Aimon matkassa

Tämä tarina kertoo Kotkan pelätyimmästä miehestä, joka kantoi aina mukanaan hirveää asetta, joka ei kuitenkaan jäykistynyt kunnolla. Miehen nimi on Aimo. Toistan, -Aimo. Aimo "Simo Hovari" syntyi Kotkassa 1960 suuren pentueen viimeisenä valeraskauden seurauksena. Kohdun ulkopuolisuus vaikutti jo lapsuudessa, sillä Aimo tunnettiin melkoisena viheltäjänä ja hiihtäjänä, vaikkei omistanut suksiakaan.

Isänsä kehotti häntä kuitenkin usein suksimaan Vihtiin, tai jonnekin sinne päin.

Aimo kasvoi silmissä reilusti yli 140 kiloiseksi possoja ahmivaksi hirmuksi, joka ahmi possoja yhtä hyvin talossa kuin puutarhassa. Viisitoistavuotiaana Aimo hyvästeli hänet synnyttäneen naisen, joka oli hänelle kuin äiti, mutta tuli takaisin kolme varttia myöhemmin eväsleipien loputtua ja vietti vielä seuraavat 13 vuotta äitinsä helmoissa kellarikerroksessa, räpläten pelitietokonetta. Aimo oli jo oppinut puhumaan ja osasi sanoa jo kaksi sanaa, posso ja kakka. Äitiä hän kutsui nimennä "munnu" ja isää "peekele" nimellä. "Munnu anna possoa", sanoi Aimo.

Nelikymppisenä Aimo sai ensimmäiset apupyörät ja aloitti polkupyöräilyn. Räpättimet pärisi ja torvi soi, kun joku meni sellaisen Aimolle pyörään ostamaan.
Isä tästä hermostui ja työnsi torven Aimon perseeseen. Se oli virhe, koska sen seurauksena Aimoa alkoi homottaa kovasti. Aimon ollessa vasta viiskymppinen huoleton pojanhupakko he laativat äitinsä avulla paikalliseen lehteen ilmoituksen seuran hakuun. Aimon lukihäiriön vuoksi hän sai vain runsaasti vastauksia, joissa häntä pyydettiin hakemaan Seura lehtiä, sillä seuranhaku on yhdyssana.

Sieltä bongasin sitten Aimon ilmoituksesta jossa luki "kaupunnin tavotelluin joutomies". Aimoa tosiaankin tavoiteltiin. Kerrankin perässään oli lääkäri ja kaksi poliisia. Otin hänet siipieni suojaan ja ryhdyin hänen omaishoitajaksi.

"Rakkaus on ihana asia", sanoi Aimo kun ensimmäisen kerran naamalleen pieraisin.