Olen aloittamassa keskusteluterapian, jotta elämäni sujuisi paremmin. Suurin toiveeni terapialle on se, että parantuisin sen verran, että voisin jättää lääkitykseni (seronil, risperdal).
Olen ennenkin käynyt terapiassa, mutta en ole tuntenut koostuvani siitä mitään ja olen siksi lopettanut ne tehottomina. Nyt motivaatio parantua on korkea enkä haluaisi, että tämä terapia menee metsään.
Siksi käännyn teidän puoleenne kysyäkseni, että mitä terapiassa oikein pitää tapahtua. Mikä on se asia, joka parantaa? Mihin minun kannattaisi keskittyä, mistä puhua?
Olen tähän mennessä saanut muilta terapiassa käyneiltä ja terapeuteilta sen käsityksen, että ymmärtäessäni jonkun (lapsuudessa tapahtuneen) trauman, tunteen tai käyttäytymisen alkuperän, vapaudun siitä ja elämäni helpottuu.
Tiedän jo etukäteen, että väkivaltainen isäpuoleni on (lapsuudessani) aiheuttanut suuren osan ongelmistani, mutta minua ei tämä kytkentä helpota, kun jähmetyn (järjenvastaisesti) kauhusta tilanteessa, jossa sitä ei tarvisisi tehdä.
Jähmetyn kauhusta edelleen, vaikka kuinka hyvin tiedän, että se johtuu em. traumatisoineesta suhteesta ja kokeneestani käytöksestä minua kohtaan. Mitä minun pitää tajuta, elää tai puhua, että tämä trauma tai ongelma korjaantuu?
Kiitos asiallisista vastauksista. Auttakaa minua eteenpäin.
Olen ennenkin käynyt terapiassa, mutta en ole tuntenut koostuvani siitä mitään ja olen siksi lopettanut ne tehottomina. Nyt motivaatio parantua on korkea enkä haluaisi, että tämä terapia menee metsään.
Siksi käännyn teidän puoleenne kysyäkseni, että mitä terapiassa oikein pitää tapahtua. Mikä on se asia, joka parantaa? Mihin minun kannattaisi keskittyä, mistä puhua?
Olen tähän mennessä saanut muilta terapiassa käyneiltä ja terapeuteilta sen käsityksen, että ymmärtäessäni jonkun (lapsuudessa tapahtuneen) trauman, tunteen tai käyttäytymisen alkuperän, vapaudun siitä ja elämäni helpottuu.
Tiedän jo etukäteen, että väkivaltainen isäpuoleni on (lapsuudessani) aiheuttanut suuren osan ongelmistani, mutta minua ei tämä kytkentä helpota, kun jähmetyn (järjenvastaisesti) kauhusta tilanteessa, jossa sitä ei tarvisisi tehdä.
Jähmetyn kauhusta edelleen, vaikka kuinka hyvin tiedän, että se johtuu em. traumatisoineesta suhteesta ja kokeneestani käytöksestä minua kohtaan. Mitä minun pitää tajuta, elää tai puhua, että tämä trauma tai ongelma korjaantuu?
Kiitos asiallisista vastauksista. Auttakaa minua eteenpäin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei, valitettavasti kysymyksiisi minulla ole tyhjentäviä vastauksia, vaikka niin toivoisinkin.
Oma kokemuksni terapiasta on se, että haluaa tosissan tehdä töitä itsensä kanssa ja kohdata aikanaan vaikeitakin tunteita. Itse olen omassa terapiassani saanut tuntumaa ja kosketusta omiin vanhempieni vajavaisuuksiin ja sen herättämiin suriun ja jopa vihan tunteisiin. Uskon, että ne täytyy sada ensin kohdta ja elää läpi ennen kuin voi aidosti antaa anteeksi.
Oma neuvoni terapiaasi olisikin, että puhuisit juuri niistä asioista ja tunteista jotka juuri silloin ovat mielessäsi! Älä sorru pyrkimään miellyttämään terapeuttiasi ja olemaan "hyvä" asiakas!
En tarkkaan tiedä itsekään, mitä terapiassa tulisi tapahtua. Varsinaisesti en itse ole kokenut mitään tapahtuvan. Ilmeisesti yksi tarkoitus on hyväksyä. Hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa. No itse en halua hyväksyä asioita, jotka ovat merkittävimpiä omasta mielestäni sairastumiseeni (geneettinen sairaus tms.)
Aikanaan olin vastaanottavaisempi ja todella jatkoin hyväksyen, se tie osoittautui yllättävän lyhyeksi ja turhaksi. Kaikenkaikkiaan terapiaa pidetään hitaana prosessina, joka vaatii paljon pitkäjänteisyyttä. Minun mielestäni on oltava helpompi keino kuin 2-4 vuotta kestävä terapia.
Toisaalta terapian onnistuminen vaatii myös motivaatiota. Itse kyselenkin itseltäni usein, mikä motivoisi minut terapialle vastaanottavaiseksi. Paluu vanhaaan paskaan elämääni ei sellaiseksi kelpaa. Parempi nykyinen lyhytnäköinen elämäkin kuin aikaisempi tavallinen elämä, 1,5 lasta, omakotitalo ja koira.
Ensin kiitos molemmille vastaajille. En arvosta jr:n vastausta yhtään vähemmälle, hänellä on monta hyvää viestiä tällä palstalla, kuten Ihaallakin, mutta haluan nyt sanoa sanasen Ihaan vastauksesta.
Ihaa, kirjoitit, ettei sinulla ole tyhjentäviä vastauksia, vaikka niin toivoisitkin. Koskaan ei kuitenkaan tiedä, mikä on se tärkeä lause, joka jysäyttää toisessa ihmisessä ne ajatusvirrat liikkeelle, joista kasvaa puu. Sinun vastauksesi minulle on juuri sellainen, enemmän kuin uskalsin toivoa.
Mietittyäni päivän ja kaksi vastaustasi minulle valkeni terapian mahdollinen parantava vaikutus. Minusta tuntuu, että sain kiinni langanpäästä ja yhtäkkiä olin löytänyt kokonaisen tien. Uskon vahvasti, että terapiasta on minulle tällä kertaa todella hyötyä ja suuri kiitos siitä sinulle.
Oivallukseni? Se on sanoissasi, että pitää puhua siitä, mitä on mielessä. Kun muutaman päivän mietin, mitä minulla on mielessä, niin huomasin, että siinä se on!
Kiitos viestistäsi! En todellakaan osannut odotta, että se saisi jotain noin tärkeää liikkeelle. Minusta tuntuu hyvältä, että oma motivaatiosi terapiaan ja toipumiseen on löytynyt!
Kaikkea hyvää Sinulle elämääsi ja terapiaasi!
Kiitos ja onnea terapiasi jatkolle, tuntuu hyvältä ja motivoi kuulla muiden onnistumisista. Kirjoittehan jatkossakin edistymisestäsi!
Hyppäsin tälle palstalle aivan sattumalta, ja koska olen ihmispsyykestä kiinnostunut, jäin lukemaan viestejä .... Ja arvatkaa mitä - minulle tuli teidän ketjunne hienossa virtauksessa jotenkin niin optimistinen olo, että vedet nousivat silmiin. Kaunista kesää kaikille!
Olen käynyt vuoden verran kerran viikossa terapiassa. Terapeuttini on varsin kokenut psykoanalyytikko, ja olen saanut valtavasti apua koko prosessista. Muutokset tapahtuvat kovin hitaasti ja se tuskastuttaa välillä. Mutta kuitenkin elämäni on muuttunut paremmaksi, olen päästänyt pikkuhiljaa irti ahdistuksestani. Terapiaan meneminen on yksi parhaista asioista mitä minulle on tapahtunut. Toivoisin voivani käydä terapiassa useammin, mutta parempi kerran viikossa kuin ei mitään. Tämä on pitkä ja hidas prosessi, mutta kuitenkin uskon, että terapian avulla voin löytää tien ulos jatkuvasta taistelusta itseni kanssa.
Hienoa kuulla sinunkin kokemuksiasi. Ja että olet saanut terapiasta apua ja olet oppinut tuntemaan enemmän itseäsi. Se on totta, että mielen mustelmia ei hetkessä paranneta vaan se on joskus raakaa ja pitkäjänteistä työtä. Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille muillekin!
Iloa, Valoa ja Voimaa Elämäänne! t. Ihaa