Ensimmäistä kertaa näillä palstoilla.
Oma lapsi sijoitettu sijaiskotiin yli kymmenen vuotta sitten, ja adoptiopaperit allekirjoitin omasta aloitteestani ennenkuin hän aloitti koulun. Minun kohdallani oli vahinkoraskaus nuorella iällä, ja halusin myös lapselleni "ehjän" perheen, siis että myös isä on mukana kuvioissa.
Minun ja lapsen adoptioperheen välit ovat ihan hyvät.Kaikista asioista on sovittu, ja säännölliset tapaamiset ovat jatkuneet vielä adoption jälkeenkin.
Nyt kun olen lukenut näitä kirjoituksia ja kommentteja täällä, olen ensimmäistä kertaa peloissani. Jospa sitä kaunaa ja katkeruutta/syyttelyä ja epävarmuutta onkin vain pidetty piilossa?
Toivoin niin että edes tälläiselta palstalta löytyisi rauhallisempaa, suvaitsevampaa ja normaalimpaa keskustelua, mutta tämä aiheppa vasta ihmiset kuumiksi saa.
Kunpa en olisi koskaan tänne eksynyt.
Oma lapsi sijoitettu sijaiskotiin yli kymmenen vuotta sitten, ja adoptiopaperit allekirjoitin omasta aloitteestani ennenkuin hän aloitti koulun. Minun kohdallani oli vahinkoraskaus nuorella iällä, ja halusin myös lapselleni "ehjän" perheen, siis että myös isä on mukana kuvioissa.
Minun ja lapsen adoptioperheen välit ovat ihan hyvät.Kaikista asioista on sovittu, ja säännölliset tapaamiset ovat jatkuneet vielä adoption jälkeenkin.
Nyt kun olen lukenut näitä kirjoituksia ja kommentteja täällä, olen ensimmäistä kertaa peloissani. Jospa sitä kaunaa ja katkeruutta/syyttelyä ja epävarmuutta onkin vain pidetty piilossa?
Toivoin niin että edes tälläiselta palstalta löytyisi rauhallisempaa, suvaitsevampaa ja normaalimpaa keskustelua, mutta tämä aiheppa vasta ihmiset kuumiksi saa.
Kunpa en olisi koskaan tänne eksynyt.
Vastaukset 30
Vanhimmat
jos joku sijaisvanhempi erehtyy sanomaan, että välit bioihin on ok ja lapsilla hyvä olla, seuraa erään katkeroituneen äitylin kommentti heti perään, jossa syytetään valehtelijaksi.
lukemassa.Näette totuuden.
sivuja.Jo olisi aikakin nostaa asia julkisen keskustelun aiheeksi,ja tutkia myös sijoituspaikkojakin.
Älä turhaan pelkää, näillä palstoilla ei näy tasapuolisesti elämän koko kirjo. Täällä purkavat sydäntään ja hakevat tukea ne, joilla on paha olla, ja onneksi heillä on se mahdollisuus. Jolla on kaikki hyvin, niin harvemmin on kiinnostunut selittelemään tilannettaan täällä, siksi ongelmapuoli painottuu täällä.
Huomasin itsekin, että keskustelujen lukeminen muokkaa herkästi omaa ajattelua. Ellei pidä varaansa, niin alkaa äkkiä uskoa, että jokainen puoliso ja kaikki ihmiset ovat pettureita ja huijareita, jokainen anoppi ja miniä ovat hirviöitä, jokainen adoptiosuhde on epäonnistunut... Ja mehän tiedämme, että niin ei ole! Ole rauhallisin mielin. Jos tuntuu, että teillä menee hyvin, niin teillä menee hyvin!
käyvät sellaiset sijaisvanhemmat joilla on henkisesti paha olla?Tuntuu siltä,kun heidän kirjoituksiaan lukee.Eivät ne kovin rakentavia ole.
?
niin, että taasko turhautunut bio yrittää syyllistää?
"Turhautunut bio"? "Taas yksi turhautunut bio"...tämä "bio", joka ketjun aloitti, ei kyllä turhautuneelta vaikuta, mutta sinä vaikutat leipiintyneeltä mielurilta, jolla on valtaa ja soittelet poskeasi ihan vain, jotta saat kiksejä; on mageeta, kun saa pitää avaimia. Kuvio ei tästä muutu, sinunlaisia on ja tulee olemaan.
Sitten on järkeviä ja aikuisia ja viisaita sijareita, jotka näkevät syy-yhteyksiä ja joilla on kyky rakastaa pieniä ja isoja ihmisiä ja Elämää ylipäänsä.
Ei ole kivaa, että ilkeillään vereslihalla oleville äideille ja isille.
Suurimmaksi osaksi käy niin,että kun allekirjoittaa adoptio paperit,niin lastaan ei sen jälkeen näe.Sinulla todennäköisesti sitten on avoin-adoptio?Hyvä,jos sinulla on tuollain asiat.On vaan eri asia koska me biot haluamme lapsemme kotiin.
Kyllä olet oikein tehnyt äkäkä murehdi. Varmasti lapsesi on oikeassa ja rakastavassa paikassa. Olen siitä aivan varma. Kun luet näitä juttuja, niin kyllä varmaan olet huomannut että täällä on sitä pahaa oloa ja itkua. Ei sitä todellisuudessa niin paljoa ole eikä ainakaan kun vanhemmat yhdessä lapsensa parasta haluaa ja sen tekevät.
Miksi ihmeessä sinun ja adoptiovanhempien välillä olisi kaunaa ja katkeruutta? Jos koet, että kaikki on mennyt hyvin, niin mistä se olisi syntynyt? Hehän pitävät sinun suhdettasi lapseen niin tärkeänä, että haluavat antaa teille mahdollisuuden tavata adoption jälkeenkin. Tekisivätkö he näin, jos heillä olisi kaunaa tai katkeruutta sinua kohtaan. Hehän voivat lapsen holhoojina estää sinua näkemästä lasta. Mutta he arvostavat sinua ja biosuhdettasi lapseen niin paljon, että haluavat antaa teille mahdollisuuden olla yhdessä. teillähän on asiat todella mahtavasti. Luottamus on molemmin puolista.
Nauti lapsestasi, ja siitä , että teillä menee hyvin, ja unohda turhat pelot. Ja jos et siihen pysty, niin juttele tunteistasi adoptiovanhempien kanssa. Ei kannata pilata hyvää suhdetta aiheettomilla peloilla.
Ei ole mikään ihme, että alat epäillä, se on täysin ymmärrettävää kenelle tahansa, joka yksikseen näitä kirjoituksia seurailee. Jotkut sijarit varmasti käyttävät hyväkseen epäileviä ajatuksiasi ja näkevät sinut kasvottomana biona.
Pane jalat rauhassa maahan ja soita lapsosellesi ja kerro, että rakastat häntä. Vaikutat vastuuntuntoiselta äidiltä, joka teki hyvän ratkaisun oman lapsen elämän eheyden suhteen. Kiitä siitä itseäsi, sitä eivät kaikki kykene tekemään! (Että luovuttaa lapsen toisen hoivaan)...Taitaa olla yksi ikuisuuskysymys ja jokaiselle ainutkertainen.
Kriittinen saa ja pitää olla, mutta lapsen takia on hyvä luottaa hoitajiin, jos luottamus on teillä jo syntynyt.
Minun lapseni on otettu huostaan, eli olen "taas yksi bio". Kauhistuin tästä palstasta myös, mutta olen päässyt vainoharhan yli. Huostaanotto aloitettiin minun omasta aloitteesta, koska vein lastani perhenlaan, mistä käsin osastotutkimuksiin, missä todettiin hoidon tarve. Koska hoito kestää yli 3 kk, tehtiin huostaanottopäätös. Tunnen olevani leimattu, mutta still, paras näin. Ollaan vahvoja!
Turhautunut bio..., niin, kyllä minä tällä hetkellä olen aika turhautunut. Lähinnä siihen, etten näytä sopivan millekään palstalle, täälläkään.
Lapseni oli minulla noin kolme kuukautta syntymänsä jälkeen, sitten sairastuin niin vakavaan masennukseen että hänen oli pakko asua lastenkodissa. Minun paranemiseni ei lähtenyt käyntiin ei sitten millään, ja lapsi siirtyi sijaisperheeseen vuoden ikäisenä.Meillä oli tapaamisia siinä vaiheessa kolme tuntia kahden kuukauden välein. Onneksi näihin tapaamisiin sai osallistua myös muita lapselle läheisiä, mm. sisareni.
Kun vihdoin aloin toipumaan, ja olisin siis periaatteessa voinut anoa sijoituksen purkua, oli lapsi asunut tuossa sijaisperheessä yli vuoden, ja kutsui näitä vanhempiaan äidiksi ja isäksi. Minä en halunnut/kyennyt anomaan purkua, koska koin että niin tekemällä olisin ryövännyt lapseltani perheen jo toistamiseen. Minun nähdäkseni oli ja on parempi, että minä aikuisena kannan nämä haavat, ja lapsi joutuu kärsimään mahdollisimman vähän. Kuitenkaan en ollut siinä vaiheessa halukas adoptioon, pelkäsin että yhteys katkeaisi kokonaan, ja kun nuo tapaamisetkin olivat niin harvassa ja lapsi sen verran nuori, en voinut luottaa siihen että hän muistaisi minut kasvaessaan. Sen tähden sijoitusta jatkettiin, kunnes juuri ennen kouluun menoa sovimme adoptiosta.
Nyt on vain niin, että kun nämä asiat on sen verran henkilökohtaisia ettei näistä normaalissa elämässä juuri huudella, ja kuitenkin joskus tekisi mieli vaihtaa ajatuksia samantapaisia kokeneiden kanssa. En tiedä mitään muutakaan kanavaa kuin nämä palstat, mutta kun en itse ole sijari, enkä ole bio joka haluaa lapsensa kotiin (omaansa, mielestäni olen kuitenkin juuri kodin hänelle turvannut), niin en taida kelvata mihinkään keskusteluryhmään.
Tämä sijoitus/adoptio asia oli minulle kuitenkin henkisesti sen verran raskas, että vasta nyt, liki kymmenen vuoden jälkeen olen alkanut päästä jaloilleni ja oman elämäni herraksi. Enkä nyt tarkoita mitään aineriippuvuutta, vaan sitä itsetunnon romahdusta jonka koin.
Itseasiassa syy, jonka vuoksi tästä on viime aikoina tullut ajankohtainen, on että elän vihdoin onnellisessa, tasapainoisessa parisuhteessa hyvän miehen kanssa. Olisi aika ajatella perheenlisäystä. Enkä oikein kykene siihen vieläkään. Ihan kummallisia, osittain irrationaalisia pelkoja; mitä jos taas jotakin menee pieleen, ja joudun samaan tilanteeseen ? Miten tämä minun pois adoptoitu lapseni tulisi suhtautumaan ? Kokisiko itsensä jotenkin huonommaksi, kun en häntä pitänyt ja uuden vauvan pitäisin ? Entäs sosiaalitoimi, kuinka suurennuslasin alla olisin ? Vai pitäisikö valehdella jo neuvolassa että on ensimmäinen lapsi ? Tiedän, että lapsellani (tällä adoptoidulla) on kaikin puolin erinomaiset oltavat, rakastavat vanhemmat ja vielä jopa yhteys meihin biosukulaisiin, mutta silti tunnen ajoittain huonommuutta ja riittämättömyyttä kun ajattelen omaa, tähänastista vanhemmuuttani. Mutta tarkoittaako nuorena epäonnistuminen sitä, ettei koskaan myöhemminkään ole oikeutta lapsiperheeseen, vaikka lähtökohdat olisivat aivan toiset? Ja miettiikö näitä kukaan muu, kun tuntuu että joka ainut bio jonka kirjoituksia olen lukenut, on niin paras mahdollinen huoltaja kuin olla voi, ja joka sijari sitä mieltä ettei meistä bioista ole muuhun kuin lisääntymään muun yhteiskunnan kiusaksi?
Kiva olisi, jos ne jotka suuttuvat nyt, jättäisivät pahimmat purkaukset kirjoittamatta. Tää on ihan tarpeeksi turhauttavaa ja ahdistavaa muutenkin.
kuvan välityksellä lohdutusta:http://www.greywolves.org/kuvat/data/Keskiajan_Turku-98/Iso_halaus.jpg
Ei sinun tarvitse koko loppuelämääsi rangaista itseäsi nuoruuden virheestä.
Kirjoitan lyhyesti koska en löydä oikeita sanoja sille mitä haluaisin sanoa.Mutta olet ollut ja tulet varmasti olemaan hyvä äiti.
Sairaudelle ei mitään voi; olet parantunut eikä elämäntilanteesi enää ole samanlainen kuin vuosia sitten.
Anna itsellesikin mahdollisuus olla onnellinen.
Jos tulevaisuuteesi kuuluu lisää lapsia, varmasti olet riittävän hyvä äiti heille.
saada toimivaa linkkiä :http://www.greywolves.org/kuvat/data/Keskiajan_Turku-98/Iso_halaus.jpg
Olen samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja, että kannat ihan turhaa syyllisyyttä. Olet joutunut tekemään nuorena vaikean ratkaisun, omassa tilanteessasi olet pystynyt laittamaan lapsen omien tarpeidesi edelle. Miksi se tekisi sinusta huonon äidin? Minusta päin vastoin. Minusta olet todella hyvä äiti. Vai mitä itse ajattelisit, jos joku toinen kertoisi sinulle vastaavaa?
Ne jutut ja arvostelut joita täällä on kirjoitettu ei koske sinua, eikä montaa muutakaan täällä kirjoittavaa bioäitiä, joten niitä ei kannata ottaa itseensä.
Arvostelut bioäitien lasten hankkimisesta koskee sellaisia bioäitejä, jotka hankkivat lapsia suoraan huostaanotettaviksi "sossun kiusalla". Esim. alkoholistit, joiden lapset syntyvät alkoholin takia vammaisina, tai muuta vastaavaa.
Kun näitä kirjoituksia lukee, kannattaa siis muistaa, että kaikki arvostelut eivät ole juuri minulle tarkoitettuja, on sitten kyse sijaisvanhemmista tai biovanhemmista. Ihmisiä kun on niin "moneen junaan", ja syitä monenlaisia.
Tässä maassa on monia sellaisia äitejä, jotka ovat nuorena antaneet lapsensa adoptioon(tai lapsi huostaanotettu), ja myöhemmin perustaneet perheen. Eivätkä he ole yhtään huonompia äitejä kuin kukaan muukaan.
Jos sinulla on asiat kunnossa kuten kirjoitat, niin miksi sinä olisit? Tilanteesihan on nyt aivan toinen. Tärkeää on se, mitä on nyt, eikä se mitä on ollut joskus.
Kirjoitit, että kannattaisiko olla kertomatta edellisestä lapsestasi. Ei missään tapauksessa kannata. Jos hankit lapsen, olet uudelleensynnttäjä, ja se on tärkeä tieto lääkäreille ja kätilöille. Tärkeää se on myös sen takia, että olet masentunut synnytyksen jälkeen. Ja tällä tiedolla on merkitystä hoitohenkilökunnalle. Masennushan yleensä uusiutuu, ja kun se tiedetään, saat hoitoa nopeammin. Eli terveydenhoitohenkilökunnalle kannattaa olla avoin ja kertoa. Saat paremman hoidon(kun asioista tiedetään, osataan toimia nopeammin) ja tukea raskauden aikana.
Lapsesi adoptio ei aiheuta ihmettelyjä hoitohenkilökunnassa, eikä sinua sen takia mitenkään tarkkailla, tai oteta sossuun yhteyttä.
Oletko keskustellut näistä asioista miehesi kanssa? Saatko häneltä tukea? Jo oletko miettinyt, että ottaisit yhteyttä johonkin asiantuntijaan? Nykyisin kun erilaisita syistä (esim. synnytyspelko) asioita voidaan jo käydä läpi ennen raskautta. Äitiysneuvolasta saa varmasti asiasta tietoa. Sinne voi soittaa puhelintunnilla. Ja kannattaa kertoa siitä masennuksestasi viime kerralla.
Kaikkea hyvää toivon sinulle,ja lämmin halaus. Toivottavasti päästät irti turhasta syyllisyydestä, ja jatkat elämääsi ilman turhaa painolastia.
Minkä ihmeen takia toitotat, että masennuksesta on kerrottava. Mitä varten siitä pitää kertoa? Tulee ennakko odotuksia ja joudut heti kyttäyksen kohteeksi jo odotusaikanasi, siitä tieto kulkee heti sossulle, niin se vain on. Se saattaa aiheuttaa paineita parisuhteeseen. On se sitten h***ettiä, että heti on näitä manipuloijia liikkeellä, ensin kehutaan hyväksi ja pystyväksi äidiksi kun on antanut lapsensa pois ja siitä sitten kärsii ja heti perään ohjeet että sama toistuisi.
että joudut sossun erikois tarkkailuun,ja varsinkin jos menet selittelemään,että vuosikausia sitten olet kärsinyt masennuksesta.Sijaisvanhemmat antavat juuri tuollaisia ohjeita,odottavat kieli pitkällään jos saisivat uuden lapsen itselleen sijoitukseen,ja sossut haluavat heti tulla huseeraamaan ympärille,ja antamaan"tukeaan"vaikka ovat jo ostosopimuksen johonkin sukulaisperheensä tehneet syrjäkylille.
Juuri tuo sossun suhtautuminen pelottaa eniten. Silloin aikoinaan olin oikein avohuollon "silmäterä", kotikaupungin sossun toimesta annettiin kaikki mahdollinen avohuollon apu, ja silti piti lopulta päätyä sijoitukseen.
Olen vaihtanut kaupunkia, joten täällä ei automaattisesti minusta ole muita tietoja kuin ne jotka itse antaisin, tosin en ole ollut sosiaalihuollon asiakkaana tässä uudessa kaupungissa kertaakaan.
Tulee hiukan ristiriitainen olo:tiedän että synnytysmasennuksella on taipumus uusiutua ja silloin olisi apu tärkeää, mutta toisaalta kokisin leimautuvani heti. Ja todennäköisesti erityistarkkailun alle, tällä historialla. Tuntuu jo etukäteen että pitäisi pingottaa kamalasti ja todistella olevansa kelvollinen.
Olen päätymässä sellaiseen ratkaisuun, että kerron synnyttäneeni terveen, heti adoptioon annetun lapsen. Eipähän tarvitse koko surkeaa tarinaa kertoa, ja tulee selville että on uudelleensynnyttäjä. On käynyt mielessä sellainenkin ajatus, että vaikka nämä asiat kuinka olisi läpikäynyt ja itse ehkä lopulta hyväksynytkin, pitää loppu elämä selitellä muille tilanteita ja seurausten syitä. Tälläista asiaa ei kai koskaan saa painettua kannen alle unohduksiin.
loppu elämäsi muutitpa minne tahansa.En sinua halua pelotella,haluan ettei sinua satuteta uudelleen.Olisit oikeutettu uuteen yritykseen,eikä välttämättä raskauden aikainen masennus uusiudu.Toivottavasti sinulla on vahva tukijoukko lähelläsi.Sukulaisia,ystäviä ja henkilöitä jotka sinua kannustavat,ja voivat olla tukenasi.Toivon sinulle kaikkea hyvää,ja varmasti sinulla on ollut raskasta,ei sinun muille tarvitse asioitasi kertoa,jollet halua.
Jos alkuperäisen kirjoittajan masennus on ollut synytyksen jälkeistä masennusta, niin siitä on tärkeä tietää mahdollisen seuraavan raskauden aikana. Vain ja ainoastaan sen takia, että hoito voidaan aloittaa mahdollisimman nopeasti, eikä odotella, että että jos kyse on vain väsymyksestä tms.
Kun hoito aloitetaan mahdollisimman nopeasti, niin tilanne helpottuu myös nopeammin.
Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole syy ottaa lasta huostaan. Huostaanotolle on syy se, että lapsi jää vaille hoitoa, kun äiti ei pysty kantamaan kokonaisvastuuta. Eli vain minimaalinen osa synnyksen jälkeiseen masennukseen sairastuneiden lapsista huostaanotetaan.
Alkuperäinen kirjoittaja kertoo, että hänellä on asiat kunnossa. Miksi sossun pitäisi puuttua sitten hänen elämäänsä? Ja mistä sossu edes saisi tietää, että ko. äiti odottaa lasta? Ei nuorena adoptoitavaksi annettu lapsi ole mikään syy, eikä tällaisen äidin uudesta raskaudesta ilmoiteta sossuun, jos tämän hetkisessä tilanteessa ei ole siihen syytä.
Valitettavasti vain usein perheessä eivät asiat ole muuttuneet, niin huostaanottoja tulee useampia. Siitä nämä jutut erikoistarkkailusta olemisesta.
Jos lähtee valehtelulinjalle, niin voipi olla varma, että siitä kiini jäädessään on paljon vaikeampaa vakuuttaa, että asiat ovat kunnossa.
Se ei ole valehtelua, jokaisella on oikeus kertoa asioistaan sopivaksi katsomallaan tavalla. Kyllä tämä äiti varmasti osaa itsekin epäillä mikäli synnytyksen jälkeen tulee masennus koska on sen jo kokenut. Eikä sitä automaattisesti tule. Kyttääminen aiheuttaa ahdistumisen se on varma. Synnytyksen jälkeen on mielenmullistuksia kaikilla, tiskit tiskaamatta, eikä se ole heti masennusta. Oliskohan tuolla äiti vainilla omalla kohdalla synnytys tai muu masennus, melko varmasti, vaihtoehtoisesti hän on niitä kalmydia"äitejä".
sijaisäiti.Voipi olla kalmydia riesana.
tältä palstalta?
Anteeksi jos häiritsen, mutta seuraavatko paperit joka tapauksessa?
Mietin sitä, että kun lapseni on kerran jo adoptoitu, ja siitäkin on monta vuotta, minkä tähden kukaan niitä papereita lähettelisi perääni? Kun en täällä uudessa asuinpaikassa ole ollut sosiaalitoimiston asiakas millään osastolla, en lastensuojelun enkä edes toimeentulotuen puolella, niin seuraavatko sossut aiempien, vuosien takaisten asiakkaidensa elämää niin tiiviisti että välttämättä edes tietävät muutostani ?
Ja onko sosiaalitoimiston tietokanta sellainen, että mistäpäin tahansa maata saavat näkyviin koko henkilöhistoriani pelkällä sos.turvatunnuksella ?
Jos näin tosiaan on, niin enpä taida myöhemminkään yrittää sieltä mitään apua saada vaikka tulisi tarvetta.
saavat tietosi vuosienkin takaa.Ei ole väliä,vaikket ole heitä kertaakaan tarvinnut.
olet saanut,voi äijäs olla käyny vieraissa.
Lapseni, esikoiseni, on nyt hoito-osastolla, rumia asioita on hänelle sattunut ja minun psykoosi ja masennus hänen ensimmäisenä elinvuotenaan jättivät häneen pelkoja ja aukkoja perusturvan kokemisessa. Silloin en ottanut apua vastaan turvakodista käsin, vaikka sitä tarjottiin lämpimästi. Häpesin ajatusta, että asuisin jossain ensikodissa. -Silti minulla oli palava halu tehdä lapselleni kotia ja turvaa ja esim itse omia vaatteita. Silloinen mieheni latisti minua ja vähätteli ja mitätöi äidinvaistojani; "on idioottimaista hankkia jotain ompelukonetta" jne. Hänen tarpeet olivat tärkeimpiä.
Kun sitten odotin toista lasta, esikoinen oli 8 v. (Ed isästä olin eronnut lapsen ollessa 9 kk, mielisairaalasta käsin uskalsin hakea eroa), terapeuttini järjesti asiat niin, että pääsin Baby Blues -nimiselle ensikodin osastolle, sain sieltä doulan ja sain tilaisuuden kokea, miten ihanaa on nauttia lapsesta. Sain tehdä vaatteita siellä, oli saumurit ja kaikki!
Esikoinen oirehti pahasti latenssivuosinaan (päällimmäisinä pelot ja mitättömyyden tunteet), hänelle saatiin järjestettyä tutkimukset ja nyt keväällä, 2 vuoden odottelujen jälkeen, vapautui paikka hoito-osastolta.
Hän usein kysyy, että miksi hänen piti lähteä kotoa, miksei pikkusiskoa viety jne. Kuitenkin hän on jo huomannut, että en suinkaan ole hylännyt häntä. Kun hän nyt on murrosiän kynnyksellä (13 v.), hänellä on uusi mahdollisuus kokea, että hänestä välitetään.
Olen sanonut hänelle, että olin sairas silloin kun hän oli pieni, enkä kyennyt rohkaisemaan häntä niinkuin äidin kuuluisi. Pitkä terapia on saanut minuun vahvuutta ja hän myös tulee saamaan terapiaa...senkin hän tietää.
Lastensuojelun kautta sain paikan BabyBlues-osastolle ja lastensuojelu on tapauksessani ollut suurena apuna. Välillä kuvittelen, että olen suurennuslasin alla, varsinkin jos stressaa monet asiat päällekkäin. Eli kun vointini on huono, ajattelen, että "nuorempi lapsi otetaan pois". Silti vointiani ei voi verrata siihen mitä se oli
kroonisesti muinoin, esikoisen lapsuudessa.
Meillä on onneksi myös viisas perhetyöntekijä, äiti itsekin. Lämmittää, kun hän kannustaa minua olemaan oma itseni (olen aika omintakeinen, mikä ennen hämmensi minua...en hallitse small talkia ja esim kuvien tekeminen on tärkeä osa minua).
Ja sattui olemaan kiva johtava last.suojelutt, joka häntä minulle suositteli. Hänkin äiti.
En tiedä mitä neuvoa, minulla on käynyt hyvää tuuria...olen kyllä myös hurjasti pyytänyt apua. Vaikka sekin mietityttää, että ajatellaan, että enkö nyt mitään osaa! Ei ole tasaista onnea, mutta keskimäärin oorai.
ole sitä mieheeni tartuttanut?
Oi joi,ehkä sittenkin olet.Taitaa tosiaankin olla tarttuvaa,ei onnistu enää kirjoittaminenkaan.
en huolisi ketään miestä,enkä koskaan tule huolimaankaan.
Olen pahoillani elämässäsi sattuneista raskaista asioista. Olet joutunut kokemaan paljon tuskaa.
Tällä palstalla eivät kuitenkaan kirjoita "keskimääräiset"ihmiset, näistä kirjoituksista et voi päätellä mitään mikä liittyy esim lastensuojeluun
Kun luin kaikki kirjoittamasi, minulle syntyi mielikuva siitä, että tarvitsisit apua menneisyytesi käsittelemisessä. Sinun voi olla vaikeaa keskittyä vauvan äitiyteen kun menneisyys ja ensimmäisen lapsesi kohtalo on noin vahvana mielessäsi.
Lastensuojelun tarkoituksena ei todellakaan ole tehdä asioista tuskallisempia vaan auttaa ja tukea. Suurin osa ihmisistä saa todellista apua , mutta harvapa siitä tulee nälle palstoille kertomaan.Vain hyvin pieni osa lastensuojelun asiakkaista kokee huostaanoton, suurin osa työstä on enneltaehkäisevää.
Olet olllut vastuullinen äiti ensimmäiselle lapsellesi, ole sitä myös tuleville ja käsittele avoimesti asiaa, sen takia lapsía ei todellakaan huostaanoteta vaan saat tukea josta nimenomaan lapset hyötyvät.