Mä kuolen tähän suruun. Monta vuotta tätä samaa ollut, eli ei mitään. Ois pitänyt tehdä sitä ja tätä ja sitten aina on lähinnä sun puolelta tullut niitä esteitä. Ois pitänyt nähdä, ois pitänyt soitella, ois pitänyt sitä ja tätä. Sitten sä rakastut johonkin yks-kaks ja saat perheenlisäystä ja kuitenkin petyt kaikkeen ja oot ryssinyt asias ja bla bla bla.
Eihän sun pakko ole mun kanssani olla, eikä mitään haaveilla, mutta silti oot aina antanut ymmärtää kaikenlaista. Ja joka kerta mun sielu on kärsinyt enemmän ja enemmän, oon sisältä ihan kuollut, eikä mul oo mitään elämäniloa enää.
Äiti on aina ollut ankara ja valittaa mun päihdeaddiktioista ja kaikesta. Ei oo ikinä ollut kotona mahdollisuutta puhua tunteista. Äiti sano vasta mulle ite, että ei tiedä mitä rakkaus ees on ja ihmettelee miksi haikailen sun perään "kun ethän sä edes minusta välitä". Mä estin hänet tänään (eilen) ja sanoin, etten halua enää ikinä nähdä häntä.
Ihmettelen miten voin edes itse tuntea suurta rakkautta ketään kohtaan kun vaikka kotona ei ryypätty, niin rakkautta ei ollut ja olin aina yksin. Sitten sairastuin vakavasti jo lapsena ja pidin kaiken sisälläni ja kehitin oman suojamuurin, tein pahoja tekoja, joita kadun, mutta sain niistä hetken helpotusta ja "voimaa".
Sydän kuitenkin sanoo, että sä välitit musta, mutta ehkä olin väärässä. Mä en mies jaksa tätä enää. Mä en usko, että sä ikinä rohkenet tulla enää ja tavata mua ja kokea kaikkea sitä mitä koettiin yhdessä, ollen yhtä. Että ollaan vaan me ja aika menettää merkityksensä. Mä oon tosi itsetuhoinen nykyään. Tai en mä itseäni tapa, mutta haaveilen vaan, että kuolen, koska mulle ei ole ketään ja odotan, että saan taas huumeita ja pelkään samalla, että tapahtuu taas jotakin kamalaa niiden takia, mut kun hetken kaikki paha on taas pois kun niitä käytän ja voin tehdä asioita joita inhoan niiden avulla, mutta niillä teoilla koitan edes jotakin arvoa itselleni todistaa.
Kukaan ei mua rakasta. Yhtä ainoaa voin rakastaa ja näiden vuosien pitäisi kertoa jo se, että et sä musta välitä, joten miksi mä edes rakastaisin sua. Sydän tietää, sielu tietää, järki näkee ruman totuuden. Korkeintaan haluat panoviikonlopun ja sitten taas jatkaa siellä, missä kaikki on sulle "helpompaa". Oon ymmärtänyt, et sulla ei todellakaan ole helppoa, mutta valintasi on täysin sun.
Mä en mies jaksa enää. Mä haluisin olla miehelle se, joka rakastaa mua sellasena ku oon ja että se, että mä oon olemassa ja hymyilen ja koitan tehdä sun olostas mukavan pelkällä omana itsenäni olemisella, niin sen pitäis riittää jos on tunteita mua kohtaan. Mä en enää usko mihinkään pelkojuttuihin, että sä muka pelkäisit. Niistä ois puhumalla selvitty, mutta kun et edes halua puhua. Olet salannut kaiken minulta. Mul oli asiat hetken jo paremmin ja pidin itsestäni huoltakin kun uskoin meihin monet vuodet, mut nyt oon kussut kaiken, koska kaikki mitä mä kuulin, tuntui niin pahalta, vaikka luulin, että tykkäät musta. Sieluani polttaa kiirastuli. Menen itkemään.
Ja ennen kuin joku tulee moraalisaarnaamaan, niin en ole, enkä ole koskaan ollut masentunut. Ahdistus on ollut tosin lapsesta asti, mutta siihen ei auta kuin päihteet ja bentsoja ei tohtorit enää kirjoita, joten huumeilla mennään.
Jos jotain positiivista koettaa hakemalla hakea, niin sain sentään kokea rakkauden. Menen sitä muistelemaan ja itkemään itseni uneen.
-tällä kertaa en allekirjoita tätä, koska sekin häiritsee joitakin-
Eihän sun pakko ole mun kanssani olla, eikä mitään haaveilla, mutta silti oot aina antanut ymmärtää kaikenlaista. Ja joka kerta mun sielu on kärsinyt enemmän ja enemmän, oon sisältä ihan kuollut, eikä mul oo mitään elämäniloa enää.
Äiti on aina ollut ankara ja valittaa mun päihdeaddiktioista ja kaikesta. Ei oo ikinä ollut kotona mahdollisuutta puhua tunteista. Äiti sano vasta mulle ite, että ei tiedä mitä rakkaus ees on ja ihmettelee miksi haikailen sun perään "kun ethän sä edes minusta välitä". Mä estin hänet tänään (eilen) ja sanoin, etten halua enää ikinä nähdä häntä.
Ihmettelen miten voin edes itse tuntea suurta rakkautta ketään kohtaan kun vaikka kotona ei ryypätty, niin rakkautta ei ollut ja olin aina yksin. Sitten sairastuin vakavasti jo lapsena ja pidin kaiken sisälläni ja kehitin oman suojamuurin, tein pahoja tekoja, joita kadun, mutta sain niistä hetken helpotusta ja "voimaa".
Sydän kuitenkin sanoo, että sä välitit musta, mutta ehkä olin väärässä. Mä en mies jaksa tätä enää. Mä en usko, että sä ikinä rohkenet tulla enää ja tavata mua ja kokea kaikkea sitä mitä koettiin yhdessä, ollen yhtä. Että ollaan vaan me ja aika menettää merkityksensä. Mä oon tosi itsetuhoinen nykyään. Tai en mä itseäni tapa, mutta haaveilen vaan, että kuolen, koska mulle ei ole ketään ja odotan, että saan taas huumeita ja pelkään samalla, että tapahtuu taas jotakin kamalaa niiden takia, mut kun hetken kaikki paha on taas pois kun niitä käytän ja voin tehdä asioita joita inhoan niiden avulla, mutta niillä teoilla koitan edes jotakin arvoa itselleni todistaa.
Kukaan ei mua rakasta. Yhtä ainoaa voin rakastaa ja näiden vuosien pitäisi kertoa jo se, että et sä musta välitä, joten miksi mä edes rakastaisin sua. Sydän tietää, sielu tietää, järki näkee ruman totuuden. Korkeintaan haluat panoviikonlopun ja sitten taas jatkaa siellä, missä kaikki on sulle "helpompaa". Oon ymmärtänyt, et sulla ei todellakaan ole helppoa, mutta valintasi on täysin sun.
Mä en mies jaksa enää. Mä haluisin olla miehelle se, joka rakastaa mua sellasena ku oon ja että se, että mä oon olemassa ja hymyilen ja koitan tehdä sun olostas mukavan pelkällä omana itsenäni olemisella, niin sen pitäis riittää jos on tunteita mua kohtaan. Mä en enää usko mihinkään pelkojuttuihin, että sä muka pelkäisit. Niistä ois puhumalla selvitty, mutta kun et edes halua puhua. Olet salannut kaiken minulta. Mul oli asiat hetken jo paremmin ja pidin itsestäni huoltakin kun uskoin meihin monet vuodet, mut nyt oon kussut kaiken, koska kaikki mitä mä kuulin, tuntui niin pahalta, vaikka luulin, että tykkäät musta. Sieluani polttaa kiirastuli. Menen itkemään.
Ja ennen kuin joku tulee moraalisaarnaamaan, niin en ole, enkä ole koskaan ollut masentunut. Ahdistus on ollut tosin lapsesta asti, mutta siihen ei auta kuin päihteet ja bentsoja ei tohtorit enää kirjoita, joten huumeilla mennään.
Jos jotain positiivista koettaa hakemalla hakea, niin sain sentään kokea rakkauden. Menen sitä muistelemaan ja itkemään itseni uneen.
-tällä kertaa en allekirjoita tätä, koska sekin häiritsee joitakin-
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.