Surua voi ymmärtää vain saman kokenut

Omasta yhdestä isosta surusta on yli 20 vuotta. Silloin tällöin putkahtaa mieleen joku yksityiskohta tästä juuri tästä menetyksestä. Se velloo mielessä hetken aikaa ja häipyy. Enää lievä kipu vain hipaisee mutta aavistus siellä mielen sopukassa kuitenkin on. Eikä jätä enää kaipuuta jälkitunteeksi, lipuu vain ohi. Näin sen kuuluu olla, ei kokonaan tarvitse unohtaa. On ainakin merkki että vielä muistaa.

Suru on kunniavieras

Vielä se tulee
Mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

https://youtu.be/5lJJeG6rtzs

Mikä se oli aloittajan kokemus suruun, vai riittääkö, että kerrot mitä joku muu on siitä sanonut.?
Anteeksi, mutta en ole kertomassa enempää.
Olen kokenut surua kai sen minkä joku muukin, monta vainajaa pukenut arkkuun, laittanut kukkia rinnalle ja itkenyt avoimen arkun äärellä. Täällä ei kukaan surua lievitä, en jaa riepoteltavaksi omia enkä muiden kokemuksia, enhän edes tiedä mitä sinä olet kokenut!
Minun suruni on koottu paketiksi.

Kävin aikoinaan läpi todella syvän surun, jopa itsemurha kävi mielessä. Kuljin läpi helvetin tulen.

Joka kolmas päivä vanhus päättää päivänsä. Osalla syy saattaa olla
kestämätön suru ja yksinäisyys. Olen itsekin käynyt läpi sitä helvettiä
ja tuskaa, eikä se ole hellittänyt vieläkään paljon, vaikka aikaa on mennyt.
Miksei kuolemakaan korjaa, vaikka joka ilta sitä pyydän.

Sinä, joka menetit läheisesi, mietit yhä, miksi Jumala on epäoikeudenmukainen, ottaa nuoremman, ja se järjestys tuntuu sinusta väärältä, tai menetit puolisosi, vaikka hän ei ollut sairas.

Sinulle suru on ehkä suurempi, kuin pitkän aikaa sairastaneen omaisen menettäminen. Sairaan, ehkä jo tajuttomuus ja kehon kivut ovat niin raskaita koettavaa läheisen kohdalla, ja olet vähitellen hyväksynyt tulevan kuoleman ja ymmärrät sen olevan läheisesi kärsimysten päättymistä ja lepoa.

Läheisen omaiseni puoliso sairasti pitkälle edennyttä syöpää, ei voitu edes ajatella leikkauksesta olevan apua, mutta potilas uskoi , tai antoi meidän kaikkien luulla, että hän uskoo parantuvansa.
Kun tajuttomuus oli melkein kokoaikaista, hoidettiin vain kipuja, läheiseni kysyi minulta kuten myös hoitavalta lääkäriltä, onko oikein toivoa potilaan kuolemaa?
Teenkö minä syntiä kun toivon kuolemaa?
Lääkäri lohdutti sanoen, että se on tässä tilanteessa parasta mitä voit potilaan hyväksi tehdä, ei ole väärin tehty sinun eikä sairaan kohdalla.
Rukoilimme kaikki yhdessä potilaan puolesta, toivoen kuolemaa poistamaan kärsimykset , vaikka se tuntuukin meistä pahalta.

Tuo läheinen, perheyhteisöömme kuuluva henkilö nukkuikin pois seuraavana aamuna.
Suru oli kevyempää kantaa kun tiesimme, että enää hän ei tarvitse vahvoja lääkepistoksia, ei tunne kipuja ja nukkui rauhallisesti rakkaansa pidellessä häntä kädestä ja puhuen kuinka hyvin heillä on mennyt ja viimeisiksi sanoiksi sanoi; "Rakas, minä annan sinulle luvan lähteä, anna periksi ja mene, kyllä me täällä pärjäämme!
Osaston lääkäri oli sängyn vierellä ja itki. Sanoi kuoleman olleen kaunis ja lämmin eron hetki, joka ei unohdu.

Sain tänään suruviestin lomapitäjässä asuneesta naapuristani, joka on nukkunut pois tänä aamuna.
Ajattelen häntä lämmöllä ja toivon hyvää matkaa sinne, johon kaikki jäljet katoaa. Saima Harmajan mukaan, Rauhan maahan.
Mkr.

Oman lapsen kuolema on joskus niin kova henkinen vamma, että äidistä tulee ärtynyt, katkera, joka ikään kuin kadottaa oman itsensä ja äidin tunteet.
Tiedän henkilön jolle kävi noin, alkoi vuosikausia kestänyt taistelu henkisen tasapainon saavuttamiseksi. En tiedä kuinka nyt voi.
Lapsi kuoli sairauteen hyvin nuorena, äkillisesti.
Hän olisi tarvinnut vertaistukea.
Onko teillä vastaavia kokemuksia, oman lapsen kuolema, ehkä?