Muistoja Porvoon Suomenkielisestä Kansakoulusta

Entiset kansakoulun opettajatkin saisivat mielellään kommentoida, teitäkin tiettävästi vielä pyörii täällä!

Muistan 1960-/70-luvun vaihteesta joitain opettajia, tietenkin omat luokanopettajat hyvin: Helvi Hartikainen, Asko Hietalahti, Kyösti Koukkari… Muistan myös, että musiikkia opetti Olli Viikkala. Mutta millään en muista, kuka oli tuolloin rehtorina - vai johtajaopettajaksiko tuota kansakoulussa kutsuttiin…

Joulun alla kaikille jaettiin pieni ruskea paperipussi, jonka sisällä oli muutama pieni juttu, saattoi olla jokin namu, ehkä jopa suklaapatukka, niitä en muista, muistan vain sen mandariinin. Se mandariini kun oli jo siihen aikaan, 1970-luvun alussa, jotenkin aika arkinen juttu. Silti juuri se pieni oranssi pallonen siellä pussissa kiehtoi eniten - ja eritoten nyt muistoissa.

Tarkastaessaan ainekirjoitus- ym. vihkoja opettajat painoivat aina jonkin kuvaleiman sivun alareunaan. Kuvion vieressä oli punaisella kuulakärkikynällä piirretty oikeinmerkki ja arvosana (numero).

Siinä jossain alakerrassa, lähellä sisääntuloaulaa, oli kirjastohuone. Kerran meidän alakoululuokasta suuri osa oli kai välitunnilla mennyt kirjastoon. Emme huomanneet tunnin jo alkaneen, mutta meitä alkoi kuitenkin osa hiljalleen lähteä ja kulkeutua luokkaan.
Opettaja hermostui, kun tuon tuosta luokkahuoneen ovi avattiin ja sisään käveli joukko oppilaita. Se erä oppilaita, joka sattui astumaan sisään juuri sillä hetkellä, kun opettajalta paloi pinna, joutui nurkkaan häpeämään. Itse olin onnettomasti juuri siinä joukossa. Seuraavan joukkion käydessä sisään opettaja oli jo lauhtunut ja vilkaisi vain tunnille myöhässä saapuvia ja tunti jatkui sen enemmittä keskeytyksittä.
Mutta luokan villeimmät pojat, ne jotka tavallisesti seisoivat nurkassa, kääntyilivät tuon tuosta katsomaan luokkahuoneen takaosaan, jossa luokan kiltit ja kunnolliset häpesivät nurkassa.

Sitten kai neljännellä luokalla opettaja määräsi tuntia häirinneen villin pojan rangaistukseksi paperikoriin seisomaan ja teippasi tältä suun. Poika alkoi siinä opettajankorokkeella roskiksessa seistessään tuhertaa itkua ja opettaja poisti teipit hänen suunsa päältä. Oppilas valitti itkien, että hänellä oli upouudet tennarit jalassa ja että äiti oli aamulla nimenomaan varoittanut, että älä sitten likaa kenkiäsi. Nyt jalkineet olivat kynienteroituskarstasta nuhraantuneet. Opettaja salli pojan astua pois roskiksesta ja palata paikalleen pulpettiin.
- Jaa-a, tällaisesta tapauksesta tulisi näinä päivinä melkoiset seuraamukset opettajalle.

Alakoulua käytiin siellä Edelfeltin Bulevardin puoleisessa, matalassa siivessä. Siinä oli ruokalakin Adlercreutzinkadun suuntaisesti. Sitten kolmannelle ja neljännelle luokalle siirryttiin Aleksanterinkadun puoleiseen komeaan, keltaiseen rakennukseen.
Muistan, että alakouluaikaan aina varottiin välitunneilla kävelemästä liian lähelle pelottavien ”isojen” pihan puolta.

Tuohon aikaan oli käytössä niitä Koulutoverini-kirjoja, muistoalbumeita kiiltokuvineen ja värssyineen, piirustusvihkoja, joihin kerättiin koulukavereiden ynnä muiden tuttujen piirroksia… Ja silloin keräiltiin ahkerasti ”purkkakuvia” laattapurukumipakkauksista. Mm. Aristokatit-sarjan kuvia vaihdeltiin välitunneilla 1970-luvulla. Disneyn Kaunotar ja Kulkuri -sarjan purkkakuvissa oli jo tarraliima takana ja niille oli oma kirjasensa. Koulun jälkeen purukumipakkauksia aina osteltiin kioskeista, kun vain sai lantteja vanhemmilta tai muilta sukulaisilta.

Opettaja Hietalahti pyysi kerran tunnilla oppilaita luettelemaan kirkkaita värejä. Kun kaikki oranssit, punaiset, keltaiset oli lueteltu, minä vielä viittasin ja ilmoitin turkoosin remmiin. Hietalahti osoitti omaa neulepuseroaan, joka oli erittäin tumma sinertävänvihreä ja johdatteli oppilaita ravistamaan päätään sanomalla, että se pusero oli turkoosi ja että se ei ollut väriltään kirkas, eihän. Ujona pidin suuni kiinni, mutta totta vie nyt sanoisin, että heleä turkoosi lähtökohtaisesti on kirkas väri:)

Muistan tapauksen, kun opettaja kehotti jokaista oppilasta kertomaan, mitä heidän isänsä teki työkseen. Koska minun oli hiukan vaikea spesifioida isäni työtä, kysyin koulupäivän jälkeen äidiltä, mihin isä tarkalleen ottaen oli erikoistunut ammatissaan. Äitihän reagoi melko voimakkaasti siihen, että koulussa moisia kyseltiin. Itse en silloin ymmärtänyt, miksi äiti asiaa paheksui.
Nyt aikuisena tietenkin huomaan, että taisi opettajan henkilökohtainen uteliaisuus johtaa tällaiseen ”opetukseen”. Opettajahan olisi voinut vain pyytää luettelemaan ammatteja, joita tiesimme olevan maailmassa. Mutta ei, halusi kai tietää, kenenkä tyttöjä ja poikia oltiin.
Kysymys oli myös kovin sukupuolittunut, mikä toki 1970-luvun alkupuolella oli ihan tavallista - monen äiti, niin minunkin, oli tuohon aikaan kotirouvana. Joidenkin ”naapurintätien” tiesin kyllä työskentelevän Werner Söderströmillä, pankissa jne. Mutta kyllähän tuohon aikaan ajateltiin vielä voimakkaasti, että miehen työ oli se, mikä perheelle elatuksen toi ja mikä koko perheen luokitteli.

Kaikki luokkakuvat ovat tallella, muita kuvia ei Porvoon kansakoulusta valitettavasti ole. Siihen aikaan ei kuvia juuri räpsitty. Niitä ei löydy edes netistä. Ylipäätään juuri mitään tietoa saati historiikkia ei ko. koulusta löydy:(

Piti olla ”vaikka JULKISIAHAN nuo oppilasluettelot ovat”

Luokkakuvia ihmisillä lie yleisesti tallessa, mutta mistä saisi kuvia Porvoon Kansakoulusta ja sen ympäristöstä, kuusi- ja kevätjuhlista ym.? (- Tosiaan tuohon aikaan sanottiin ennemminkin kuusijuhla kuin kevätjuhla!😊)

Silloin lapsena tuntui, että jumppasali oli ihan hurjan korkea - olikohan se oikeasti… Pääsisiköhän sitä katsomaan, kyllä kai, kun kauniisti pyytäis…
Luistelukentät kumminkin olivat avarat, sen muistan, sinne mahtui yhtaikaa niin jääkiekon pelaajat kuin piruettien tekijät! Vieläkin kuulee korvissa sen pakkasillassa kajahtelevan lätkänlyönnin.

Helvi Hartikaisen olen tavannut Porvoon keskustassa vielä 2000-luvun alkuvuosina. En olisi tunnistanut, mutta mukanani ollut entinen luokkakaveri tiesi hänet ja menimme juttelemaan. Hartikainen ei vaikuttanut muistavan meitä, miten olisikaan, kun monia luokkia opettanut vuosien varrella.
Lapsena 70-luvulla näin Hartikaisen jumppaavan Sondbyn uimarannalla jonkun toisen naisen kanssa. En olisi silloinkaan tunnistanut, mutta äitini sanoi, että katso, sun opettajas, ja minä ällistyneenä jäin tuijottamaan sitä jumppaa. Jotenkin se tuntui lapsesta käsittämättömältä, että oma opettaja jumppaa rannalla eikä olekaan täysissä pukeissa liitutaulun edessä.