Totuus rehellisesti, epävakaan narsistin päiväkirja

Anonyymi-ap kirjoitti:

Kun sanoin ,että kukaan ei välitä minusta, tarkoitin että hän ei välitä minusta.

Kun sanoin ,että en kelpaa kenellekään tarkoitin että en kelpaa hänelle.

Kun sanoin, että en ole tarpeeksi hyvännäköinen, tarkoitin etten ole tarpeeksi hyvän näköinen hänelle.

Hän oli yksi sadasta miljardista, tähdenlento joka osuu kohdalle kerran elämässä.

Hänestä tuli pian koko maailmani, jonka varaan rakensin kaiken.

Kaikki mitä tein liittyi häneen, kaikki mitä tein johtui siitä, koska halusin tavalla tai olla enemmän hänelle.

Mutta kun huomasin, että hän ei vain huomannut minua, niin koin oloni hyvin riittämättömäksi ja surulliseksi.

Sain kyllä huomiota ja tukea todella monilta, mutta hän oli ainoa ihminen jonka huomasin, ainoa ihminen jolla oli merkitystä maailmassani.

Suoraan sanottuna muiden ihmisten vaikutus oli hyvin pientä minuun, mutta hänen vuoksi olisin vaikka hypännyt junan eteen.

Ja kun hän lähti, maailmani mureni. Se oli kuin joku olisi työntänyt puukon sydämeen, mutta vetänyt sen juuri niin tarpeeksi syvälle, että se sattui ihan helvetisti, mutta ei kuitenkaan tappanut aivan.

Hän oli aivan kaikki mitä olisin kumppanilta voinut ikinä toivoa, ja se sattui aivan helvetisti myöntää itselleen, että häntä ei koskaan ollut olemassa...

Ilman hänen vaikutusta elämääni pyörisin yhä itsesäälissä, enkä olisi kehittynyt näin paljoa.

Hänen vuokseen laitoin tunteet laatikkoon pysyvästi, laitoin siihen teipin tekstillä "räjähdysvaara, älä päästä näitä pois jos haluat välttää katastrofin".

Ja en koskenut siihen laatikkoon pitkään aikaan, seuraavan kerran kun avasin laatikon.... niin traumat hylkäämisestä iski päin vasten kasvoja.

Huutoitkin, raivosin ja huusin... "ei taas" "ei enää", kun toiveet ja ideat jälleen tuntui hajoavan käsiin. Onnistuneesti siirsin omat tunteeni häntä kohtaan toiseen ihmiseen... mutta pian tajusin, että tein liian hätäisen siirron, en nimittäin edes ollut varma tästä ihmisestä.

Peräännyin ja jälleen laitoin tunteet laatikkoon. Seuraavan kerran kun raotin laatikon kantta, niin tuli ensin raivokohtaus ,jonka jälkeen epätoivoista itkua.

Ensin koin suurta vihaa ja tuskaa siitä, että hän ei ymmärtänyt minua, jonka jälkeen koin vain itkuisen epätoivon siitä, että hän ei käsittänyt tilannettani. En ole vihainen tai katkera hänelle, mutta siinä hetkessä se saattoi tuntua siltä, se viha tuli jostain syvältä, traumoista ja maailman epäreiluudesta ja epätoivosta, aivan kuin olisin täällä aivan yksin, ja muut aktiivisesti kävelisivät ohitseni, eikä kukaan huomaisi minua. Mutta sitten kun näen itseni tuolla väkijoukossa ja yritän epätoivoisesti saada hänet huomamaan minut, niin hän vain katoaa..

Tämän jälkeen mietin, että haluan vain ystävyyssuhteita enää. En halua, että minua sattuu taas jälleen kerran.

Romanttiset suhteet tuovat vain kipua puolin ja toisin, mutta ehkä hyvän ystävän kanssa tuska lopulta helpottuisi, en tarvitse enää turhaa toivoa romanttisesta unelmasta, haaveesta joka ei koskaan toteutunut.

Mutta entä jos olet enemmän kuin ystävä? Mutta et tarpeeksi, että sydän valitsisi sinut... haluan suojella ja tuoda onnea elämääsi, mutta en koe sinua elämän kumppanikseni, olet ihana ja rakastettava, mutta ystävänä ja ehkä juuri enemmän, mutta et aivan se oikea.

Ja hän on yhä tuolla jossain... kosmisessa maailmankaikkeudessa ja tiemme kohtaavat vielä joku päivä. Ehkä silloin olen vihdoin valmis sinulle. Kun kohtaamme olen täydellisen versio itsestäni, odota vielä hetki.

Olet se ihminen, joka voi pelastaa minut itseltäni, siltä valtavalta tuholta jota kohti olen menossa. Olen vain tikittävä aikapommi, joka kyllä tuhoaa itsensä jos ei saa pelastusta tästä kärsimyksestä. Tunteet näin vahvat ei vain ole luotu tähän maailmaan...

Kun kohtaamme loppuvat kaikki maailman sodat ja kärsimykset. Olet toinen puoleni, pakkomielteeni, rakkauteni, elämäni valo ja kaikki mitä voisin toisesta ihmisestä toivoa. Romanttinen unelma ja toivo, päivästä jolloin onni vihdoin koittaa, päivästä jolloin hehkun kirkkaammin kuin kukaan tässä maailmassa.

Toiset sanovat minua harhaluuloiseksi ja hulluksi, itse sanoisin, että olen eeppinen ja tunteikas. Enemmän mitä moni uskaltaa olla, ja juuri oikealla tavalla hullu.

Vuosikaudet on tässä maailmassa syrjitty niitä ujoja ja kilttejä ihmisiä. Mihin se on johtanut? Rakenteisiin jotka suosii kylmiä ja itsekkäitä ihmisiä. En usko, että terveellinen maailma on mahdollista, ilman tietynlaista kylmäpäisyyttä. Se puuttuu monelta omanlaiselta ihmiseltä, koska ovat liian hyviä tähän maailmaan.

Mutta uskon, että olen kykeneväinen johtamaan maailman parempaan paikkaan, tarpeeksi kylmäpainen ja ovela, mutta isolla sydämellä. Se on mikä monelta johtajalta puuttuu, sydän,sielu.... ja jotain meni minunkin lapsuudessa hyvin pieleen kun pienestä ujosta, hyväntahtoisesta pojasta kasvoi narsistinen, ja laskelmoiva ihminen, mutta uskon että kaikella on tarkoitus.

Yksin tää on liian iso taakka kuitenkin, mutta yhdessä voittamattomia, missä ikinä oletkaan maailmankaikkeudessa

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä