Olen ihastunut ja rakastunut varpaista korviin asti monen monta kertaa, useita pitkiä suhteita on takana. Ja aina on tullut takkiin. Nyt olen toipunut edellisestä pahasta kolauksesta ja tavannut aivan ihanan miehen, joka toisista poiketen todella ihailee minua (mutta ei matele), arvostaa, antaa minun olla oma itseni. Meillä seksi sujuu, kukaan ei ole samalla lailla osannut koskettaa minua. Ja silti missään vaiheessa niitä perhosia ei ole tullut vatsaan. Ei ole mennyt jalat alta. Tykkään kovasti tästä tyypistä, mutta pitäisikö rakkauden olla sellaista "korvia myöten" tässä alkuvaiheessa vai voiko tästä tulla jotain? Ahdistaa kamalasti tämä tunne, vaikka mulla on kauhean hyvä olla tämän tyypin kanssa. En haaveile muista, mutta jotenkin kyllä pelkään sitoutua. En ole mikään teinityttö, vaan kolmeakymppiä kolkutteleva neitokainen, joka kaipaa kannanottojanne siihen, mikä on toimivan suhteen perusedellytys: perhoset, hulluus ja jalkojen meneminen alta VAI hitaasti kehittyvä hyvä olo ilman sen kummempaa huumaa? Vai jotain muuta?
Onko kokemusta?
Kysymysmerkkinä
1432
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Rakastuminen ja rakastaminen on kaksi eri asiaa.. Voit rakastaa tätä miestä, mutta et ehkä ole rakasutnut.. Siitä siis johtuu, että ei ole perhosia vatsassa.. Jos olet onnellinen tämän miehen kanssa, niin anna mennä vaan.. Kyllä sen huomaa, kun toista rakastaa.. Ei siihen perhosia tarvita..