En tiiä kuulusko tämä tälle palstalle ollenkaan mutta enpä muuallekaan oikein osannut laittaa.
Tunnen olevani kirjaimellisesti selkä seinää vasten.Miehelläni on hirveästi velkaa pankkiin,kaikki ei edes ole omia mutta mieheni nimissä.Velat ovat erääntyneet aikoja sitten,asiasta on tullut meille todellinen painajainen.Rahaa ei ole kaikistellen edes lyhentää omia lainojamme ja siihen vielä päälle sitten tällä jolle mieheni otti lainaa,hänkään ei pysty lyhentämään omaansa.
Yhteensä mieheni nimissä on siis yli 300 000 vanhaa markkaa velkaa pankkiin.Plus opintolainat.
Töissä mies nyt on mutta ulosotto syö kolmasosan tilistä.Hyvä kun riittää ruokaan aina seuraavaan tilipäivään asti.
Ja sitten vielä.Joudumme vähän kuin pakosta asumaan samassa talossa miehen vanhempien kanssa,ei yksinkertaisesti ole vara asua muualla.Toki oma asuinhuoneisto kummallakin porukalla on,mutta silti...miestäni ei tämä asia mitenkään vaivaa mutta itse olen siipi maassa.
Miehen vanhemmat ovat vähän omalaatuisia,antavat rahaa lainaan yms ja sitten päissään vittuilevat aina siitä.Tunnen kirjaimellisesti olevani joku lois-eläjä omassa (tai no...) kodissani.
Haluaisin tehdä ja laittaa vaikka mitä sievää kotiimme mutta väkisinkin tulee aina mieleen että eipähän tämä meidän ole,miksi siis vaivautua.
Kaikenlisäksi he yrittävät määrätä lastemme asioista,missä ja kenen luona saa käydä...jos vaikka tyttäremme menee serkkujensa luo naapuriin niin heti mieheni isä kirjaimellisesti kyräilee alta kulmien ja on seuraavassa hetkessä houkuttelemassa/hakemassa tytärtämme heille.
Jotakin sairasta mustasukkaisuuttako??Vaiko omistushalua,luopumisentuskaa kun omat lapset aikuisia..?
Kerran sanoin hänelle kuinka mukavaa kun tyttärellämme on kivoja kavereita...siihen hän heti että "No olenhan minäkin lapsenmielinen"...eihän aikuisen seuraa VOI verrata toisten lasten seuraan,eihän?
Mutta tuota meidän (varsinkin minun) ylitse kävelyä ovat harrastaneet niinkauan kuin olemme tässä asuneet,syksystä asti.
Siihen sitten pisteenä iin päälle haukkuvat minua miehelleni.
Nykyisin olen linnoittautunut lähinnä neljän seinän sisälle,tuntuu etten pihalla voi olla etenkään lasten kanssa rauhassa kun heti on jompikumpi tulossa siihen kuokkimaan.Piha/puutarhatöitä tahtoisin tehdä mutten uskalla,pian saan haukut siitäkin.
Unelmoin aina siitä kuinka ihanaa olisi kun meillä olisi oikeasti OMA talo,jossa asuisi vain MEIDÄN perhe.Ei ketään ulkopuolisia.Toiveajattelua niinkauan kuin meillä on tuollainen velkataakka niskassa.Olemme vielä nuoria,itse 22v ja mies 24v..harvalla taitaa olla tällainen painajainen jo tämänikäisenä...
Auttakaa.En enää tiedä mitä tehdä.Seinät tuntuu kaatuvan päälle...onko tästä mitään ulospääsyä?Ei tällaista jaksa,nyt jo niin elämänhalu kadonnut ettei uskoisikaan....
Tunnen olevani kirjaimellisesti selkä seinää vasten.Miehelläni on hirveästi velkaa pankkiin,kaikki ei edes ole omia mutta mieheni nimissä.Velat ovat erääntyneet aikoja sitten,asiasta on tullut meille todellinen painajainen.Rahaa ei ole kaikistellen edes lyhentää omia lainojamme ja siihen vielä päälle sitten tällä jolle mieheni otti lainaa,hänkään ei pysty lyhentämään omaansa.
Yhteensä mieheni nimissä on siis yli 300 000 vanhaa markkaa velkaa pankkiin.Plus opintolainat.
Töissä mies nyt on mutta ulosotto syö kolmasosan tilistä.Hyvä kun riittää ruokaan aina seuraavaan tilipäivään asti.
Ja sitten vielä.Joudumme vähän kuin pakosta asumaan samassa talossa miehen vanhempien kanssa,ei yksinkertaisesti ole vara asua muualla.Toki oma asuinhuoneisto kummallakin porukalla on,mutta silti...miestäni ei tämä asia mitenkään vaivaa mutta itse olen siipi maassa.
Miehen vanhemmat ovat vähän omalaatuisia,antavat rahaa lainaan yms ja sitten päissään vittuilevat aina siitä.Tunnen kirjaimellisesti olevani joku lois-eläjä omassa (tai no...) kodissani.
Haluaisin tehdä ja laittaa vaikka mitä sievää kotiimme mutta väkisinkin tulee aina mieleen että eipähän tämä meidän ole,miksi siis vaivautua.
Kaikenlisäksi he yrittävät määrätä lastemme asioista,missä ja kenen luona saa käydä...jos vaikka tyttäremme menee serkkujensa luo naapuriin niin heti mieheni isä kirjaimellisesti kyräilee alta kulmien ja on seuraavassa hetkessä houkuttelemassa/hakemassa tytärtämme heille.
Jotakin sairasta mustasukkaisuuttako??Vaiko omistushalua,luopumisentuskaa kun omat lapset aikuisia..?
Kerran sanoin hänelle kuinka mukavaa kun tyttärellämme on kivoja kavereita...siihen hän heti että "No olenhan minäkin lapsenmielinen"...eihän aikuisen seuraa VOI verrata toisten lasten seuraan,eihän?
Mutta tuota meidän (varsinkin minun) ylitse kävelyä ovat harrastaneet niinkauan kuin olemme tässä asuneet,syksystä asti.
Siihen sitten pisteenä iin päälle haukkuvat minua miehelleni.
Nykyisin olen linnoittautunut lähinnä neljän seinän sisälle,tuntuu etten pihalla voi olla etenkään lasten kanssa rauhassa kun heti on jompikumpi tulossa siihen kuokkimaan.Piha/puutarhatöitä tahtoisin tehdä mutten uskalla,pian saan haukut siitäkin.
Unelmoin aina siitä kuinka ihanaa olisi kun meillä olisi oikeasti OMA talo,jossa asuisi vain MEIDÄN perhe.Ei ketään ulkopuolisia.Toiveajattelua niinkauan kuin meillä on tuollainen velkataakka niskassa.Olemme vielä nuoria,itse 22v ja mies 24v..harvalla taitaa olla tällainen painajainen jo tämänikäisenä...
Auttakaa.En enää tiedä mitä tehdä.Seinät tuntuu kaatuvan päälle...onko tästä mitään ulospääsyä?Ei tällaista jaksa,nyt jo niin elämänhalu kadonnut ettei uskoisikaan....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jotenkin sua auttaa..neuvoa.Sisälläsi on varmaankin aika paha olo,onko sinulla ketään ns. "luotto"ihmistä jonka kans voisit puhua??Tuo asuminen jo tuntuisi näin sivusta katsottuna,aika hirveeltä!!Eihä teillä(sulla)ole minkään laista omaa rauhaa,elää elämääsi,tehdä niinkuin parhaaksenne näette,huh..tykkääkö lapsenne tästä?Myös rahan vastaan ottaminen miehen vanhemmilta?siinähän saa olla "jatkuvassa"kiitollisuuden velassa heille!ja olla niin kuin "he" sanelevat.En voi sanoa sinulle mitä pitäisi tehdä,mut aika kelju on tilanteesi...itse en jatkais noin.
No minun sisko asuu lähistöllä mutta hänellä on omassa elämässä tällä hetkellä niin vaikeaa että en ole viitsinyt häntä lisää kuormittaa.
Vanhempi lapsistamme,3v,tykkää tietenkin kun on isovanhemmat lähellä jne,ymmärrettäväähän se on.Mutta nykyisin ei tahdo totella meitä,menee vaan isovanhempien luo ja nämä antaa kaikessa periksi.Hirveä huuto sitten jos ei päästetäkään häntä mummon luokse...ja siinä toiset sitten että "no miksi ei,miksi ei..."
Voihan se tietenkin olla tuota huolehtimista tuokin,niinkuin toinen vastannut kirjoitti.
Niin,rahaa me ei koskaan heiltä SAADA,se on maksettava pikimmiten takaisin.mutta tuosta lainaamisestakin on kuultu niin paljon kommenttia heiltä,parempi olisi jos ei tarvitsisi lainata.
Mutta ovat nuo itekin meiltä lainanneet,lainattu on jos on ollut mistä lainata.
Tämä on tosiaan niin vaikea tilanne ettei sitä oikein osaa tänne edes tiivistettynä kertoa!
Oletko sinä töissä? Voisitkos ajatella hakeutuvasi töihin? Lastenhoidot sun muut kyllä hoituu kun ne panee hoitumaan, mutta jo masentunutta mieltä onkin työläämpää alkaa aktivoimaan.
Siispä kannattais tehdä tärkeysjärjestys asioille, jotka nyt hiukan repsottaa.
Pankin kanssa olette ilmeisesti jo keskustelleet tilanteestanne? Velkojen uudelleenjärjestely tuli ekana mieleeni...
Omasta talosta unelmointi ei varmaankaan auta tilannetta, päinvastoin, ahistaa vaan entistäkin enemmän kun "on mihin verrata".
Ymmärrän kyllä, että unelmat toimii pakotienä pois nykyisestä tilanteesta, mutta turha niin suurilla pilvilinnoilla on nyt varjostaa aurinkoa.
Appivanhemmat kantaa HUOLTA teistä ja lapsistanne, siitä se "kyttääminen" ja "holhoaminen" johtuu. He tuntevat ehkä itsensäkin avuttomiksi teidän tilanteenne edessä, joten keinot lievittää sitä omaakin ahistusta on mitkä on.
Sinua on helpompi kritisoida kun et ole oma lapsi, mutta ei se silti tarkoita sitä, ettei appivanhemmat arvosta sua vaimona ja äitinä, he eivät vaan osaa muuhunkaan epätoivoaan purkaa.
Sun kannattais kyllä hankkia itsellesi palkallista tekemistä, ei sillä puutarhan kitkemisellä ja verhojen vaihtamisella kauan jaksa. Kun löytäisit oman työn, saisit päteä siinä ja osallistuisit samalla yhteisen taloudenkin ylläpitoon. Se olis konkreettinen askel kohti niitä omiakin tulevaisuudenunelmia.
En ole töissä,kotiäitinä tällähetkellä.Vanhempi lapsi on 3 vuotta ja nuorempi 6kk.En raaskis vielä noin pientä hoitoonkaan laittaa...
Tääläpäin kun ei noita töitäkään kovin kummasti oo,mieskin joutui lojumaan työttömänä kauan aikaa ennenkuin pääsi töihin.Näillänäkymin hänellä on syys-lokakuulle töitä.
Kyllä pankin kanssa on keskusteltu,ovat kyllä joustaneet ja joustaneet mutta raja kai se tulee pian siinäkin.Varsinkin tämä velka jonka mieheni otti eräälle toiselle,on kaikista pahin.Siihen täytyisi tämän ko ihmisen saada rahaa ja pian tai muuten häneltä menee talo yms ja mieheltäni nimi.
Pahinta että tämä henkilö on meidän lähisukulainen...ahistaa omasta ja hänenkin puolestaan.Työtön hänkin ollut pitkän aikaa jo.
On siis käyty pankissa,viitsineekö enää mennäkään!
Tiedän kyllä sydämessäni appivanhemmista sen että eivät he pahaa halua,monesti ovat sanoneetkin miten tämä tilanne heitäkin painaa.Tämä kyllä on kuin pahimmanlaatuinen painajaisuni,tästä vain ei pystykään heräämään ja huomaamaan että kaikki on ok.
On kyllä niin vaikea elämäntilanne,sais nuo velka hommat jotenkin järjestykseen niin eiköhän tuo muuten elämä rullaisi.Mieheni näkee hirveitä painajaisia yöllä,jos ylipäätään saa nukutuksi.
Kiitoksia kun annoit vähän uutta näkökulmaa asioihin.
Nyt ehkä osaan ajatella vähän eritavalla tuosta appivanhempien käyttäytymisestä,yleensähän se onkin niin että ulkopuoliset näkee asiat kokonaan eritavalla kuin asianosaiset.
Noh, tehän olette nuoria jne., mutta toisen puolesta ei KOSKAAN kannata lainaa ottaa, ei vaikka olisi kuinka sukua/kaveria.. Juuri sen takia, että itse siinä kärsii jos toinen ei pystykään maksamaan. Ja vielä tilanteessa, jossa toinen on kotiäiti ja toisella pätkätyö?!
No, tekemisistään yleensä viisastuu.