Näinä aikoina liikkuivat Suistamolla TK-miehet Pekka Tiilikainen ja Teuvo Tulio. Heille lienee kiirinyt jostain sana, että paikkakunnalla on levossa yksikkö, jossa palvelee nuori lähettipoika. Molemmat TK-miehet saapuivat komppaniaamme ja jouduin olemaan yhtenä haastateltavana.
Tarinoitiin nauhalle ja Tulio valokuvasi. Ratsuni pääsi myös mukaan valokuvaan ja siihen sen palvelukset omistuksessani loppuivat. En saanut ratsastaa sillä ja esittää Napoleonia, vaan jouduin turvautumaan edelleen polkupyörään. Elänlääkintäviranomaiset ottivat hevosen tunteettomasti pois, sanoivat sen joutuvan karanteeriin vai olisiko joku sillä verukkeella huiputtanut minulta sotasaaliini eli satuloidun ratsuhevosen.
Mainittakoon, että kun saavuin syyskuun alussa Joensuuhun, niin huomasin lehdenmyyjällä sellaisen lehden kuin Radio kuuntelija. Sen kannessa oli Pekka Tiilikaisen kuva, joka haastatteli taistelulähettiä. Tunnistin itseni kuvassa toiseksi henkilöksi. Nyt tuo kuva on työpöytäni edessä seinällä muistuttamassa 64 vuoden takaista aikaa.
Kun sitten lähdimme Suistamolta eteenpäin, olimme jo minulle tutuissa maisemissa. Olinhan jo Talvisodan aikana palvellut täällä samassa pitäjässä.Tuossa, miltei heti kirkolta lähdettyä , oli Kuusimäen talon savupiiput. Talo paloi Talvisodan aikana pommituksessa, silloin siinä oli IV AK:n kuljetustoimisto, kapteeni Veijolan johtamana.
Tuosta kääntyi tie Palomyllyn koululle ja sieltä löytyy myös Araman talo,jossa olin komento-osaston lähettinä, silloisen kapteeni Matti Nevasaaren toimistossa. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa poiketa katsomaan Talvisodan aikaisia paikkoja, vaan riennettiin eteenpäin. Tulkoon mainituksi, että Laguksen miehet riensivät vihollisen perässä ja meidän yksikkömme oli reservissä.
Tarinoitiin nauhalle ja Tulio valokuvasi. Ratsuni pääsi myös mukaan valokuvaan ja siihen sen palvelukset omistuksessani loppuivat. En saanut ratsastaa sillä ja esittää Napoleonia, vaan jouduin turvautumaan edelleen polkupyörään. Elänlääkintäviranomaiset ottivat hevosen tunteettomasti pois, sanoivat sen joutuvan karanteeriin vai olisiko joku sillä verukkeella huiputtanut minulta sotasaaliini eli satuloidun ratsuhevosen.
Mainittakoon, että kun saavuin syyskuun alussa Joensuuhun, niin huomasin lehdenmyyjällä sellaisen lehden kuin Radio kuuntelija. Sen kannessa oli Pekka Tiilikaisen kuva, joka haastatteli taistelulähettiä. Tunnistin itseni kuvassa toiseksi henkilöksi. Nyt tuo kuva on työpöytäni edessä seinällä muistuttamassa 64 vuoden takaista aikaa.
Kun sitten lähdimme Suistamolta eteenpäin, olimme jo minulle tutuissa maisemissa. Olinhan jo Talvisodan aikana palvellut täällä samassa pitäjässä.Tuossa, miltei heti kirkolta lähdettyä , oli Kuusimäen talon savupiiput. Talo paloi Talvisodan aikana pommituksessa, silloin siinä oli IV AK:n kuljetustoimisto, kapteeni Veijolan johtamana.
Tuosta kääntyi tie Palomyllyn koululle ja sieltä löytyy myös Araman talo,jossa olin komento-osaston lähettinä, silloisen kapteeni Matti Nevasaaren toimistossa. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa poiketa katsomaan Talvisodan aikaisia paikkoja, vaan riennettiin eteenpäin. Tulkoon mainituksi, että Laguksen miehet riensivät vihollisen perässä ja meidän yksikkömme oli reservissä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Leppäsyrjässä viivähdimme hetken, sivuutimme Kollaalle ja Suojärvelle menevän tiehaaran ja aikanaan tuli eteen Syskyjärven seudut ja edessäpäin oli Ruhtinaanmäki ja Lemetti. Ne olivat noita tunnettuja Talvisodan taistelupaikkoja,Lemetissä sain käydä 6.3.40 kuten olen aiemmin kirjoittanut. Lepäilimme jollain harjulla, mutta sieltäkin oli lähdettävä eteenpäin. Nyt ei suuntaa tarvinnut miettiä, tiesimme sen. Olimme matkalla Pitkärantaan ja varmasti siitäkin eteenpäin. Kiirettä oli pidettävä, että pysyisimme mukana.
Vaikeutta oli huoltoporukoilla, sillä leipäpula koetteli jo komppaniaamme. Se saatiin hienosti loppumaan. Minut nostettiin hitaasti ohimatelevan muonakolonnan viimeisen auton lavalle ja minulla ei ollut vaikeuksia nostella pitkiä leipälaatikoita auton perässä odottaville komppaniamme miehille.
Tämän marssivaiheen aikana tapasin samassa rykmentissä palvelevan, kapteeni Toimi Tulikouran.Hänet olin päässyt tuntemaan Talvisodan aikana kun Tulikoura oli sotapoliisitoimiston päällikkönä IV AK:ssa. Tulikouraan yritin kerran yhteyttä tarkoituksena tarjota autokyytiä Parolaan divisioonamme kokoontumiseen, mutta se oli myöhäistä. Hän oli jo viimeisessä iltahuudossa poistunut keskuudestamme, mutta sain keskustella hänen Kuopiossa asuvan puolisonsa kanssa.
Vähän ennen kun sivuutimme Salmin savuavan kirkonkylän, jouduimme vihollishävittäjien maalitauluksi, mutta suojautumalla metsään, tien molemmille puolille, ei tappioita tullut ja koneilla lienee ollut kiire palata omille kentille.
Kun olimme reservissä, niin siirryimme lepoon Miinalanjoen varrelle. Siellä korjasimme varusteita, oli asehuoltoa, pesimme pyykkiä ja paistoimme räiskäleitä, sillä Pitkärannassa oli tarttunut matkaamme useita säkkejä vehnäjauhoja.
Paidan pesussa koin hankalasti pestäväksi hihat joten poistin ne puukolla ratkoen joten sain nyt olla lyhythihaisessa kesäpaidassa.
Miinalanjoen lepopaikassa sattui myös jännittäväkin tapaus. Eräs hevosmies oli keräämässä heiniä joen varresta kun hän tuli juosten leirialueelle ja kertoi, että vihollissotilaita liikkuu joella. Kiireesti porukkaa kokoon ja ketjussa aloimme haravoida aluetta. Olin joutunut äärimmäiselle laidalle ketjuun. Haravoimme, mutta minulta oli jäänyt tarkastamatta eräs saareke ja sen jouduin tekemään uudestaan yksikseni! Pelkäsin kovasti, että milloin puskasta paukahtaa.
Tässäkin tapauksessa minun oli voitettava pelkoni tai ainakin peitettävä se. Kuvittelin itsekseni, kuinka vihollissotilaat huomatessaan vain poikasen olevan asialla, voivat helposti minut "kolkata". Silloin osasin olla mahdollisimman herkkänä kaikin aistein. Kivääri oli laukaisuvalmiina kädessäni kun hiivin eteenpäin.
Onneksi vihollissotilaat olivat häipyneet kohti linjoja tai sitten eivät halunneet ilmaista itseään. Nyt tulikin sitten kaikissa epäselvissä tapaukissa sanonta;"se on niitä hevosmiesten juttuja!" Tätä ei tarkoitettu miksikään aliarvioinniksi hevosmiehiä kohtaan, vaikka takana saattoi olla vähättely sodan alkuaikoina, mutta uskon, että tämä luulo karisi sodan pitkittymisen myötä ja he saivat saman arvostuksen kuin toisetkin sotilaat.
Levossa ollessa kiersi monenlaiset jutut. Oli myös aikaa kirjoitella kirjeitä niin tutuille omaisille kuin tuntemattomille. Minulla oli kirjeyhteys kahteen, naapureina asuvan tyttöjen kanssa. Toiselle kirjoitin omalla nimellä ja tekstaten ja toiselle kaverini Viljon nimellä ja normaalisti kirjoittaen. Lepoaikana virisi eloon aina myös korttipeli. Yksikössämme eräs mies lähetti päivittäin voittonsa kotiin, silloin ei ollut pelkoa hävitä suurempaa summaa.
Vielä levon aikana, 24 heinäkuuta sai pataljoonamme käskyn lähteä torjumaan vihollisen maihinnousua Lunkulansaareen. Vihollisen maihinnousun joukot tuhottiin ja niin oli tämäkin uhka poistettu.
Huomenta Kaliper.
On hauskaa kun jaksat jatkaa kirjoittelua sotakokemuksistasi. Vaikkakaan et saa paljon vastauksia, niin olen varma siitä, että lukijakunta on laaja.
Hyvää kesänjatkoa ja hyviä vointeja! t. Saara
Kiitos toivotuksestasi. Yritän vielä jaksaa niin, että pääsen tuonne päämäärääni eli Tuulosjoen taisteluun, syyskuun alussa 1941, silloin lopetan ja näin ollen ehkä palaan Sortavalan asioihin, olisi paljon sieltäkin. Saa nähdä. Vastauksia on tietysti vähän, mutta näin saan ainakin enemmän lukijoita noille sen ajan tapahtumille. Ja voihan olla, että kehittyisin täällä kun seuraan muiden kirjoituksia ja keskusteluja.
Hyvää. lämmintä kesää Sinullekin
Kaliper
kirjoituksista, vinkistä ja mehusta. Kyllä nämä netti-Iltalehden aina voittavat. Hyvää kesänjatkoa, itsekin kesälomia odotellessa.
Yatzy
kiitos viestistäsi, hämmästyin ensin kun kirjoitit mehusta ennenkuin tajusin koko asian.
Hyvää lomaa ja odotuksen aikaa
Kaliper ja Maija
Täällä levossa ollessa tuli sitten virallisesti yksikkömme tietoon meidän "sotilaskarkureiden" asia. Olin eräänä päivänä tavanomaisella postinhakumatkalla kun ilokseni totesin oppilaskaverini Viljon laskeutuvan postia kuljettavan auton lavalta, olimme jälleen yhdessä.
Vaihdoimme kiireesti kuulumiset. Viljo kertoi olleensa Jyväskylässä sotasairaalassa. Kun hänet oli todettu terveeksi oli hän saanut käteensä lapun jossa ilmoittautumispaikaksi oli merkitty Inhan suojeluskunta! Viljon äiti ja veli oli siirtolaisina Inhassa. Viljolla ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ollut aihetta antaa periksi, joten hän hankki mustekumin ja hankasi entisen ilmoittautumispaikan pois ja kirjoitti tilalle 3./JR 23. Ja nyt hän oli palannut.
Lajittelimme postin ja totesimme harmiksemme, että postin joukossa oli kirje Ypäjän Ratsukoulusta! Olin joskus herkkänä hetkenä ilmoittanut koululle osoitteemme ja nyt he tietysti kyselevät meitä? Menimme komppaniaan jossa Viljo ilmottautui hänelle vielä tuntemattomalle komppanianpäällikölle, luutnantti Matti Bergiukselle, joka oli luutnantti Seppo Helteen jälkeen nimitetty komppaniamme päälliköksi.
Annoin postin luutnantille ja vetäydyimme vähän syrjemmälle seuraamaan tilannetta Kohta jyrähtikin Bergiuksen ääni, "vai ovat pojat karkureita!" Onneksi vääpelimme, aina meidän puolesta puhuva, sanoi panavasti, "pojat ovat olleet jo niin monessa leikissä mukana, että on turhaa enää nostaa asiaa esille"! Näin asia oli loppuunkäsitelty komppaniassamme ja minäkin pääsin kuiville Viljon haavoittumisen ansiosta, joten meillä oli nyt vapaampi mieli jatkaa rintamalla oloa.
Toisaalta ehkä useampi meistä olisi voinut jo valita vähän vaarattomat tehtävät kotirintamalla, mutta meidän mittamme ei ollut vielä täysi. Keskustelimme vielä tuosta retkemme alkumatkasta ja kerroimme miten kaikki oli tapahtunut junaan piiloutumiseen ja kiinnijoutumiseen Jyväskylässä. Nyt jo nauratti koko asia.
Tiesimme vakavasi ajatellen, että huominen saattoi olla lähtöpäivä meillekin tästä maallisesta elämästä. Mutta enemmän sitä uskottiin siihen, niinkuin ehkä kaikki sotilaat, että ei minun vuoroni ole vielä ja se oli varmaankin tuo tuntematon joka esti meidän halun palata kotirintamalle. Nyt meille ei olisi naurettu vaikka olisimme palanneet takaisin ratsukouluun suorittamaan palvelustamme siellä.
Kirje, joka saapui Ratsukoulusta, sisälsi varusilmoituksen ja reunaan oli kirjoitettu lisäksi, "nämä varusteet olivat oppilailla, heidän karatessaan Ypäjän Ratsukoulusta!" Ei missään nimessä karkuruuden sijasta käytetty sanontaa, "liittyessään vapaaehtoisesti rintamajoukkoihin!"
Räiskälejuhlat loppuivat aikanaan. Niistä jäikin mieleeni tapaus kun paistoksillani oli minun houkuteltava alueelle ilmestyneitä kulkukoiria lopetettavaksi. En onnistunut kuin yhden kohdalla, joka nälissään saapui iloisesti viimeiselle aterialle. Oli karmeaa lopettaa nälkäinen koira juuri sen hotkiessa maistuvaa räiskälettä. Hyvä, ettei kyyneleet valuneet minunkin silmistäni kun ajattelin niiden koirien olevan Talvisodassa kotiseuduille jääneitä suomalaiskoiria.
Miinalanjoen lepopaikalta jäi minulle eräs pysyvä muisto kun siellä jaettiin meille virsikirjat. tekstasin silloin kansien sisäpuolelle tekstin: "Lähetti XXXXX XXXXXXXXX, 2414 Kpk 2.Miinalanjoen varrella 2.8.1941" Virsikirja kulkee aina matkassani kun menen asevelitapaamisiin Viialaan tai 5.D:n perinnetilaisuuksiin Parolan nummelle. Olen vuodesta 1969 alkaen käynyt jokaisessa tapaamisessa joita on joka kolmas vuosi. Viimeksi olin v. 2004 ja seuraava kokoontuminen, jos olen elossa on v. 2007.
On todella hienoa, että jaksat ja pystyt noinkin yksityiskohtaisesti tuomaan esille historiastamme palasia. Sinun "kynäsi" jälki jää muistoksi jälkipolville.
Olet antanut historian kirjoittajille oman näkemyksesi, oman itsesi näköisen osion.
Kiitos, ja jaksamisiin. Kaikkea hyvää elämäsi jatkossa kohdatkoon.
Bilman.
Toistan tässä "Ukko-Pekan" lausunnoksi sanotun lauseen, sillä täällä elon loppupuolella alkaa asia olla tärkeä viesti jälkipolvelle. Kävin eilen kahden Kollaan-miehen luona palvelutalolla ja lupasin heille tuoda vielä heidän taistelunsa esille,joten "virran" saanti on heidän ansiotaan.
Kiitos toivotuksestasi.
Kaliper
Eteenpäin elävän mieli. Vanhan rajan ylitimme Rajakonnun kohdalla ja viivähdimme Viteleessä saunoen ja taas edelleen kohti Säntämää.
Tämä Säntämä oli "pirullinen" paikka mielestäni ja siihen yhtyivät toisetkin. Linjat juuttuivat siellä jumiin. Komppaniamme vaihdettiin etulinjaan. Meillä Viljon kanssa oli "poterot" vähän taenpana. Nyt olimme oppineet ennakkoon varautumaan tykistökeskityksiä vastaan.
Kun vähänkin epäilimme, että viivymme samassa kohteessa muutaman päivän ajan, niin me Viljon kanssa rakensimme itsellemme oman kuopan. Katoimme poteron hirsillä ja havutimme hyvin makuualustan. Mutta mikä ihmeellisintä, emme milloinkaan jääneet poteroon tykistökeskityksen ajaksi, vaan toimimme virheellisesti ja siirryimme vähän edemmäksi majoitusalueeltamme paikkaan, jossa kasvoi mahtavia ikikuusia. (Lienevät jo suomalaiset metsäfirmat ne nyt kaataneet). Niiden juurilla tunsimme olomme turvalliseksi. Tämä ei pitänyt paikkaansa, jos kranaatti räjähti kuusen latvuksissa.
Kirjoitin tuossa alussa, että Säntämä oli pirullinen paikka ja näin se on nähtävä. Säntämässä saimme tutustua ensi kerran srapnelli tuleen. Srapnellit olivat jääneet mieleeni jo kirjallisuudesta I:n maailmasodan ajoilta käytettynä.
Olin vuorossa viemään postia tukikohtaamme ja teimme sen vääpeli Matti Uosukaisen kanssa. Ja eikös juuri silloin naapuri alkanut syytää noita srapnelleja. Etenimme vaarallisen alueen ylitse nopein syöksyin puulta puulle suojautuen. Onnistuimme pääsemään perille vahingoittumatta, mutta tuntui kuin näitä "lyijymarjoja" olisi risteillyt ympärillä kuin kärpäsiä.
Toimitin postin päällikölle ja kiersin "vitjassa" jututtamassa miehiä sekä seurasimme vielä kun vastapuoli alkoi säikytellä "piiskatykillä" ampuen. Emme voineet jäädä pidemmäksi aikaa asemiin, vaan oli ajateltava paluumatkaakin.
Silloin, ennen paluumatkaa tietysti tuli mieleen se, että kuinka selviämme tuon vaarallisen paikan ylitse kunnialla? Epäilimme saavamme tulitusta poistuessamme taka-alalle joten koitimme tehdä sen mahdollisen näkymättömästi, sillä myös tarkka-ampujat olivat vaanimassa saalista!
Paluumatka tehtiin onnistuneesti joskin muutama "piiskan" sivallus ikäänkuin saattoi meidät vääpelin kanssa matkalle.
Aikanaan luovutti komppaniamme asemat seuraavalle yksikölle ja kertoivat jälkeenpäin, että yksikkö ei pystynyt kunnolla asemia pitämään. Olivat kuulemma suomenruotsalaisia, mutta uskon, että se oli vain piikittelyä kuten niin monasti oli tapahtunut.
Sain aikoinani aivan toisenlaisen kuvan suomenruotsalaisten osuudesta sotatoimiin kun kiertelimme Suomen länsirannikon pitäjissä ja tapamme mukaan kävimme sankarihaudoilla jossa näimme heidän osuutensa uhrauksena yhteisen Isänmaamme puolesta, se oli satuttavaa kun kuvittelee kuinka heidänkin oli riennettävä toiselle puolelle valtakuntaa suojaamaan maamme puolustusta.
Palasimme sitten 19.8. Säntämästä ja asetuimme reserviksi Vitele-Tuulosjoki lounaspuolelle. Tuulosjoella muodostui alkuaika varustelutyöksi. Komppanian miehet joutuivat käymään yön aikana "Paiseen" tukikohdassa poteroiden teossa. Paiseeksi nimitetty tukikohta oli eteentyönnetty tukikohta Tuulosjoen eteläpuolella, noin 600 metriä leveä ja 200-300 metriä syvä.
Meillä Viljon kanssa oli jälleen oma potero komentoteltan lähellä. Joskin piipahdimme mielellämme partioimassa Laatokan rannalla, silloin jo pelättiin vihollisen maihinnousua Lunkulansaaren malliin. Matka rantaan kulki mahtavien metsien kautta. Laatokan rannalla puhaltelivat lämpimät kesätuulet aivan kuin lapsuuden ajan Sortavalan saaristossa. Ajatukset olivat kaukana sodasta, ne harhailivat, rakennellen mielikuvituksen avulla leppoisia kesäpäivän hetkiä rantahietikolla!
Ei olleet kesäiset päivät aina leppoisia. Komppaniamme joutui tuon eteentyönnetyn aseman haltiaaksi.Sielläkin jouduimme käymään ja sinne meno oli suhteellisen helppo suorittaa. Alkumatkan osalta se onnistui hyvää maantietä ajellen ja sen jälkeen loiva lasku oikealle joen rantaan johon oli jätettävä polkupyörä, sitten kiireesti tukkisumaa myöden joen toiselle puolelle.
Rohkeimmat tekivätkin näin, mutta silloin oli pelko, että vihollinen sattuu osumaan kohti, sillä toisella puolen joen, vähän sivummalta oli näköyhteys joen rantaan laskeutujaan, joskin rannassa oli jo näkösuojassa. Meikäläisen oli jätettävä pyörä maantien laitaan ja edettävä sitten lyhyin syöksyin turvallisuutta ajatellen.
Silloin kun tuli tieto Viipurin joutumisesta suomalaisten haltuun, jouduin viemään sanan valtauksesta tuonne "paiseen" tukikohtaan ja kehoituksen, että lähettävät jokaisella "nakulla" eli kranaatinheittimillä 25 kranaattia kutakin heitintä kohden. Näitä pieniä heittimiä oli linjassa 4 kpl joten kranaattien lukumäärä nousi 100 kappaleeseen. Tämä tulitusmuoto sopi hyvin tähän tukikohtaan jossa linjojen väli oli 7-100 metriä!
Ja näin sitten tapahtuikin. Kiersin tuon tukikohdan kaikki poterot ja olin jo sopinut lähtiessä, että jään sinne seuraavaan aamuun saakka. Täällä "paiseessa" oli "pojat" rakentaneet omalaatuisen heittimen. He olivat kiinnittäneet kahden puun väliin polkupyörän sisuskumin ja näin tehdyllä aseella linkosivat naapurin puolelle vinkuvia hylsyjä ja ym. roinaa. Taisipa joskus lentää munakäsikranaattikin. Liekö vihollinen luullut, että alkaa Suomi-pojalta ammukset loppua kun viheltävä hylsy vinkui ilmassa.
Illalla ja yöllä tapahtuva laukaustenvaihto osoitti kuitenkin, että ammuksia riitti molemmilla. Päivällä oli alueella suhteellisen rauhallista, mutta heti kun hämärä alkoi laskeutua seudun ylle, niin paukuttelu alkoi.
Ensin joku ampui aseellaan kerran, toinen puoli vastasi ja niin oli sitten koko seudulla paremman puoleinen ampumakilpailu. Pidettiin pieni tauko ja olisiko joku luullut näkevän liikettä vastapuolella kun pauke alkoi uudestaan. Näky hämärässä kesäyössä oli kuin ilotulituksessa kun valojuovat kiisivät puolin ja toisin. Vaikutti siltä, että nuo luodit olivat ammuttu tarkoituksella ylös ja haluttiin vain pysyä valveilla.
Olin pikakivääriampujan poterossa. Kaveri sai hyvin nukutuksi vaikka ympärillä paukkui, minä melkein vieressä lauoin myös kivääriäni. Yritinpä sormeilla myös hänen asetta, "emmaa", mutta ei se poikaselle antautunut, enkä saanut lasketella sarjoja vastapäiseen poteroon.
Aamun valjetessa käytiin sitten molemmin puolin aamutoimiin. Keitettiin tsajut ja suoritettiin tarpeelliset aamutoimet. Parhaimmat suorittivat parranajon joen rannassa. Paiseesta palasin takaisin ja palvelukseni rintamalla sillä hetkellä läheni loppua.
3 päivä syyskuuta, jo aamusta alkaen oli nähtävissä, että jotain on lähiaikoina tapahtumassa. Kävin rykmentin esikunnassa josta sain paperit lähtööni kotirintamalle ja aloin autoilla kulkemisen kohti Joensuuta.
Ja seuraavana päivänä tiesimme, että nyt oli hyökkäys alkanut. Aamulla 4 syyskuuta oli laitettu sodan siihen asti suurin tykistövalmistelu käyntiin. Siihen osallistui 182 tykkiä, kranaatinheittimet, joten yli 200 putkea oli syytämässä kranaatteja vihollisen puolustusasemiin.
Tuosta kaikesta olin poissa ja ehkä kiitollisena näin jälkeenpäin, iloisena ja terveenä sekä HENGISSÄ! Meidän yhteydet Viljon kanssa katkesivat toistaiseksi. Ypäjälle emme molemmat lähteneet ja sodan aikana sain, uskoakseni luotettavaa tietoa, että Viljo olisi kaatunut sodan myöhemmissä vaiheessa. Mm. v 1958 eräs, meidän jälkeemme Ypäjällä palvellut henkilö kirjoitti siitä.
Kun sitten, v 1969 olin Parolassa veteraani tapaamisissa, niin siellä liikkui huhuja, että kyllä Viljo elää!
Ja niin sain hänen olinpaikkansa ongittua esiin monenlaisten mutkien jälkeen vuosikymmenen myöhemmin ja pian koittikin aika jolloin saimme tavata kasvotusten.
Tuo tapaaminen tapahtui vuonna 1984, eli oli kulunut 43 vuotta meidän yhteisestä reissusta. "Vyörytimme" juoksuhautaa silloin Juhannuksena ja kertasimme tapahtumat tarkoin ja puolisot saivat kuulla varmaan tarinan jo monennonkahan kerran.
Sitten siirryimme molemmat veteraanieläkkeelle 60 vuotiaina, Viljo 35 % sotainvalidina sekä vuotta vanhempana. Lastenlapsemme olivat niihin aikoihin siinä iässä kuin mekin lähtiessämme sotatielle. Olimme tiiviissä yhteydessä väliajat, koska kokoonnuimme vain 3 vuoden välein Parolassa.
Teimme myös yhteisiä veteraanimatkoja silloisille taistelupaikoille ja saimme kuvauttaa mm. viimeisellä etapillamme, Tuulosjoen kenttähautausmaan muistomerkillä itsemme ja mikä parhainta, molemmat poikani olivat mukana matkalla.
Viime vuoden tilaisuuteen,Parolaan (v 2004)ei Viljo enää päässyt tulemaan. Häntä kalvoi vaikea sairaus ja hän siirtyi "viimeiseen iltahuutoon" 2.2.2005. Hänen kuvansa on tuossa tietokoneen yläpuolelle muistuttamassa noista vaikeista ajoista.
Teen kunniaa Hänelle ja sen mukana kaikille veteraaneille, unohtamatta myöskään naisia, niin kotirintamalla kuin sotatoimialueella.
Kaliper!