Epäonnistunut isä

Olen ollut ankara isä. Lapseni muistuttavat siitä kymmenienkin vuosien jälkeen. En ole osannut luoda luottamusta joihinkin lapsiini. En tiennyt, miten osoittaa rakkautta ja olla turvallisesti läsnä. Jokin sisäinen muuri ja kyvyttömyys oli esteenä. Tärkeää minulle oli vain, että asiat toimivat sovitusti; jos ei vapaaehtoisesti, niin pakosta. Itse en ollut lapsena kokenut vanhempieni läheisyyttä. Koskaan en muista olleeni äidin sylissä tai että kukaan olisi minua halannut. Yhden kerran muistan, että äiti silitti päätäni ja siinä tuli kyyneleen silmiin, kun hän osoitti minulle välittävänsä. Monissa tilanteissa lapsena muistan vältelleeni kättelyä; se kun tuntui liian intiimiltä enkä ollut tottunut läheisyyteen. Elämä oli jokapäiväistä selviytymistä, joten ymmärrän tilanteet nyt myöhemmin. Vuosien päästä, aikuisena, kun joku on halannut minua, se on jäänyt pitkään mieleen hyvänä kokemuksena. Nyt olen yrittänyt opetella osoittamaan rakkautta ja jopa halaamista. Miksi tällaiset asiat alkavat selvitä vasta kymmieniä vuosia liian myöhään? Yksi asia kuitenkin lohduttaa: lapseni ovat ottaneet virheistäni opikseen ja heidän perheissään osoitetaan avoimesti rakkautta. Jospa tämän kirjoittaminen vähän keventäisi omaa taakkaani. Jospa joku isä tunnistaisi oman kyvyttömyytensä ajoissa ja haluaisi muuttua.