Tämän "korkeatason" ateisti myöntää

Parris todellakin tekee evankeliumiin uskovista monien muiden menneisyyden ja nykyisten ihmisten tapaan saman huomion. ”Kristityt olivat aina erilaisia. Sen sijaan että usko olisi ahdistanut tai rajoittanut siihen kääntyneitä, heidän uskonsa vaikutti rauhoittavan ja vapauttavan heidät.”
Matthew Parris mainitsee kristityillä myös olleen tietynlaista ”eloisuutta, erikoisuutena taistelu maailman kanssa – suoruutta heidän toimiessaan muiden kanssa”, joka ei-uskovilta puuttui. ”He olivat rohkeita”, hän kirjoittaa.
Muistellen 24-vuotiaana tekemäänsä matkaa Land Roverilla neljän opiskelijaystävänsä kanssa Parris huomasi, että ero kristittyjen ja ei-kristittyjen välillä oli erityisen silmiinpistävä Saharan eteläpuolisen Afrikan ”laeista piittaamattomissa” osissa.
”Milloin tahansa menimmekään alueille, joilla lähetystyöntekijät työskentelivät, meidän oli tunnustettava, että jokin muuttui vastaantulevien ja puhuttelemiemme ihmisten kasvoilla: jokin heidän silmissään, tavassa jolla he lähestyivät sinua suoraan ihminen ihmisenä, ilman että he olisivat katsoneet alas tai poispäin. Heistä ei ollut tullut kunnioittavampia vierasta kohtaan – jollain tapaa pikemminkin vähemmän – vaan avoimempia.”
Parrisin vastikään tekemä matka kyläkehitysprojektiin Malawissa saattoi hänet läheisiin tekemisiin hyväntekeväisyysjärjestöjen väen kanssa. Vaikka hän myöntää mieluummin uskovansa, ettei heidän ”rehellisyytensä, ahkeruutensa ja optimisminsa työssään” liity mitenkään heidän ilmiselvään henkilökohtaiseen uskoonsa, hänen täytyi tunnustaa, että heihin kiistämättä ”vaikutti kristinuskon opettama käsitys ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa”.
Parris tekee myös tämän terävän havainnon: ”Länsimaisten akateemisten sosiologien keskuudessa on pitkään ollut muotia aidata heimojen arvojärjestelmät sellaisen kritiikin ulkopuolelle, joka perustuu omaan kulttuuriimme: koska se on ’heidän’, se on paras ’heille’; alkuperäinen ja itsessään samanarvoinen omaamme verrattuna.
En ymmärrä tätä. Olen havainnut, että heimouskonto ei ole yhtään rauhanomaisempi kuin meidän, ja se tukahduttaa yksilöllisyyden.” Hän jatkaa, että sellainen ajattelutapa ”ruokkii afrikkalaisen kaupungin ’öykkäröivää’ gangsteripolitiikkaa – rehentelevien johtajahahmojen liioiteltua kunnioittamista” – eikä tee mitään lieventääkseen pahoihin henkiin, esi-isiin ja luontoon kohdistuvaa pelkoa, joka taakoittaa monia Afrikassa. Parris kirjoittaa, että ”suuri paino murskaa yksilöllistä henkeä, tyrehdyttäen uteliaisuutta. Ihmiset eivät tee aloitetta, eivätkä ota asioita omiin käsiinsä tai omille hartioilleen.”
Mutta jyrkkänä vastakohtana kristinusko, ”joka opettaa suorasta, henkilökohtaisesta, kaksisuuntaisesta yhteydestä ihmisen ja Jumalan välillä, ilman välittäjänä toimivaa ryhmää ja ilman alisteisuutta kenellekään muulle ihmiselle, joka iskee suoraan läpi äsken mainitsemastani filosofisesta/hengellisestä rakennelmasta. Se tarjoaa jotain mihin tarttua niille, jotka kiivaasti haluavat jättää musertavan heimoyhteisöajattelun. Tästä syystä ja tällä tavoin se vapauttaa.”
Parris lopettaa varoittamalla, että vain materiaalisten tarvikkeiden ja teknisen tietämyksen toimittamiseen keskittyvät avustusohjelmat, eivät todennäköisesti tule onnistumaan. ”Kristillisen evankeliumin levittämisen poistaminen Afrikka-yhtälöstä saattaa jättää maanosan Niken, noitatohtorin, kännykän ja viidakkoveitsen pahansuovan yhdistelmän armoille.”
Parrisin huomiot muistuttavat eräästä toisesta ateistista, joka pitää ”kristillisistä arvoista”. Richard Dawkins on usein sanonut, että sosiaalisissa ja moraalisissa kysymyksissä hän ei ole darvinisti. Hän jopa kutsui itseään sen suhteen ”kulttuurikristityksi”. Ateistien on toki erittäin hyvä kannattaa kristillisiä arvoja, mutta jos ihmisille kerrotaan, etteivät he saa uskoa kristittyjen Raamattuun, eivät kyseiset arvot yksinkertaisesti ole yhteiskunnassa kestävällä pohjalla, aivan kuten ympärillämme näemme. Jälkikristillinen länsi ikään kuin yhä elää kristinuskon viimeisten hengenvetojen kulttuurisella pääomalla – pääoman, joka kulutetaan nopeasti loppuun.
Tarkkaavainen ja avoin, ja silti eksynyt?
Kun otetaan huomioon Roy Hattersleyn ja Matthew Parrisin innokkaat havainnot siitä kiistämättömän positiivisesta vaikutuksesta, joka kristinuskon opetuksella ”ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa” on, miksi he eivät sitten itse usko sitä opetusta?
Ehkäpä siksi, että he haluavat vain uskoa siihen, mikä on totta ja sopii todellisuuteen. He eivät tahdo hukata aikaa ja energiaa huiputtamalla itsensä uskomaan sellaista, mitä he pitävät valheellisena. On muistettava, että heille on opetettu evoluution olevan tosiasian, minkä seurauksena Raamattu putoaa heidän mielessään, Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta lähtien, ”sadun” asemaan.
Kuinka monta tuhatta ihmistä on saman petoksen uhreja? Asian ei tarvitse pysyä tällaisena, kuten monet Creation-lehden [jonka suomenkielinen versio Luominen-lehti on] lukijat voivat henkilökohtaisesti todistaa.

Toisten auttamiseen ei todellakaan tarvita kristinuskoa. Varsin monet ahtaat lahkot -, mormonismi mukaan, lukien keräävät ihmisiltä rahaa omalle lahkolleen.

Toki on olemassa myös hyvää kristillisyyttä, mutta kristinusko ei todellakaan ole auttamisen edellytys!