Pelasta mut täältä porukoiden läävästä, tehään joku kiva tulevaisuus meille

Vanhemmat on kivoi ja auttaa, mut ainoot hyvät puolet täällä on kissat. Jo yksin asueessaan vitutti, kun joutu aina siivoon, kun vanhemmat ei vaan pysty pitää asuntoa enää kunnossa. Itsellä ei voimavarat riitä niin isoon urakkaan kun iso asunto , pidän ainoastaan oman huoneeni siedettävässä kunnossa. Mut onhan tää vitun säälittävää, et aikunen mies asuu porukoillansa, mutta tilanne on mikä on. No on se ihanaa kun on niin välittävät vanhemmat, vaikka he kyllä fucked uppas mun lapsuuden täysin, olin ihan järkevä ja normaali lapsi ja sit jouduin kokeen sellasia asioita mitä pienen lapsen ei ois tarvinnut.

Kyl mäkin mieluummin hommaisin jonkun oman kämpän ja pitäisin siitä huolta, tekisin ruokaa ja kaikkee muuta normaalia elämää ,se nyt vaan ei oo vielä mahdollista raha-ahdingon takia. Voitas vaikka muuttaa yhdessä johonkin kivaan pikku asuntoon, maksasin sulle vuokraa ja ruokakustannukset. Ois se mielekkäämpää ja kivempaa elämää kun kattoo salkkareit, pornoo ja pelaa samalla. Oon taas ihan yhtä säälittävässä tilanteessa, kuin lapsena, vaikka hetken aikaa näin valoa tunnelin päässä ja sain duunailtua tulevaisuutta parempaan suuntaan.

Mielenterveysongelmat ja ADHD, vaikeuttaa ihan perus elämääkin, kuten suuret haaveet ja toiveet "paremmasta", on niin rasittavaa ja turhauttavaa elää muiden ihmisten varassa, kun tietää että omatkin siivet vois kantaa pitkälle, vaikka niissä on ruhjeita ja vaurioita. Ehk pitemälle kuin kellään muulla, sun "menettäminen" veti kuitenkin täysin pohjalle, pakkohan sitä surua ,turhautumista , ja tuskaa oli johonkin purkaa, en vaa nähnyt mitään tarkoitusta millekkään enää silloin. Aattelin, että nopeasti hoidan itsemurhani pois listalta ja voitte jatkaa normaalia elämää sitten, kun oon poissa. Aattelin kirjottaa rakkauskirjeenkin sulle.

Sit kattelin noita metodeja, ja mietin että se ei taas menis siihen, että meen johonkin sillalle perseileen ja sit oon sillee "joo en mä pystykkään tähän, mitä jos en kuolekkaan, tääl on kylmä , lähen pois", en jaksa sellasta turhaa luuseritoimintaa, jos ei pysty, niin ei pysty. Sitten vähän tutkittuani nettiä löysin aika kivan, mutta kalliin metodin.

Mut sit tulit kuitenkin jutteleen mulle... ja se muutti jotain, antoi toivoa. Aattelin muutenkin, että se olis turhaa sitkun missasin sen päivän. Se päivä oli merkittävä siitä syystä, koska silloin ekaa kerta kunnolla ihastuin suhun ja ekaa kertaa tunsin jotain erityistä sun kaa, aiemmin olit vaa pelkkä ihastus, niinhän ne sanoo et ulkonäköön ja energiaan ihastutaan, ja persoonaan rakastutaan. Halusin antaa mahdollisuuden hoitometodeille, vaikka tiesin että ne ei tulis toimiin.

Mun ongelmat on paljon syvempiä, kuin viallinen lääkkeillä korjattava aivokemia tai pari käyntiä terapeutin kaa, vaikka se oli hyvä alku. Libido katos lääkkeillä, ja muutenkin "sen" toimintakyky katos, silmiin tuli sellanen hullun kiilto ja muita haittoja, mutta mitään hyötyjä en niistä huomannut.

Kyllähän mä optimistinen olisin, että joku hoitomuoto vois toimia, mut tunnen itseni liian hyvin, tiedän että kaikista parhain lääke mun ongelmiin on brutaalisti sanottuna se, että kaunis, ihastuttava ja ainutlaatuinen nainen ihastuu mun kaa, eli kaipaan eniten sitä romanssia, hyväksyntää ja turvaa... Kai se miehenkin kaa vois toimia, jos vanhemmat ei ois niin homofoobisia, ei ne ikinä hyväksyis mua sellasena ja vaikka hyväksyis, niin saisin kuulla niin paljon vinoilua, että en vaa ota sitä riskiä.

Tää saattaa olla kyllä vähän liian raa'an brutaali kirjoitus tänne, oon tottunut vähän kaunisteleen, mutta mitä turhaan, kun on luuseri, niin oon luuseri. Tiiän ne syytkin miksi oon luuseri, ja miten mun pitäisi toimia ,että tilanne vois tästä lähteä parantumaan, ja hitaasti sitä on yritettykkin parantaa.

Tiiän, että ei kukaan ainkaa mua täältä tuu pelastamaan, vaan on mentävä tuntemattomaan ja pelottavaan maailmaa, mutta sekin on niin täynnä turhautumista ja yksinäisyyttä. Joka kerta, kun yritän bondaa ihmisten kaa jossain klubeilla, tai muissa hyväksyttävissä paikoissa, niin ei joko löydy omanlaista seuraa tai sitten mulla tulee turhautuneen yksinäinen olo, kun ei oikein löydä omanlaista energiaa.

Kyllä sä itsekkin tiedät, että riskeistä huolimatta, jos uskallat antaa mahdollisuuden "Meille" , niin suhun mä panostaisin huolella ja sua rakastaisin koko sydämellä. Ystävyydestä en tiedä... koska se on niin iso riski ja vaikeaa ennen kuin löydän jonkun suakin ihastuttavamman ihmisen, jos sellainen tuolla jossain piileskelee. (Suurinosa ihmisistä on valitettavan perseestä T-T). Se saattas vaan rikkoa meidät molemmat...

Kyllä sä tiedät, että mä panostan asioihin joista välitän. Mietippä mitä kaikkea oon aloittanut tekeen ja lopettanut kun ei mennytkään täydellisesti, tai et nostan salilla rautaa täysillä, tai vaikka toi videopeli jota oon grindannut nyt.

Panostan vähän liikaakiin... oon ääripäinen vähän kaikessa, ihan eri kuin iskä, joka elää "tavallista" elämää ja tyytyy vähään, mä oon haaveilijapoika, jolla vahvat tunteet ja herkkä.