Elämä on vähän sellasta portaikkoista, että aina astutaan uudelle "tasolle"

Anonyymi-ap kirjoitti:

Ekalla portaalla, jonkun kivat sanat voi tuntua ihanilta ja niihin rakastuu, mutta kun olet päässyt kymmennelle portaalle tajuat, miten itsekkäitä, pelottavia ja itsekeskeisiä monet ihmiset ovat, ja sinulle kelpaa vain enää ne kaikista herkimmät, kauneimmat, ja luotettavimmat lumoavimman sielut. Vaikeustaso ja vaatimukset itseä ja muita kohtaan nousee kokoajan. Aloitimme täysin pohjalta ,epähygieenisena, epädeittailtavana, lihavana ja epämiellyttävänä ihmisenä ilman sosiaalisia taitoja, ilman tunnetaitoja, terapian tarpeessa olevana rikkinäisenä lapsena, joka rikkoi monia, todella monia, koska ei tietänyt paremmin... ja ei ollut missään vaiheessa terve tai ymmärtänyt mistään mitään, todella pahoja puutteita ihan yleistiedossa minulla, mutta ne johtuivat kasvatuksesta. Ja yhä tänä päivänä kohtaan ihmisiä jotka ovat kuin reflektioita menneestä todella epätäydellisestä itsestäni, heillä on kaikki ne epäterveet käytösmallit ja elämäntavat, pyrin kuitenkin ohjaamaan heitä eteenpäin elämässä, koska olinhan aivan yhtä paha luuseri, jos en jopa pahempi joskus. Joku voisi sanoa r/niceguy r/neckbeardnest tyypiksi, koska ajatusmallini sekä ulkomuotoni oli hyvin paljon "jäljessä" kaikkea, vaikka aina sellainen yleinen järki ollut päässä, että ketään ei painosteta mihinkää tai ketään ei saa koskea ilman lupaa. Ajatteluni on kehittynyt todella paljon niistä ajoista, vaikka tunteeni ovat yhä epäterveellä tasolla ja ailahtelevat paljon.

Jokainen erehdys tuntuu oppimukselta kuitenkin, vaikka olen useita kertoja toistanut samoja epäterveitä käytösmalleja. Opin aina kuitenkin jotain ja aina jossain vaiheessa sitä vain tajuaa, että tuolla on vielä tätä entistä ihastusta/rakkauttakin täydellisempi ihminen, jokainen ihminen on tuntunut lähes tai useasti melko täydelliseltä siinä tilanteessa ja hetkessä, mutta myöhemmin olen löytänyt ihmisiä jotka ovat persoonaltaan ja ulkoiselta olemukseltaan paljon jopa heitä täydellisempiä. Se on hämmentävää, elämäni suurimmalta rakkaudelta tuntuva ihminen ei ollutkaan se siinä hetkessä täydelliseltä tuntuva ihminen vaan joku entistä täydellisempi.

Se edellinen jätti syvän arven sieluun, olen entistä varovaisempi ,uskallanko enää tuntea mitään? Jos kaikki räjähtää taas ja sekoan... se kipu on sanoinkuvailemattoman vahvaa, ja hätä on suuri.

Tuntuu kans, että kun kapuan portaikkoa ylöspäin ja taistelen itseni, omien addiktioiden, pakkomielteiden ja täydellisyyden tavoittelun kanssa, niin minusta tulee paljon kriittisempi itseäni kohtaan, kun katsoin kuvia joissa olin 2 vuotta sitten, näytin niissä hyvin epäterveeltä, en huomannut sitä silloin, mut nyt huomaan, kun katson muita ihmisiä niin huomaan heissäkin niitä samoja "virheitä", koska olen uudella tasolla jälleen kerran. Vaikka kroppani on todella kehittynyt verrattuna mitä se oli vuosi sitten, niin en huomaa sitä, vaan huomaan pelkät virheet, ja vertaan itseäni siihen potentiaaliseen täydellisyyteen mitä voisin olla..pätee myös tunnetaitoihin, ja ihmissuhteisiin, olen nykyään hyvin paranoidi ja kriittinen ahdistaako sanani toista ihmistä ,olenko liian avoin liian aikaisin, kirjoitanko liikaa ja muuta.

Ja ihanaa millainen minusta on tullut, en vihaa enää itseäni, osaan tuoda persoonani esille, osaan auttaa muita ihmisiä ja olla terveellisempi. Pitkä on matka vielä kohti sitä minää joka haluan olla, mutta on tässä jotain opittu. Ihailen itsessäni eniten sitä ,miten pyrin aina auttamaan toisia ja tekemään ihmisiä iloiseksi,auttamaan ihmisiä oleen enemmän sosiaalisia ja vetää ihmisiä mukaan seuraan unelmiensa, se saa mut tunteen ,että ehkä mulla on joku tarkoitus täällä.

Yks ominaisuus joka ei oo vuosien varrella hävinnyt on se, että yhä edelleen haastan ihmisten ajattelua tosi paljon, maailma on tosi polarisoitunut ja mustavalkoinen, ja koen, että tää haastaminen on ihan terveellistä, koska asiat ei oo niin selkeitä ja yksiselitteisiä kuin aluksi ajattelisi.

Mun persoona on tosi värikäs, moniuloitteinen ,naivi ja hyväntahtoinen, osaan olla kylmä ja pelottava sosiopaatti jos tilanne sitä vaatii, mutta pyrin olemaan lämmin ja kiltti ihminen ,koska koen vain huonoa oloa kylmyydestä. Nykyään jopa osaa arvostaa niitä ihmisiä, jotka minua aikoinaan halveksi, en tiedä olisinko täällä asti ilman heitä, välillä on ihan tervettä saada kritiikkiä ja nähdä asioita ulkopuolisen näkökulmasta, ei kai kukaan tässä maailmassa oo tahdostaan paha, pahoinhan he voivat.

Tuntuu, että nykyään ihmiset ihastuu muhun tosi usein ja se on hämmentävää, koska koen itseni loppupeleissä aika vanilla normaaliksi ihmiseksi, ilman mitään ihmeellisimpiä kykyjä, mutta pientä jumalakompleksin poikasta on muodostunut aina, kun saan kehuja ihmisiltä, saan kehuja paljon kun olen oma itseni, käytöstavoista tai ihmisten auttamisesta, se saa sisäisen narsistini tuntemaan onnea, mutta ehkä parasta on nähdä ihmisiä onnellisina. En tiedä teenkö sen vain sen takia, että koen että olen ollut niin huono ja kuvottava ihminen ja aiheuttanut niin paljon pahaa, että koen velvollisuutta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä