Joulukirkko ja hautajaiset schanssi vai mahdollisuus?

Molemmat mainituista tapauksista keräävät paljon väkeä koolle. Joukukirkko kerrää vavallista kansaa, jotka ilmeisesti eivät pidä jumalanpalveluksia jatkuvana harrastuksena, kävijämäärästä päätellen.
Lestadiolaisissa herätysliikepiireissä varmaan jatkuva kokoontuminen on ahkeraa, mutta runsaammin liikkeeseen kuulumattomia paikalle tulee vain hautajaisten muistotilaisuuksiin.

Kummassakin tapauksessa on mahdollisuus osoitaa sanomaansa kuulijalle, joka voi kuulla vain sen yhden kerran. Miten puhuja käyttää tilaisuutensa on riippuvainen omasta tilanteesta ja suhteesta evankeliumiin.
Tuleeko Joulusaarnaajan mieleen, että nyt on kylvettävä sanaa niin, että se saa aikaan kiinnostusta pelastusta kohtaan? Vai onko puhuttava lempeitä, ettei kukaan loukkaannu ja jätä seuraavia tilaisuuksia väliin. En tiedä mitä on ajateltu, mutta väliin jättäminen näyttäisi aika yleiseltä. Oliko suola mautonta vai liian suolaista olisiko se Hamletin kysymys siinä?

Hautajaisten metodi on toinen. Saattelemme ystävää ja muistellen poismennyttä haluamme ikäänkuin olla osana omaisten surussa ja ikäänkuin antamalla suurena joukkona vaoimahalauksen surun murtamile. Siinä olisi mahdollisuus osoittaa Kristuksen rakkautta niille toisille, jotka ehkä etsivät rauhaa ja lepoa elämäänsä. Tai ovat tulleet ihan vain kunnioittaakseen poismenneen muistoa. Sellainen ihminen ei kaipaa erityishuomiota puheissä, joiden tarkoitus on kai lohduttaa surevia. Ystävän menetys saa olla esillä muistopuheessa ja miten kaipaa niitä yhteisiä hetkiä. Mitä opimme tästä? Ehkä sen, että voisimme olla aina täysillä läsnä ystävää kohdatessa kokonaan. Meillä on ihmisinä erilaisia ominaisuuksia. Tiedän itsestäni, että läsnäolo ei aina ole ihan helppoa.
Hautajaiset eivät siis pitäisi olla jäsenhankintaa vaan rakentavaa yhdessäoloa. ei skalppien metsästystä!