Se kävi taas, luulin että pari kertaa riittäisi.
Eli heti ensitapaamisesta lähtien kaikki on kuin parastakin unta, tunnen löytäneeni juuri haaveideni naisen, voimakas kiinnostus on molemminpuolinen, löytyy paljon yhteisiä ominaisuuksia, mielenkiinnon kohteita, haaveita yms yms. Sitten kun on mennyt pari kuukautta, niin kaikki tuntuukin lopahtavan aivan ykskaks. Vastakkainen osapuoli ei ymmärrä tätä, eipä tietenkään kun enhän ymmärrä itsekään. Mitään sellaista kun ei ole tapahtunut, mistä voisi johtua yht´äkkinen kiinnostuksen lopahdus.
Tiedän kaipaavani hellyyttä ja läheisyyttä, mutta aina kun nähdään tuntuu kuin olisi parempi olla kauempana. Ja sitten en edes saa puhuttua, en edes vastailtua toisen kysymyksiin, tuntuu vaan sille ettei nappaa puhua. Kun jotain sanon, niin tahtomattani tiuskaisen hyvin tylysti asiaan kuin asiaan. Ei nappaa soitella. Tekstiviestejä tulee kuitenkin läheteltyä kaikenlaisista asioista. Ja vieressä on älyttömän hyvä nukkua. Emme voi nähdä töiden vuoksi niin usein kuin haluaisin, asumme eri paikkakunnilla, vapaita viikonloppuja ei ole kuin silloin tällöin ja lomat ovat eri aikaan. Voiko tuollaisista asioista heijastua sisimpään joku uhkakuva, koska se on ollut aina minulle selvää että haluan olla kumppanini kanssa mahdollisimman paljon.
Olin tällä kertaa todella ihastunut, rakastunutkin aivan alun alkaen, ja kaikki tuntui niin täydelliseltä. Mutta miksi, miksi ja miksi tilanne on nyt tämä???
Takanani on muutamia suhteita, kestoiltaan muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. Niistä siis pari on päättynyt juuri tällaiseen tilanteeseen kun tuntuu ettei nappaa, muihin on ollut kaikenlaisia ns. normaaleja syitä. Hampaankolooni en tiedosta jääneen mitään historiasta.
On tämä niin ihmeellistä. Ja toista satuttavaa, enkä minä todellakaan haluaisi häneen sattuvan yhtään, hän kun kaikesta huolimatta päivittäin kertoo kuinka tärkeä, rakas ja ihana olen.
Eli heti ensitapaamisesta lähtien kaikki on kuin parastakin unta, tunnen löytäneeni juuri haaveideni naisen, voimakas kiinnostus on molemminpuolinen, löytyy paljon yhteisiä ominaisuuksia, mielenkiinnon kohteita, haaveita yms yms. Sitten kun on mennyt pari kuukautta, niin kaikki tuntuukin lopahtavan aivan ykskaks. Vastakkainen osapuoli ei ymmärrä tätä, eipä tietenkään kun enhän ymmärrä itsekään. Mitään sellaista kun ei ole tapahtunut, mistä voisi johtua yht´äkkinen kiinnostuksen lopahdus.
Tiedän kaipaavani hellyyttä ja läheisyyttä, mutta aina kun nähdään tuntuu kuin olisi parempi olla kauempana. Ja sitten en edes saa puhuttua, en edes vastailtua toisen kysymyksiin, tuntuu vaan sille ettei nappaa puhua. Kun jotain sanon, niin tahtomattani tiuskaisen hyvin tylysti asiaan kuin asiaan. Ei nappaa soitella. Tekstiviestejä tulee kuitenkin läheteltyä kaikenlaisista asioista. Ja vieressä on älyttömän hyvä nukkua. Emme voi nähdä töiden vuoksi niin usein kuin haluaisin, asumme eri paikkakunnilla, vapaita viikonloppuja ei ole kuin silloin tällöin ja lomat ovat eri aikaan. Voiko tuollaisista asioista heijastua sisimpään joku uhkakuva, koska se on ollut aina minulle selvää että haluan olla kumppanini kanssa mahdollisimman paljon.
Olin tällä kertaa todella ihastunut, rakastunutkin aivan alun alkaen, ja kaikki tuntui niin täydelliseltä. Mutta miksi, miksi ja miksi tilanne on nyt tämä???
Takanani on muutamia suhteita, kestoiltaan muutamasta kuukaudesta muutamaan vuoteen. Niistä siis pari on päättynyt juuri tällaiseen tilanteeseen kun tuntuu ettei nappaa, muihin on ollut kaikenlaisia ns. normaaleja syitä. Hampaankolooni en tiedosta jääneen mitään historiasta.
On tämä niin ihmeellistä. Ja toista satuttavaa, enkä minä todellakaan haluaisi häneen sattuvan yhtään, hän kun kaikesta huolimatta päivittäin kertoo kuinka tärkeä, rakas ja ihana olen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
..odotat ja kaipaat kipinöiden lentoa aina vaan..mutta ihmissuhteiden on tapana laantua ajan mittaan. Kipinöitä toki voi vielä leiskua mutta ei alkuaikojen tapaan. Leiskumisen jälkeen tulee tuttuus, toveruus, luottamus ja se "yhteen hitsautumisen" tunne. Oletko rakastunut ihmiseen vai rakastumisen tunteeseen?
...että hiipuminen tulee, mutta näinkö aikaisin? Tiedostan etten kaipaa sitä jatkuvaa huumaavaa kipinöiden lentoa tai siis että se loppuu ajallaan, ja kaipaan nimenomaan niitä mainitsemiasi tuttuutta, luottamusta, hitsautumista jne. Mm. 3,5-v suhteen perusteella tiedän jotain siitä mitä se arki on, ja sitähän tahtoisin nytkin päästä elämään. Varmaa, turvallista, luottamuksellista, uskollista yhteistä elämää
Niin hyvin kuin sitä itseään voikaan tuntea, niin väitän rakastuvani ihmiseen, en rakastumisen tunteeseen.
Epätoivoiseksikaan kun en itseäni tunnista, niin tämä ei voi olla sitäkään että retkahtaisin helposti keneen tahansa sen enempiä miettimättä, siis että olisi vain joku, kuka tahansa kenen kanssa olla. Ei niin.
Siis pari kuukautta vasta olette seurustelleet? Anna itelle aikaa jonkunverran ja itsellesi kanssa. Antakaa toisillenne tilaa selvittää mitä kukainenkin haluaa...
siis aikaa itsellesi ja hänelle kanssa ;)
Tiedän että kummastelette kun tällaisia haastan parin kuukauden perästä. Mutta silti vaan ihmetyttää mikä kumma sen tekee, niin totaalisen käänteen koko jutussa.
Onhan se ihan totta, että aika saattaa auttaa, mutta ei se silti selittäne tätä käännettä.
Enkö kenties olekaan sisimmässäni tyytyväinen, vaivaako minua jo(t)kin asia(t) hänessä, onko alitajunnassani jotain mitä en saa puettua ajatuksiksi, saati sitten sanoiksi...
et vain ole löytänyt kohdallesi sitä oikeaa:)
Se voi sammuttaa kipinän, jatkuvat pettymykset uudessa suhteessa:(
Jotku ihmiset ei vain sytytä pitemmän päälle.
Oliko se kipinä vain seksuaalista himoa, jota erehdyit luulemaan rakkaudeksi? Tunnetko tätä tyttöä ollenkaan jonka kanssa seurustelet? Keskusteletteko koskaan asioista? Mistä hän haaveilee? Millainen hän oli pienenä? jne jne
Entäs jos tietämättäsi kultaat vanhat "hyvät" suhteet? Nyt tilanteesi on aivan toinen kuin esim. viisi vuotta sitten. On hämäävää odottaa juuri samanlaista tunnetta kuin aikaisemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö nykyinen suhde voisi toimia. Tai ehkä olet tällä hetkellä niin kiinni muissa asioissa, ettet salli itsesi kunnolla rakastua.
mielestäni ei voi kahden kuuauden jälkeen tietää vielä toisen ihmisen lapsuudesta.;)
voiko mahdollisesti olla pelkoa takana??
itselläni on ollut vastaavia tuntemuksia, kuin myös nykyisellä miehelläni alkuvaiheessa.
itse aloin sabotoimaan koko suhdetta ja toivoin että hän jättäisi minut..kuulostaa varmaan sairaalta mutta näin on. on liian pelottavaa löytää se oikea..joudut myös ( tavallaan ) luopumaan monista asioista liittyen sinkkuelämääsi. voithan nyt sanoa että niin haluatkin, mutta vaikka haluat niin muutos on aina kriisi. kaikki elämässä tapahtuvat, myös hyvät asiat luovat kriisin.ei kannata alkaa liikaa spekuloimaan tilannetta näin varhaisessa vaiheessa. joskus on parempi antaa ajan vähän kulua ja ottaa vaikkapa tarvittaessa hieman etäisyyttä. kuulostat ihan vesimieheltä kun pohdiskelet monelta kantilta asioita?hihi..kuulosti vaan niin tutulta.:)
anyways, toivon että saatte asianne setvittyä, ja kyllähän aika tekee ihmeitä ja näyttää oikean suunnan.:)
että sut hylätään... Mitä jos keskustelisitte asioista kahden ihan realistisesti? Puhuminen ei lopultakaan ole tappanut ketään. Päin vastoin. Ette tunne toisianne vielä tarpeeksi hyvin sanoaksesi oletko rakastunut oikeasti häneen ja onko hän oikea sulle. Jos muuten vaikuttaa hyvälle, niin ota nyt hitto soikoon selvää millainen tuo nainen lopulta on.
Ite oon ollu siinä tilanteessa, että rakastuin palavasti erääseen naiseen. Olin vuos sitten lopettanut pitkän suhteeni. Mulle tuli pakokauhu kun olis pitänyt alkaa vakavasti seurusteleen. Pelkäsin että mun käy niinkun tuon edelliseni kanssa. Hän kyllästyy muhun ja taas sattuu.
Mulla meni pari kuukautta kun selvittelin ajatuksiani. Naiseni ei oikein ymmärtänyt mikä mun on, mutta en halunnut keskeyttää sitä mikä oli alkanut, vaikka sitä joskus toivoin. Tuntui että satutan vain häntä. Silloinen kaverini erosi samoihin aikoihin. Hän jaksoi aina paasata että naiset on kaikki samallaisia. Mulla vaan oli aina niin hyvä tunne kun sain naiseltani viestin. Vaikka epäilin niin aloin keskusteleen hänen kanssaan. Meillä meni keskusteluissa kolmisen kuukautta. Mutta se toimi... aloin tuntea naistani ja hän mua. Keskinäinen luottamuksemme alkoi toimia, rentouduin ja tajusin kuinka paljon häntä rakastan. Menimme naimisiin kaksi viikkoa sitten ja meillä on paljon unelmia, jotka haluamme toteuttaa.
Onnea sulle kaveri ja järki käteen. Tiedät tämän vasta kun osaat puhua hänelle ja tunnet hänet.
Et kai oleta sen kestävän?! Eihän ihastuminen/rakastuminen/kipinä tms. ole muuta kuin oman kehon tahi pään tuotosta, menee ohi.