JÄRKYTTÄVÄÄÄ

Putosin järkytyksestä tuolilta 🤕

Rento viikonloppu Kaarisillalla
Perjantai-ilta hiipi kylmänä, mutta Jukka oli jo ottanut varaslähdön viikonloppuun. Työpaikan rutiinit olivat saaneet hänet turhautumaan, ja hän purki paineitaan perinteisellä tavalla: avaamalla ensimmäisen Pirkan lagerin heti iltapäivän viimeisen työtehtävän jälkeen. Illan hämärryttyä Jukka päätti lähteä baariin. Hänellä ei ollut sen suurempaa suunnitelmaa, mutta hänen mielensä paloi irrotteluun.

Kulmakuppilan hämärässä valossa hän näki Hilkan. Nainen nojasi raskaasti baaritiskiin, ja hänen suustaan karkasi kuivaa naurua, jonka sävyssä oli jonkinlaista surumielisyyttä. Jukka huomasi heti, että Hilkka ei näyttänyt olevan huolissaan huomisesta – ehkä ei juuri mistään. Hän tilasi juomansa ja rohkaistui aloittamaan keskustelun.

"Mitäs sulle?" Jukka avasi varovaisesti.
"Kaljaa. Ja elämän viemistä minne sattuu," Hilkka vastasi ja hymyili. Hänen silmissään välähti pilke, joka sai Jukan unohtamaan kaiken muun hetkeksi.

Pian kävi ilmi, että Hilkka oli työtön – mutta hän ei ollut asiasta pahoillaan. "En mä ole niin innoissani siitä, että koko elämä pitäisi kuluttaa jonkun muun asioita pyörittäen," hän sanoi tuhahtaen.
Jukka naurahti. "Toi kuulostaa tutulta. Mä en oo varma, jaksaako tässä itsekään pitkään. Sama työ, samat päivät. Ei vaan nappaa."

Hilkka nyökkäsi ja tilasi uuden kierroksen. "Ehkä säkin voisit vaan jättää kaiken ja tehdä... tai olla tekemättä mitään. Mitä sitä väkisin?"
Tuo ajatus iski Jukkaan. Siinä oli jotakin vallankumouksellista, mutta samalla pelottavaa.

Pikkutunteina, kun baari sulki ovensa, Jukka ehdotti seikkailua Kaarisillalle. Hilkka suostui oitis. Molemmat olivat jo sen verran maistissa, että heidän vakavat ajatuksensa työelämän mielekkyydestä alkoivat haihtua oluen siivittämiksi vitsiksi. "Eletään vapaudessa," Jukka julisti heidän tallatessaan sillalle, muovikassissa lisää Pirkan kaljoja.

Kaarisillan kaareva siluetti näkyi hämärässä kuin jonkinlainen symboli – vapaudelle, hulluudelle, tai vain sopivalle paikkalle jatkaa heidän boheemia iltaansa. He istuivat sillan kaiteelle, heiluttivat jalkojaan virran yllä ja siemailivat kaljaa. Jukka tarttui hetken tunteeseen ja vilkaisi Hilkkaa. "Tää on just sitä, mitä mä tarvitsin. Ei suunnitelmia, ei stressiä. Vain me ja maailma.".

Hilkka nyökkäsi hitaasti ja kohotti tölkkinsä. "Me vastaan maailma," hän sanoi virne kasvoillaan.

Yö venyi, ja heidän kaljansa hupenivat, mutta sillalla vallitsi omalaatuinen rauha. Vaikka elämä saattoi seuraavana aamuna jälleen näyttää todelliset kasvonsa, tässä hetkessä oli vain he kaksi – vapaudesta haaveilevat ja sitä jo hetken maistavat.

Meillä on spektaakkeli tiedossa sanaili Hilkka, jos pelaat korttisi oikein, sanoi tuo ahavoitunut, kampaajan kiusaamana tunnettu ilopisara ja
henkinen amatsooni. Mikäpä siinä, ajatteli hän tähän ja nousi pöydästä kuin ihmeen kaupalla ylös kohti toista pöytää, joka häämötti sakean savun ja liian keskellä salia. Konkarit katselivat tosiaan kuin koiralauma vatsa pingoittaen jännityksestä puvuntakkia. Tehdään se pojat sanoi Hilkan pomo ja kuin kello löi toisia olalle. Minä tarjoan tästä lähin pikkuhiljaa menemään ulos, tulkaa perässä autolle ja ajakaa takaa painoksi kasa kiviä.