Tarvitsen jonkun josta mennä yhtä sekaisin kuin susta jotta voin tuntea olevani elossa

Jonkun joka on yhä kaunis, yhtä omanlainen, jonkun jonka kanssa on yhteys tätä maailmaa suurempi.. Kaikkialle jonne menen, kuulun olevani ulkopuolinen, ei väliä kuinka karismaattinen tai pidettävä olen. Haluan rakastaa, rakastua, rakkauden tätä elämää suuremman, super romanttisen elämän. Sen takia mikään tavallinen parisuhde ei käy, en pysty rakastamaan tai välittämään ihmisestä, joka ei tunnu kaikin tavoin oikealta... voi kuinka yksin ja toivoton olenkaan. Luulisi, että 8 miljardista ihmisestä olisi helppoa löytää vaihtoehtoja tai mahdollisuuksia, mutta kaikki mitä näen on vain vääriä ihmisiä, väärä energia, ei viehätä mua fyysisesti, inhottava persoonallisuus, vääränlainen persoonallisuus.. huoh.

Kukaan muu ei ota ihmissuhteita näin vakavasti, kyllä sen täytyy tuntua oikealta ja aidolta. Se ei saa olla vain hetkien ja muistojen romantisointia, mitä se on suurimmalla osalla ihmisistä. Tunnen itseni niin yksinäiseksi niissäkin hetkissä, jos hän ei ymmärrä minua, jos hän ei ole kuin luotu minulle, kaunis, upea, niin viehättävä persoona, että en voi kun vain rakastaa.

Ja vuodet menee eteenpäin, minä vanhenen, mutta mikään ei muutu. Olen yhä se sama 14 vuotias pikkupoika, joka olin yli 10 vuotta sitten, vain keho vanhenee, vain mieli kasvaa, vain elämäntilanteet muuttuvat, mutta mikään ei muutu. Yhä jahtaamassa sitä romanssia, jota ei ole olemassakaan, fantasiaa täydellisestä elämästä. Ei kai sitä etsimällä löydy. Vääriä ihmisiä, harhautua uskomaan fantasiaan oikeasta ihmisestä väärässä ihmisessä ja kohta sydän ja mieli särkyy taas...

Olenko vielä yli kolmekymppisenäkin yksin? Koko elämän. Olisiko parempi vain mennä johonkin katolle ja hypätä sieltä alas, mitä sitten? Heräisin sairaalasta ja eläisin elämäni pyörätuolissa? Vai, palaisinko vain hetkeen, jossa olisin hyppäämässä katosta, kvanttifysiikan kuolemattomuus teorian mukaan. Vai olisiko pimeää, kunnes syntyisin uudestaan ja sama onnettomuus jatkuisi.. en usko, että tältä yksinäisyydeltä on pakenemista.

Rakastanko vai konseptia rakkaudesta, täydellistä fantasiaa, jossa toinen todella ymmärtää ja tajuaa minua vai onko sellainen oikeasti olemassa tässä maailmassa? Tiedän vain, että olet hyvin julma nainen, kun veit multa sen yhden mahdollisuuden siihen omien halujesi ja naiveutesi takia, joku mies sai sut taas valtoihisi kun vähän mielisteli ja rakasteli sunkaa. Olisinhan mä sulle koko maailman antanut ja olisit ollut mun kaa onnellisempi kuin kenenkään kaa, ei se ollu persoonasta tai ulkonäöstä kii ikinä. Vaikka se taiskin olla muiden ihmisten juoni mua vastaan ,suurempi pahuus, ja en voi sua siitä syyttää, että täällä kärsii joudun vielä ainki hetken. Kyllä mä aistin sen pahuuden ja julmuuden, joka oli ilmassa silloin kun päätit mut hylätä tänne yksin.

Ja nyt joudun taas yksin ettiin jotain mitä ei ehkä oo olemassa... ja kuka tietää kauanko siinäkin menee aikaa, että löydän sen "oikean", vai etinkö vaan laastareita koko elämäni, olenko tuomittu olemaan yksin nyt. Kun kukaan ei huomaa mua, ehkä mua ei oo tarkoitettu tähän elämään... ehk se oikea rakkaus on vasta tuol toises elämäs, jos sielläkään.. en tiedä.