Miten muut täällä ovat "päättäneet" naimisiin menosta? Enkä tarkoita nyt itse kosintaa, vaan enemmänkin syitä ja tunteita. Koitteko niin suurta rakkautta puolisoanne kohtaan että tiesitte/tunsitte haluavanne naimisiin?
Tai menittekö naimisiin vain käytännön syistä? Tunsitteko silti että avioliitto on oikein ja että sinä hetkenä halusitte viettää elämänne yhdessä?
Olen ajatellut avioliittoa ja sen merkitystä minulle viime aikoina paljon. Lapsesta saakka unelmoin omista häistä, joskus parikymppisenä haaveilin enemmän itse avioliitosta vaikka toki ne häät olivat silloinkin mielessä. Nyt olen pian 40, vierelläni on ollut sama mies jo 5 vuoden ajan, enkä halua hänen kanssaan naimisiin. Aivan suhteemme alussa vielä elättelin ehkä toivoa että tämä voisi johtaa avioliittoon, parin vuoden jälkeen hän kertoi aivan kasuaalisti tuttavillemme keskustelun lomassa ettei hän aio ikinä naimisiin. Minä vain en ollut tiennyt asiasta ennen sitä. Päädyin kuitenkin ajattelemaan että ehkä niin on parempi. Sitten minua alkoi häiritä ajatus siitä että minä en tule koskaan olemaan enempää kuin jonkun tyttöystävä...
Vaikka samaan aikaan lähes pelkäsin hänen muuttavan mieltään ja kosivan yllättäen.
Nyt hän sitten on alkanut yhtäkkiä puhumaan usein avioliitosta, katsoessamme jotain leffaa tai sarjaa heittelee hän pieniä kysymyksiä että tolleenko haluat sitten että kosin? Tuleeko sustakin tuollainen vaimo? Jne.
Siitä huolimatta että ikuinen pelkkä tyttöystävänä olo ahdistaa kovasti, ei avioliitto hänen kanssaan silti houkuta yhtään sen enempää. Löydän vain loputtomasti syitä sille miksi avioliitto hänen kanssaan olisi valtava virhe, ja koska avioliitosta on niin paljon vaikeampi lähteä. Mietin aviopareja ympärilläni, ihmisten välistä rakkautta, hää videoita netissä... ja mietin että ehkä koko suhteemme on virhe, rakastanko häntä edes oikeasti!? Halusin ehkä vain tietää onko kukaan muu kokenut tällaisia tunteita ennen häitä tai jopa ennen edes itse kosintaa? Oletteko siitä huolimatta menneet naimisiin ja mikä on liittonne laita nyt?
Naimisiin vai ei
14
305
Vastaukset
- Anonyymi
Mulle on ollut aina selvää, että en halua naimisiin. Se on mulle totaalisen turhan oloinen instituutio. Se ei antaisi parisuhteeseeni yhtään mitään lisää. Tämä ja se, että olen sen selvästi tuonut jo parisuhteen alussa esille, ei ikävä kyllä ole estänyt kahtakin eksääni kosimasta minua. Toinen halusi naimisiin ja toinen ajatteli, että voihan sitä mennä kihloihin, vaikkei menekään naimisiin. Itselleni taas kihloihin meno on lupaus avioliitosta ja kun en ole menossa naimisiin, niin kieltäydyin.
- Anonyymi
Olen itsekin monesti ajatellut että avioliitto on turhaa, ja monella tapaa se mielestäni on sitä vieläkin. Enkä ehkä kaipaisi sitä avioliittoa "normi" parisuhteessa, jos parisuhteeseen kuuluisi vain minä ja mieheni kahdestaan tai mahdollisesti myös yhteiset lapset. Nyt kuitenkin tunnen itseni osaksi täysin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, koska miehelläni on jo oma perhe. Hänellä on lapsia ja hyvät välit lastensa äitiin, talo jossa asumme on sekin hänen. Joten tunnen itseni vain "isän tyttöystäväksi", ylimääräiseksi henkilöksi toisten elämässä. En tiedä muuttaisiko avioliitto tätä tunnetta, tuntisinko itseni enemmän osaksi perhettä jos olisimme naimisissa... osaksi nämä samaiset asiat ovat myös niitä miksi en halua naimisiin miehen kanssa, koska mikään ei siltikään olisi oikeasti yhteistä, talo olisi edelleen hänen ja lapset hänen... olisi vain vaikeampaa lähteä, vaikeampaa hengittää jos avioliitossa huomaisin että en edelleenkään ole yhtään sen isompi osa hänen perhettään että ei se violiitto ollutkaan ratkaisu..
En tiedä, olen vaikea ihminen, tiedostan sen itsekin. Tunteeni ovat vaikeita ja ehkä tavallaan tiedän että minun pitäisi lähteä koko suhteesta mutta siltikin istun miettimässä, pelastaisiko avioliitto vai tuhoaisiko se vain sen pienenkin toivon kipinän mistään paremmasta... - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Olen itsekin monesti ajatellut että avioliitto on turhaa, ja monella tapaa se mielestäni on sitä vieläkin. Enkä ehkä kaipaisi sitä avioliittoa "normi" parisuhteessa, jos parisuhteeseen kuuluisi vain minä ja mieheni kahdestaan tai mahdollisesti myös yhteiset lapset. Nyt kuitenkin tunnen itseni osaksi täysin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, koska miehelläni on jo oma perhe. Hänellä on lapsia ja hyvät välit lastensa äitiin, talo jossa asumme on sekin hänen. Joten tunnen itseni vain "isän tyttöystäväksi", ylimääräiseksi henkilöksi toisten elämässä. En tiedä muuttaisiko avioliitto tätä tunnetta, tuntisinko itseni enemmän osaksi perhettä jos olisimme naimisissa... osaksi nämä samaiset asiat ovat myös niitä miksi en halua naimisiin miehen kanssa, koska mikään ei siltikään olisi oikeasti yhteistä, talo olisi edelleen hänen ja lapset hänen... olisi vain vaikeampaa lähteä, vaikeampaa hengittää jos avioliitossa huomaisin että en edelleenkään ole yhtään sen isompi osa hänen perhettään että ei se violiitto ollutkaan ratkaisu..
En tiedä, olen vaikea ihminen, tiedostan sen itsekin. Tunteeni ovat vaikeita ja ehkä tavallaan tiedän että minun pitäisi lähteä koko suhteesta mutta siltikin istun miettimässä, pelastaisiko avioliitto vai tuhoaisiko se vain sen pienenkin toivon kipinän mistään paremmasta...En minä lue sinua tuossa mitenkään vaikeaksi ihmiseksi, vaan ymmärrän hyvin tietyn ulkopuolisuudentunteesi. Sä olet tullut tavallaan keskenkaiken mukaan toisen "valmiiseen" elämään. Minkä sä koet olevan siinä se teidän yhteinen osuus? Mitä te olette yhdessä "rakentaneet" teille yhteiseksi tai aiotte "rakentaa"? Mitkä ovat teidän yhteiset haaveenne ja tavoitteenne? Mitä te yhdessä sopien elämältä haluatte? Vai koetko sä, että olette pikemmin kaksi täysin erillistä yksikköä, jotka vain kuljette samassa tilassa suht samaan suuntaan? Missä määrin sä kykenet voivasi nykytilanteessasi vaikuttaa omaan elämääsi ja missä määrin susta tuntuu, että aikataulusi ja tapasi elää muodostuvat muiden päätöksistä? Itselläni on oma lapsi ja vaikka mä olen muksuni asioista päättämässä, niin koen silti hänen aikataulujensa (varsinkin koulun) määrittävän minun elämääni ja että mun oma päätäntävaltani on varsin vähäistä. Mä voin siis hyvin kuvitella, että tuo varmasti vielä korostuu, jos ne lapset eivät ole omia huollettavia. Voi tietysti olla, että olen tässä aivan hakoteillä.
Mulle herää myös kysymys, että missä määrin te puhutte näistä keskenänne? Pystytkö sä kertomaan miehelle sen, että sulla on ulkopuolinen tunne? Jos et, niin mitä sä aattelet, että siinä tapahtuisi? Jotenkin mulle tulee tunne kommunikaation puutteesta, jos tuo ettei mies ylipäänsä halua naimisiin, tuli tuolla tavalla yllättäen sulle ja mä voin hyvin ymmärtää, että noin tapahtuvana se varmaan jokaiselle herättäisi kysymyksiä. Tulkitsenko mä oikein, että mies on aiemmin ollut naimisissa? Joku toinen on siis aiemmin "kelvannut" hälle vaimoksi, mutta sulle hän ei edes avoimesti kertonut, ettet tule "kelpaamaan"? Hyvin suurella todennäköisyydellä tuo ei ole se todellinen tilanne, vaan ne hänen syynsä olla haluamatta enää naimisiin, ovat paljon raadollisempia ja liittyvät siihen edelliseen liittoon ja eroon, mutta tuollainen pohjavire voi silti helposti omiin tunteisiin syntyä. Onko se naimisiinmeno tavallaan se ainoa asia, joka voisi olla se teidän "yhteinen projekti", vai miten siitä on muodostunut noin iso asia (jos sä siis kuitenkin tavallaan koet sen turhaksi)?
En tietenkään voi tietää auttaisiko se avioliitto sinua, mutta sen voi sanoa, että itseäni se ei auttaisi. Itselleni se on se elämä ja miten sitä eletään, joka tuo yhteenkuuluvuuden tunteen, jos on tuodakseen. Siihen ei mikään instituutio kykenisi tuomaan muutosta. Mä itse kokisin tuossa tilanteessa, että ainoa tapa tuoda tuntemuksiini muutosta, on keskustella ja kertoa toiselle ulkopuolisuudentunteestani. Oleellista on kuitenkin se, että ne omat tunteet pitää ensiksi itse prosessoida toiselle ymmärrettävään muotoon. Jos ne ovat itselle epäselviä, niin ei toisella ole mitään mahdollisuutta tajuta niitä. Epämääräinen keskustelu toisen osapuolen epämääräisestä huonosta olosta muodostuu vain mojovaksi riidaksi ja kasaksi vääriymmärryksiä ja lisää pahaa mieltä, jollei se toinen osapuoli oli aivan ilmiömäinen keskustelija ja tunteiden tulkki. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
En minä lue sinua tuossa mitenkään vaikeaksi ihmiseksi, vaan ymmärrän hyvin tietyn ulkopuolisuudentunteesi. Sä olet tullut tavallaan keskenkaiken mukaan toisen "valmiiseen" elämään. Minkä sä koet olevan siinä se teidän yhteinen osuus? Mitä te olette yhdessä "rakentaneet" teille yhteiseksi tai aiotte "rakentaa"? Mitkä ovat teidän yhteiset haaveenne ja tavoitteenne? Mitä te yhdessä sopien elämältä haluatte? Vai koetko sä, että olette pikemmin kaksi täysin erillistä yksikköä, jotka vain kuljette samassa tilassa suht samaan suuntaan? Missä määrin sä kykenet voivasi nykytilanteessasi vaikuttaa omaan elämääsi ja missä määrin susta tuntuu, että aikataulusi ja tapasi elää muodostuvat muiden päätöksistä? Itselläni on oma lapsi ja vaikka mä olen muksuni asioista päättämässä, niin koen silti hänen aikataulujensa (varsinkin koulun) määrittävän minun elämääni ja että mun oma päätäntävaltani on varsin vähäistä. Mä voin siis hyvin kuvitella, että tuo varmasti vielä korostuu, jos ne lapset eivät ole omia huollettavia. Voi tietysti olla, että olen tässä aivan hakoteillä.
Mulle herää myös kysymys, että missä määrin te puhutte näistä keskenänne? Pystytkö sä kertomaan miehelle sen, että sulla on ulkopuolinen tunne? Jos et, niin mitä sä aattelet, että siinä tapahtuisi? Jotenkin mulle tulee tunne kommunikaation puutteesta, jos tuo ettei mies ylipäänsä halua naimisiin, tuli tuolla tavalla yllättäen sulle ja mä voin hyvin ymmärtää, että noin tapahtuvana se varmaan jokaiselle herättäisi kysymyksiä. Tulkitsenko mä oikein, että mies on aiemmin ollut naimisissa? Joku toinen on siis aiemmin "kelvannut" hälle vaimoksi, mutta sulle hän ei edes avoimesti kertonut, ettet tule "kelpaamaan"? Hyvin suurella todennäköisyydellä tuo ei ole se todellinen tilanne, vaan ne hänen syynsä olla haluamatta enää naimisiin, ovat paljon raadollisempia ja liittyvät siihen edelliseen liittoon ja eroon, mutta tuollainen pohjavire voi silti helposti omiin tunteisiin syntyä. Onko se naimisiinmeno tavallaan se ainoa asia, joka voisi olla se teidän "yhteinen projekti", vai miten siitä on muodostunut noin iso asia (jos sä siis kuitenkin tavallaan koet sen turhaksi)?
En tietenkään voi tietää auttaisiko se avioliitto sinua, mutta sen voi sanoa, että itseäni se ei auttaisi. Itselleni se on se elämä ja miten sitä eletään, joka tuo yhteenkuuluvuuden tunteen, jos on tuodakseen. Siihen ei mikään instituutio kykenisi tuomaan muutosta. Mä itse kokisin tuossa tilanteessa, että ainoa tapa tuoda tuntemuksiini muutosta, on keskustella ja kertoa toiselle ulkopuolisuudentunteestani. Oleellista on kuitenkin se, että ne omat tunteet pitää ensiksi itse prosessoida toiselle ymmärrettävään muotoon. Jos ne ovat itselle epäselviä, niin ei toisella ole mitään mahdollisuutta tajuta niitä. Epämääräinen keskustelu toisen osapuolen epämääräisestä huonosta olosta muodostuu vain mojovaksi riidaksi ja kasaksi vääriymmärryksiä ja lisää pahaa mieltä, jollei se toinen osapuoli oli aivan ilmiömäinen keskustelija ja tunteiden tulkki.Ai niin unohdin tuosta yhden jutun. Mä tiedän, että tämä on monen mielestä tyhjänpäiväistä pilkunviilaamista, mutta on täysin eri asia sanoa, että "minä en aio koskaan mennä naimisiin" kuin sanoa, että "me emme aio mennä naimisiin". Noissa tavoissa ilmaista asia, on selkeä ero.
- Anonyymi
Minä haluan pitää oman asunnon eli näemme kun näemme, silloin kun molemmille sopii ja on se fiilis.
- Anonyymi
Muutaman 21v iässä alkaneen, Ruotsissa levottoman ajelehtimisen vuoden jälkeen aloin kaipaamaan vakiintuneempaa elämää jossa olisi vakauden lisäksi jotain tavoitteellisuutta.
Palasin Suomeen opiskelemaan ja viimeistä edellisenä opiskeluvuotena tapasin nykyisen vaimoni.v.
Vapaamielinen Ruotsi oli altistanut minut vaihteleville ja yhden yön kestäneille suhteille ja nyt tapasin täysin eri tyyppisen, minua 5 vuotta nuoremman naisen.
Arkiasioissa olimme samoilla latusilla. Alkuun suhteemme oli "kädestä pitävää" tapaa.
Minulla oli myös pitempiä poissaoloaikoja mutta tuttavuuteni ymmärsi asiat eikä tehnyt niistä nymeroa.
Naimisiin? Viimeisenä opiskelutalvena yhden aamupyllyilyn jälkeen kumppani sanoi, että hänen mielestään meidän pitäisi mennä kihloihin. Tapahtui 1968v.
Joo. Joo. Hän järjesti kaiken. Olin sanonut, etten tule pelleksi mihinkään hääkarnevaaliin joten meidät vihittiin kappelissa muutaman todistajan ollessa läsnä.
Hääkahvit minun vanhempieni kotona ja seuraavan viikon maanantaina lähdin töihin reilun 100km:n päähän. Se työsuhde kesti muutaman viikon.
Sen jälkeen elämä vakiintui.e
7 vakituista työpaikkaa joista 5 oli eri paikkakunnilla. Vaimo kulki mukana ensin yhden vaunuikäisen kanssa. Sitten vakiintui osoitteemme ja 16 vuoden jälkeen ryhdyimme valmistelemaan "eläköitymistämme" jonka vuoksi hankin tarvittavan valmiuden 12 vuoden aikana arkiviikoin eri paikoista.
Nyt syyskuussa oli 55v hääpäivämme.
Olisin halunnut elämäni jatkuvan useammankin lapsen muodossa mutta niistä kahdesta viimeinen oli niin liikkuva riiviö jo alle vuoden ikäisenä, että vaimo ilmoitti niiden riittävän. Lapsenlapset ovat keulapäästään murrosikäisiä koltiaisia.
Voin tyytyväisenä katsoa elämääni taakse päin. Suunnittelun aikajänne rajoittuu muutamaan vuoteen. - Anonyymi
Ei mikään parisuhde ole pelkkää auvoa ja ikuista rakkautta vaan siinä on omanlaisensa mutkia ja hankaluuksia ja itse asiassa, parisuhdehan on juuri niin hyvä ja vahva kuin se on silloin kun on vastoinkäymisiä.
Menimme naimisiin vuosikymmeniä sitten koska molemmat niin halusimme ja meistä se oli luonnollista. Sitouduimme toisiimme ja parisuhteeseemme ja yhdessä olemme kokeneet paljon , sekä hyvää että huonoa. Varmasti me molemmat olemme joskus jossitelleen, että mitä jos... ja pohtineet, rakastanko tuota enää lainkaan. Tämäkään ei ole mitenkään outoa.
Usein sanotaan, että rakastaminen on tahtolaji, näin on mutta myös taitolaji sillä tunteet syntyvät omien ajatustemme tuotoksina ja pystymme siis vaikuttamaan siihen, miten puolisostamme ajattelemma ja mihin kiinnitämme huomiota.
Minä olen nauttinut tästä matkasta, avioliitosta, se on tuonut turvaa ja lohdutusta silloin kun sitä tarvitsin ja toisaalta olen voinut jakaa iloa j onnellisuutta rakastamani miehen kanssa. - Anonyymi
Haluatko elää tämän ihmisen kanssa lopun elämääsi?
Jos vastaus on myonteien, miksi odottelet "kosintaa"? Vain sano että:
"meillä on niin hyvä yhdessä, mennään laillistamaan liittomme maistraatissa".
Sitten voitte halutessanne kutsua ystäviänne haluamaanne paikkaan juhlistamaan tilaisuutta.
Niin yksinkertaista ja selvää.- Anonyymi
Tähän täysin sivusta totean, että jos on todistanut tuollaisen kommenti toisen osapuolen suusta, ettei hän aio ikinä naimisiin, niin tuollainen ehdotus olisi minusta asiaton ja tökerö. Kyllä sen ehdotuksen/kosinnan pitää tulla siltä osapuolelta, joka "ei aio ikinä naimisiin", jos se on tullakseen
- Anonyymi
Tuttu tilanne vuodelta 1969. Lausuja oli nykyinen vaimoni.
Vihkiminen kappelissa muutaman todistajan ollessa läsnä.
Hääkahvit vanhempieni kotona johon äitini oli oin luvin kutsunut sukulaisiaan.
Hääyö minun pienessä huoneessani.
Maanantaina lähdin yksin työpaikkaani vajaa 100km:n päähän. Valmistelin samalla asunnon vuokrausta ok:n yläkerrasta.
55 vuotta on mennyt kaikin puolin tyydyttävästi.
Minulle tärkeät asiat eivät ole sellaisia vaimolleni ja myös päin vastoin. Yhteiset mielenkiinnon kohteet ( urheilu, matkustelu ) kuten myös näkemys arkisten asioiden hoitamisesta. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tähän täysin sivusta totean, että jos on todistanut tuollaisen kommenti toisen osapuolen suusta, ettei hän aio ikinä naimisiin, niin tuollainen ehdotus olisi minusta asiaton ja tökerö. Kyllä sen ehdotuksen/kosinnan pitää tulla siltä osapuolelta, joka "ei aio ikinä naimisiin", jos se on tullakseen
Kuinka kauan toinen ospuoli haluaa odotella? Jos hamaan ikuisuuteen, niin sittenhän kaikki onkin OK.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Kuinka kauan toinen ospuoli haluaa odotella? Jos hamaan ikuisuuteen, niin sittenhän kaikki onkin OK.
Sitähän aloittaja kai tuossa juuri vähän miettii ja vaikuttaa siltä, että se juna taisi mennä jo.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tuttu tilanne vuodelta 1969. Lausuja oli nykyinen vaimoni.
Vihkiminen kappelissa muutaman todistajan ollessa läsnä.
Hääkahvit vanhempieni kotona johon äitini oli oin luvin kutsunut sukulaisiaan.
Hääyö minun pienessä huoneessani.
Maanantaina lähdin yksin työpaikkaani vajaa 100km:n päähän. Valmistelin samalla asunnon vuokrausta ok:n yläkerrasta.
55 vuotta on mennyt kaikin puolin tyydyttävästi.
Minulle tärkeät asiat eivät ole sellaisia vaimolleni ja myös päin vastoin. Yhteiset mielenkiinnon kohteet ( urheilu, matkustelu ) kuten myös näkemys arkisten asioiden hoitamisesta.Se, että sinun vaimosi ei tarkoittanut mitä sanoi ei tarkoita, ettäkö muut ihmiset eivät silti tarkoittaisi. Toisille juuri se, että he EIVÄT mene naimisiin on tärkeää.
- Anonyymi
Avioero on sitten kallis.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Anteeksi mies
En vaan osaa kohdata sinua ja olla normaali. En tiedä mikä vaivaa. Samaan aikaan tekee mieli tulla lähelle ja kuitenkin578987Mietin aina vain
Minä niin haluaisin nähdä sinut. Ei tuo yhden ainoan kuvan katsominen paljon helpota... Miksi sinä et voisi olla se roh123529Hetken jo luulin, että en ikävöi sinua koko aikaa
Mutta nyt on sitten taas ihan hirveä ikävä jotenkin. Tiedätköhän sinä edes, kuinka peruuttamattomasti minä olen sinuun r262740Kysely lieksan miehille
Olemme tässä pohtineet tällaista asiaa, että miten on. Tästä nyt on paljon ollut juttua julkisuudessakin aina sanomaleht812149Palstan henkisesti sairaat ja lihavat
Täällä on sairaita, työttömiä ihmisiä kirjoittelemassa joilla ei ole tarkoituksena kuin satuttaa ihmisiä. Jos eksyt pals1142050Outoa että Trump ekana sanoutui irti ilmastosopimuksesta
kun Kaliforniaa riepottelee siitä johtuvat tuhoisat maastopalot. Hirmumyrskytkin ovat USA:ssa olleet tuhoisia.3641806Saan kengurakkaan kotiin viikon päästä
Mitä tapahtui? Martina hehkutti tätä stoorissaan reilu viikko sitten, mutta eipä aussimiestä Suomessa näkynyt, vaan tapa2411462FinFamin ryhmät
Älkää hyvät ihmiset luottako tähän tahoon. Ryhmiä on, mutta eivät ne toimi. Ihmisiä savustetaan ulos, vaikka näissä piir01221Olen vähän
Hysteerinen se on totta. Etkai ymmärrä miten syvästi tunnen sinua kohtaan. Ja olet aina lähelläni. Olet osa jo jotain. I101095Osmo Peltola voitti ansaitusti Kultaisen Venlan - Kirvoitti yleisöltä mahtavan reaktion!
JEE, onnea Osmo! Osmo Peltola voitti Vuoden esiintyjän Kultainen Venla -palkinnon. Isä-Peltsin ja Osmon luontoseikkailu681070