Älä katsele minua noin. Minä näen kuinka ajatuksesi juoksevat. Minä saatan jopa kuulla sen. Hiljaisen äänen joka sinusta lähtee. Se täyttää tämän hetken ja minä pelkään sitä. Tuomiota, joka piilee katseessasi. Hiljaisuudessa, joka on pakko rikkoa. (Riko se, riko nyt.) Sytytän tupakan ja katselen kuinka savu kohoaa kattoa kohti. Sekin pakenee sinua. Minunkin tekisi mieli. Luoja kuinka minun tekisikään mieli nousta ja lähteä. Ei sellaista suloista voittoa sinulle kuitenkaan. No, puhu nyt. Älä piinaa minua. Ajatuksia, ajatuksia, ajatuksia… ja hiljaisuus jatkuu.
Siirtelet kahvikuppia hitaan varmasti. Se on sinun tapasi leikkiä. Minä tunnen tuon tavan. Joskus aikaisemmin, kun kaikki oli vielä uutta ja viehättävää sinussa minä pidin tuosta tavasta. Nyt se vain ärsyttää. Anna sen saatanan kupin jo olla! Jätä se rauhaan! Puhu minulle! Jokainen ihokarva ruumiissani on jo kauan aikaa sitten noussut pystyyn, kauhu kiertää vatsassa, se on lamaannuttanut minut ja sanat ovat unohtuneet. Kaikki ne puheet joita olin kauan mielessäni opetellut ja kerrannut tätä tilannetta varten. Kun sinä olet jättämässä minut.
Ei näin pitänyt käydä. Sinä olit minun avaimeni onneen. Minä luotin ja uskoin sinuun, siihen että minä sinulle riittäisin. Kaikkiin niihin sanoihin, lupauksiin joihin minut hukutit. Ja samat sanat tulevat minut nyt tappamaan. Särkemään sieluni ja lakaisemaan sen maton alle. Ei niin ettei elämä jatkuisi, totta kai se jatkuu. Kohta minä otan laukkuni, nousen ylväästi pää pystyssä tästä tuolista ja kävelen tuosta ovesta ulos eikä kukaan, ei kukaan koko kahvilassa tiedä että sinä minut olet tappanut. Että ulospäästyäni nielen kyyneliä ja poltan liikaa tänä iltana koska viha täyttää minut. Viha sinua kohtaan. Sinua, jota minä rakastin vielä eilen enemmän kuin elämää.
Pyysinkö minä liikaa? Sidoinko minä sinua? Seisoinko tiellä matkallasi kohti jotain suurempaa ja parempaa (parempaa kuin minun rakkauteni)? Minä tiedän, on turha kysyä, etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka palavat sisälläni kaipuusta totuutta kohtaan yhtä paljon kuin uteliaisuudesta ja tahdosta kiduttaa itseäni vielä viimeisen kerran vuoksesi. Minä niin haluaisin tietää. Mutta nyt ei edes kannata täyttää hetkeä kysymyksillä. Minä tarvitsen kaiken energiani, kaiken tilan ja koko olemukseni siihen, että ilma riittää hengittämiseen. Ja sitä paitsi... minä pelkään vastauksiasi.
Ei ei ei… älä itke. Nyt se on sanottu. Viimeiset sanat, viimeiset hyvästit ja tilanne jää riippumaan kahvikuppien yllä painostavana ja kosteana. (No.. tunnustele itseäsi nainen. Vieläkö hengität? Jatkuuko elämä?) Sytytän uuden savukkeen. Tunnen kuinka se lämmittää kylmiä sormiani ja mietin tältäkö se tuntuu kun sielu jäätyy. Tai sitten kyse on vakavasta vitamiininpuutostilasta. Pitää muistaa ostaa jotain tuohonkin. Myydäänköhän laastareita sydänsuruihin?
Muistutan itseäni, että varmaan olisi viisasta jo nousta ja lähteä. Hyvä idea. Pakkaan tavarani, piilotan omaisuuteni laukkuun ja puhalla savurenkaita. Niin… se puhe, se jota aloin opettelemaan jo ensimmäisellä kerralla kun varoitusäänet, ne pienet helvetintiut alkoivat soimaan mielessäni. Miten se alkoi.. tai päättyi? Niin, muistanhan minä. ”Kiitos vitusti ei mistään” sanon hymyillen. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja lähden. Siniset silmät porautuvat loittonevaan selkääni mietteliäinä ja tunnen sen. Huomaan tuntevani kummallista mielihyvää. Tänä iltana päätän soittaa musiikkia, itkeä vähän ja polttaa paljon. Huomenna alkaakin jo sitten kaikki muu. Kaikesta kivusta, pahasta olosta ja surusta huolimatta elämä ei tähän loppunut.
Siirtelet kahvikuppia hitaan varmasti. Se on sinun tapasi leikkiä. Minä tunnen tuon tavan. Joskus aikaisemmin, kun kaikki oli vielä uutta ja viehättävää sinussa minä pidin tuosta tavasta. Nyt se vain ärsyttää. Anna sen saatanan kupin jo olla! Jätä se rauhaan! Puhu minulle! Jokainen ihokarva ruumiissani on jo kauan aikaa sitten noussut pystyyn, kauhu kiertää vatsassa, se on lamaannuttanut minut ja sanat ovat unohtuneet. Kaikki ne puheet joita olin kauan mielessäni opetellut ja kerrannut tätä tilannetta varten. Kun sinä olet jättämässä minut.
Ei näin pitänyt käydä. Sinä olit minun avaimeni onneen. Minä luotin ja uskoin sinuun, siihen että minä sinulle riittäisin. Kaikkiin niihin sanoihin, lupauksiin joihin minut hukutit. Ja samat sanat tulevat minut nyt tappamaan. Särkemään sieluni ja lakaisemaan sen maton alle. Ei niin ettei elämä jatkuisi, totta kai se jatkuu. Kohta minä otan laukkuni, nousen ylväästi pää pystyssä tästä tuolista ja kävelen tuosta ovesta ulos eikä kukaan, ei kukaan koko kahvilassa tiedä että sinä minut olet tappanut. Että ulospäästyäni nielen kyyneliä ja poltan liikaa tänä iltana koska viha täyttää minut. Viha sinua kohtaan. Sinua, jota minä rakastin vielä eilen enemmän kuin elämää.
Pyysinkö minä liikaa? Sidoinko minä sinua? Seisoinko tiellä matkallasi kohti jotain suurempaa ja parempaa (parempaa kuin minun rakkauteni)? Minä tiedän, on turha kysyä, etsiä vastauksia kysymyksiin, jotka palavat sisälläni kaipuusta totuutta kohtaan yhtä paljon kuin uteliaisuudesta ja tahdosta kiduttaa itseäni vielä viimeisen kerran vuoksesi. Minä niin haluaisin tietää. Mutta nyt ei edes kannata täyttää hetkeä kysymyksillä. Minä tarvitsen kaiken energiani, kaiken tilan ja koko olemukseni siihen, että ilma riittää hengittämiseen. Ja sitä paitsi... minä pelkään vastauksiasi.
Ei ei ei… älä itke. Nyt se on sanottu. Viimeiset sanat, viimeiset hyvästit ja tilanne jää riippumaan kahvikuppien yllä painostavana ja kosteana. (No.. tunnustele itseäsi nainen. Vieläkö hengität? Jatkuuko elämä?) Sytytän uuden savukkeen. Tunnen kuinka se lämmittää kylmiä sormiani ja mietin tältäkö se tuntuu kun sielu jäätyy. Tai sitten kyse on vakavasta vitamiininpuutostilasta. Pitää muistaa ostaa jotain tuohonkin. Myydäänköhän laastareita sydänsuruihin?
Muistutan itseäni, että varmaan olisi viisasta jo nousta ja lähteä. Hyvä idea. Pakkaan tavarani, piilotan omaisuuteni laukkuun ja puhalla savurenkaita. Niin… se puhe, se jota aloin opettelemaan jo ensimmäisellä kerralla kun varoitusäänet, ne pienet helvetintiut alkoivat soimaan mielessäni. Miten se alkoi.. tai päättyi? Niin, muistanhan minä. ”Kiitos vitusti ei mistään” sanon hymyillen. Toivotan hyvää päivänjatkoa ja lähden. Siniset silmät porautuvat loittonevaan selkääni mietteliäinä ja tunnen sen. Huomaan tuntevani kummallista mielihyvää. Tänä iltana päätän soittaa musiikkia, itkeä vähän ja polttaa paljon. Huomenna alkaakin jo sitten kaikki muu. Kaikesta kivusta, pahasta olosta ja surusta huolimatta elämä ei tähän loppunut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aika hyvin tavoitettu tunnelma. Johtunee siitä, että tekstiin on saatu tiivistettyä mielialoja ja tilanteen kipeyttä melko kurinalaisella ilmaisulla.
Sulkeet tökkivät, ne muistuttavat liikaa asiatekstiä. Joitain juttuja voisi myös armotta karsia pois, esimerkiksi vitamiinipuutostila-kohdan. Kertojan äänen vaihtelu paikasta toiseen horjuu hieman; puhutaan sinulle, puhutaan minulle, ja vielä kerrotaan lukijalle minähenkilöön liittyvää toimintaa. Yhdessä tai kahdessa fokusoinnissa pysyminen voisi olla selkeämpää.
Yksi häiritsevä seikka on ehkä minun, lukijan, turhaa nipotusta. Jos tekstin minä on jo kauan mielessään harjoitellut puheita tätä jättämistilannetta varten, miksi hän seuraavassa kappaleessa toteaa "ei näin pitänyt käydä"? Samaa lukijan nipotusta on kieliopilliseen juttuun kiinni jääminen (toisaalta: se häiritsee lukemistani eli sillä on merkitystä): "aloin opettelemaan" p.o. aloin opetella.
Lisää tiivistämällä ja edellä mainittujen lisäksi joitain kliseitä ("rakastin sinua enemmän kuin elämää") riisumalla tästä saa ihan tehokkaan.
Tässä kirjoituksessa oli minulla paljon solmukohtia joita jäin miettimään ja joita en osannut itse avata.
Kiitos vihjeistä, ne olivat hyviä parannusehdotuksia. Laitetaan korvan taakse! *hymy*
Kirjoittelemisiin!
"Anna sen saatanan kupin jo olla! Jätä se rauhaan! Puhu minulle!"
Odotin sanoja joilla ero kerrotaan, jätit lukijan ulkopuolelle, miksi?
Tarinan kiinnostavin asia jäi pois ja pisteet putosivat roimasti.
Arvoasteikolla 1-10
Ei ei… älä itke. Nyt arvostelupisteet on annettu.
T. Sherlokki (c) 2005