muita oireita. Rupesin miettimään asioitani, käsittelin niitä muutaman vuoden oikein urakalla. Nyt on erilainen olo, selkeä.. olen iloinen ja joskus surullinen, paljon tasapainoisempi. Itken oikeastaan aika paljon ja uskallan antaa sen itkun tulla, se on ihan selvästi hyvästä, ainakin minulle.
Joten, jos itkusi on kuitenkin sellaista, että rauhoitut ja pystyt normaaliin elämään, anna itkun tulla.. Oikeasti se tekee vaan hyvää.
Tällaisia kokemuksia minulla :)
Minä olen itkenyt myös koko pienen elämäni ajan.
Mietin ain atarhaa/koulua vaihtaessa, että itkenköhän minä sielläkin, ja koetin miettiä monia eri syitä miksi.
Minulla voi olla syy syömishäiriööni, mutta olen kauhea stressi-ihminen, ja en osaa puhua asioista kauhean hyvin, niin minulla kai sitten tämä näkyy itkemisenä.. joskus kyllä mietin että olen liian herkkä ihminen :P bussissa jos vauva itkee, niin minuakin alkaa itkettämään..