Seitsemän Veljestä ja itäautot

Juhani valitsee Skoda 100:n. Hänen mielestään auton tulee kulkea kovaa, vaikka ei olisi kiire mihinkään. Skoda on halpa, yksinkertainen ja aivan tarpeeksi herraskainen hänen makuunsa. ”Työmiehen autoksi tehty,” hän julistaa ja hakkaa nyrkkiä konepeltiin kuin kirvestä tervastukkiin.

Tuomas iskee silmänsä Polski-Fiat 126:een. Pieni, sievä ja ketterä kuin kärppä kevätpuroilla. Tuomas ei kaipaa koreilua, vain sen verran peliä, että pääsee kylille ja takaisin ilman, että pitää työntää.

Aapo ottaa Dacia 1100:n. Hän on käytännöllinen mies ja arvostaa selkeyttä. ”Ei koreile, mutta kulkee,” hän toteaa tyytyväisenä, tutkien kojelautaa, jossa ei ole mitään ylimääräistä – ei edes nappuloita lämmitykselle.

Simeoni valitsee vakaasti Moskvitš 408:n. Hän ei luota muodin hömpötyksiin eikä uusiin virityksiin. Vanha neuvostotekniikka on hänen mielestään kestävää ja hengellisesti nöyrää – auto, joka ei koskaan uhoa, mutta aina sinnittelee.

Timo kallistuu Wartburg 353:n puoleen. Hänellä on herkkä luonto, mutta silti halu erottua. Wartburg on hänestä runollinen nimi – aivan kuin kulkisi läpi Euroopan runo kainalossa ja pakoputki paukkuen.

Lauri valitsee Trabant 601:n. Hänen mielestään kevyt ja paperimassasta tehty auto sopii täydellisesti luonnon kanssa sopusointuun elävälle ihmiselle. "Mitä kevyempi, sen vähemmän maailmaa kuluttaa," hän filosofoi.

Eero ei suostu ottamaan mitä tahansa, mutta kun hän näkee Lada 1200:n, hän hymähtää hyväksyvästi. Se on arvokkaan oloinen, luotettava ja siinä on jotain sotilaallista ryhtiä. ”Länsimainen sielu, idän rautaan valettu,”.

Ja sitten saapuu Aleksis Kivi. Hän ei sorru itäautoihin – ei, sillä hänellä on oma tiensä, oma ilmeensä. Hän astuu esiin hattu hieman kallellaan, povessaan sulkakynä, ja allaan hyrisee Citroën 2CV kuin hiljainen ajatus kesäniityn yllä.

– "Veljet," hän lausuu rauhallisesti, "kulkuvälineen ei tule kilpailla voimassa eikä hinnassa, vaan hengessä. Auto, kuten lausekin, ei loista rautansa määrällä, vaan sillä, miten se liikuttaa sielua."