Mt-diagnoosin saaminen ja lääkitykset eivät tee elämästä taivasta

Olisi hyvä osata erottaa toisistaan jokaisen elämään kuuluvat ahdistukset ja vastoinkäymiset sairaudesta.

On normaalia, että tietyissä tilanteissa tuntee ahdistusta. Vastoinkäymisiä tulee eteen ihan jokaiselle. Silloin hoidetaan itse asiat kuntoon. Tai pyydetään apua ystäviltä, sukulaisilta, viranomaisilta, sossusta tai mistä kulloiseenkin tilanteeseen apua voi saada. Terveydenhuolto ei ole oikea paikka talousongelmissa eikä ihmissuhteiden haasteissa.

Sairaus, myös mielen sairaus, on eri asia. Sellainen voi puhjeta parhaissakin oloissa ja silloin tarvitaan terveyshuoltoa. Lääkkeistä on silloin apua.

Mitä tulee diagnooseihin, niitä tarvitaan oikean hoidon aloittamiseen ja jatkamiseen. Myös sairauslomiin ja työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyyn sekä moniin etuihin tarvitaan diagnoosi. Eläkkeelle ei voi päästä työikäisenä vain omalla ilmoituksella, että väsyttää tai työ ei nappaa.

Ehkä ensimmäisenä kannattaisi ymmärtää, että diagnoosi ja lääkkeet on kaksi eri asiaa. Jos niitä ei pysty erottamaan, niin ei pysty ymmärtämään mitä hyötyä niistä on.

Kuvailisin diagnoosia ikään kuin kompassiksi, ihmisille tai elämään josta puuttuu suunta. Se ei siis ole mikään automaattinen google maps jota seuraamalla pääsisit varmasti perille, vaan geneerisesti antaa infoa siitä että mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

Sen diagnoosin / kompassin avulla voidaan vaikka tietää, että ryhmän X ihmisillä on tyypillisesti ihmissuhdetaidoissa puutteita, tai he erakoituvat helposti. Kun tämän tiedät, niin olisiko järkevää tietoisesti yrittää tehdä asialle jotain?

Eli lyhykäisesti, kyllä diagnoosi voi olennaisesti parantaa niitä mahdollisuuksia joilla ihminen voi ratkoa elämäänsä.

Ja vaikka maailmassa on paljon asioita mitä diagnoosi ei suoranaisesti pysty ratkaisemaan. Otetaan nyt vaikka se esimerkki rahasta. Diagnoosi ei kaada ihmiseen rahaa niin kuin lottovoitto, niin ihminen joka on hyvässä suunnassa elämässään, kykenee kuitenkin huolehtimaan rahoistaan, eli välillisesti se kuitenkin auttaa. Ja ylipäätään ihminen joka on jo hassutellut rahansa MT-ongelmien vuoksi, niin todennäköisesti hassuttelee myös lottovoiton, tai vaikkapa ison perinnön. Uskokaa pois.

Jos taas tarkoitus on syyttää kaikkia muita ihmisiä niisä omista ihmissuhde, raha-asia jne. ongelmista, niin silloin mikään diagnoosi tai edes lääke ei pysty auttamaan.

Jos on sattunut saamaan, etenkin tietyn mt-diagnoosin, niin tähän liittyy eräs olennainen ongelma. Eli, että jos joku joutuu minkä tahansa vaivan, onnettomuuden tai minkä tahansa asian takia esim. päivystykseen, niin kyllä siellä aika pitkälti tuijotetaan heti siihen aiemmin annettuun diagnoosiin.

Jotkut asiat, kuten perhe, tai muissa sosiaalisissa suhteissa olevat ilmenevät myös ahdistuneisuutena. Ja joskus terveydenhuollossa, etenkin psykiatrian puolella se ahdistuneisuus tulkitaankin yhdeksi oireeksi sitä potilaalle jo aiemmin tehtyä diagnoosia. Aina ei edes terveydenhuollon puolella nähdä, tai ymmärretä, että jokaisen yksilön kohdalla siihen vointiin ja terveyteen myös ne kunkin henkilön elämän olosuhteet. Ei niitä voi sieltä sysätä syrjään, tai irrottaa asiakokonaisuudesta. Ja itse ainakin näen sen ongelmallisena, että terveydenhuollon puolella usein joko nostetaan, tai lasketaan lääkityksiä, mutta ei huomioida, tai nähdä lainkaan niitä taustatekijöitä. Ne jää täysin huomiotta.

Noin 20 vuotta kyseistä systeemiä nähneenä tulin itse siihen päätelmään, että psykiatria hoitaa, tai yrittää lievittää oireita, mutta ei näe oireiden oikeita aiheuttajia ja taustatekijöitä. Tai yritä vaikuttaa niihin asioihin. Silloin, kun psykiatria keskittyy vain sairauksien ja häiriöiden etsimiseen, se yrittää itsestään toimivampaa lääketiedettä, joka ei kuitenkaan pysty auttamaan ihmisiä juuri mitenkään, tai konkreettisesti.

Heitän tähän sellaisen oletuksen, että suurimmalla osalla niistä, joilla on joitakin mt-oireiksi tulkittuja ja jotka hakeutuvat mihin tahansa terveydenhuollon yksikköön oireidensa takia, niin oireiden taustalla on joko tukiverkoston puute, tai psykososiaaliset ongelmat. Ja joskus, tai useimmisa tapauksessa ihminen ei itsekään tiedä, miksi hän oireilee. Eli ei näe ja tiedosta oireiden takana olevaa syytä.

Terveydenhuollossa nähdään vain ne oireet, millä tavalla yksilö yksilö oireilee. Ja keskitytään etsimään ja löytämään jokin kaiken selittävä sairaus.

Jos kykenee tarkastelemaan omaa elämäänsä, ja on hyvä turvaverkosto, jolta saada apua, ja on hyviä ystäviä, joiden kanssa keskustella, se voi auttaa huomattavasti enemmän, kuin se, että lähtee etsimään itsellensä jotakin "kaiken selittävää" diagnoosia, tai hakee oireita lievittäviä lääkkeitä.

Se on täysin totta, että terveydenhuollossa kohdellaan potilasta diagnoosina.
Etenkin, jos on psyykkisistä syistä joku diagnoosi, on fyysisen/somaattisen ongelman hoidattamisessa/hoitamisessa joskus ongelmia.
Fyysisiä vaivoja vähätellään, ei oteta tosissaan. Jostain kumman syystä se diagnoosi vie ihmiseltä uskottavuuden.
Myös kohtaaminen potilas/lääkäri asetelmassa voi olla hankalaa, jos lääkärillä sattuu olemaan asenneongelmia potilaan aiempien diagnoosien suhteen.
Tämä on valitettava tosiasia, joka olisi tärkeää saada korjattua.
Psyykkisesti diagnosoidutkin ovat ihmisiä, ja ansaitsevat ihmismäistä kohtelua.

Masennusdiagnoosi voi olla suuri haitta itseymmärrykselle. Ja lääkkeet ja diagnoosi sille, että ihminen kykenee kehittämään strategioita pärjätäkseen elämänsä kanssa.

Jos ihmiselle sanotaan: "sinulla on kemiallinen häiriö päässäsi ja tarvit lääkkeen sen korjaamiseen ja sinulla on masennus-niminen sairaus" (näin on sanottu monelle jossain muodossa mt-palveluissa), riskit ovat seuraavat:

- riippuvuuden tunne lääkkeeseen koska tuntuu ettei pärjää ilman sitä koska masennuksesta on tullut niin vahva osa identiteettiä ja tuntee itsensä jotenkin kemiallisesti vajavaiseksi lääkkeettä
- liika identifioituminen diagnoosiin vaikka oikeasti olisi niin paljon järkevämpää ymmärtää masennus oireena kuten päänsärky ja oikeasti määritellä elämäänsä paljon enemmän käyttäen laajempaa, inhimillisempää, omasta suusta tulevaa kuvausta omasta elämästään
- lääkkeen aiheuttama tunnelama mikä vaikeuttaa pureutumasta omaan tunne-elämäänsä ja voi jopa mahdollistaa elämäntyylin jatkamisen mikä ylläpitää masentunutta olotilaa, eli ei jotenkin osaa muuttaa niitä asioita mitkä masentavat, voi jopa olla niin turtunut ja välinpitämätön ja apaattinen lääkkeissä että on hankala muuttaa mitään ja vain välinpitämättömänä seuraa asioita lamaantuneena
- joillakin masennuslääkkeet aiheuttaa vielä lisää haasteita vieroitusoireiden tai vaikkapa maanisen olotilan muodossa

Terapia ja masennuslääkekään ei ole autuaaksi tekevä yhdistelmä, vaikka sitä hehkutetaan siitä syystä että tunne-elämän kytkös voi rapautua lääkkeiden myötä. Silloin käyt terapiassa mutta oikeastaan saatat tarvita täysin uuden terapiatyöskentelyn lääkkeettömänä koska et välttämättä ole oma itsesi lääkkeissä ja täysin kytköksissä itseesi. Tämä voi lisätä monenlaista hämmennystä elämän suhteen.