Tarina ladon takaa – Toyota, metsähiiri ja kotipolttoinen
Oli loppukesän ilta, sellainen kun ilma seisoo ja paarmat lentää hitaasti kuin oisivat jääneet ajatuksiinsa. Jossain metsän reunassa, pienen kylän laidalla, oli lato, jonka taakse ei enää kukaan katsonut. Paitsi Tero.
Tero oli mies, jolla oli entinen elämä, nykyinen lato ja pysyvä ongelma nimeltä Toyota Avensis D4D. Auto ei käynyt enää, mutta se ei haitannut – se lepäsi ladon takana, ruosteen koristamana kuin vanha sankari, jonka haarniska oli aikansa palvellut.
Avensiksen konepellin alla asui nyt metsähiiri, jolle Tero oli antanut nimen Raimo. Raimo oli pieni mutta kunnianhimoinen, ja rakentanut moottorin suojapellin päälle pesän kahdesta villasukasta, yhdestä muovisesta kahvikupista ja serpentiinihihnan jämistä. Tero antoi hänen olla – elämä oli muutenkin yksinkertaistunut.
Tero ei enää käynyt töissä, ei siksi ettei halunnut, vaan koska Toyota ei enää liikkunut ja kylän ainoa linja-auto oli muuttunut muinaiseksi tarinaksi. Mutta Terolla oli suunnitelma. Tai oikeastaan – resepti.
Ladon takana, vanhan puupinon vieressä, seisoi käsintehty tislauskone, koottu lämminvesivaraajasta, rautaputkista ja vanhasta mopon jäähdyttimestä. Sen nimi oli Putkiraketti, ja se teki kotipolttoista, joka sai miehen joko näkemään jumalan tai unohtamaan, miksi meni alun perin ulos.
Hän kaatoi seoksen hiljaa käyvään käymisastiaan ja kuiskasi:
"No niin, tehdään tästä maailmasta taas vähän siedettävämpi."
Ilta hämärtyi. Raimo kömpi pesästään, venytteli, ja juoksi varovasti Toyotan konepelliltä alas Teron saappaan päälle. Tero ei edes hätkähtänyt. Hän oli juonut ensimmäisen erän, ja se maistui – no, siltä miltä elämä yleensäkin maistuu ladon takana.
"Tiedätkö Raimo, se Toyota... se ei ehkä enää kulje, mutta se vei mut just sinne minne pitikin. Tänne. Latoon. Kotitekoisen äärelle."
Raimo katseli miestä hetken ja palasi takaisin pesäänsä.
Kaukana huusi kurki. Jossain rasahti oksa. Maailma jatkoi kulkuaan, mutta ladon takana aika pysähtyi aina hetkeksi, kun lasissa oli savua ja sydämessä hiljaisuutta.
Aamulla Tero heräsi, kömpi ulos ladosta, raapi päätään ja sanoi:
"Tänään vois kattoa, jos sen tiivisteen sais vaihdettua. Tai sitten vois tehä uuden satsin."
Hän avasi Toyota Avensiksen oven, istui sisään, ja käänsi virrat päälle. Mikään ei tapahtunut. Mutta tuulilasiin oli ilmestynyt pieni viesti, naarmutettu sormella pölyyn:
"Älä luovuta."
Tero hymyili.
"Kiitos, Raimo."
Oli loppukesän ilta, sellainen kun ilma seisoo ja paarmat lentää hitaasti kuin oisivat jääneet ajatuksiinsa. Jossain metsän reunassa, pienen kylän laidalla, oli lato, jonka taakse ei enää kukaan katsonut. Paitsi Tero.
Tero oli mies, jolla oli entinen elämä, nykyinen lato ja pysyvä ongelma nimeltä Toyota Avensis D4D. Auto ei käynyt enää, mutta se ei haitannut – se lepäsi ladon takana, ruosteen koristamana kuin vanha sankari, jonka haarniska oli aikansa palvellut.
Avensiksen konepellin alla asui nyt metsähiiri, jolle Tero oli antanut nimen Raimo. Raimo oli pieni mutta kunnianhimoinen, ja rakentanut moottorin suojapellin päälle pesän kahdesta villasukasta, yhdestä muovisesta kahvikupista ja serpentiinihihnan jämistä. Tero antoi hänen olla – elämä oli muutenkin yksinkertaistunut.
Tero ei enää käynyt töissä, ei siksi ettei halunnut, vaan koska Toyota ei enää liikkunut ja kylän ainoa linja-auto oli muuttunut muinaiseksi tarinaksi. Mutta Terolla oli suunnitelma. Tai oikeastaan – resepti.
Ladon takana, vanhan puupinon vieressä, seisoi käsintehty tislauskone, koottu lämminvesivaraajasta, rautaputkista ja vanhasta mopon jäähdyttimestä. Sen nimi oli Putkiraketti, ja se teki kotipolttoista, joka sai miehen joko näkemään jumalan tai unohtamaan, miksi meni alun perin ulos.
Hän kaatoi seoksen hiljaa käyvään käymisastiaan ja kuiskasi:
"No niin, tehdään tästä maailmasta taas vähän siedettävämpi."
Ilta hämärtyi. Raimo kömpi pesästään, venytteli, ja juoksi varovasti Toyotan konepelliltä alas Teron saappaan päälle. Tero ei edes hätkähtänyt. Hän oli juonut ensimmäisen erän, ja se maistui – no, siltä miltä elämä yleensäkin maistuu ladon takana.
"Tiedätkö Raimo, se Toyota... se ei ehkä enää kulje, mutta se vei mut just sinne minne pitikin. Tänne. Latoon. Kotitekoisen äärelle."
Raimo katseli miestä hetken ja palasi takaisin pesäänsä.
Kaukana huusi kurki. Jossain rasahti oksa. Maailma jatkoi kulkuaan, mutta ladon takana aika pysähtyi aina hetkeksi, kun lasissa oli savua ja sydämessä hiljaisuutta.
Aamulla Tero heräsi, kömpi ulos ladosta, raapi päätään ja sanoi:
"Tänään vois kattoa, jos sen tiivisteen sais vaihdettua. Tai sitten vois tehä uuden satsin."
Hän avasi Toyota Avensiksen oven, istui sisään, ja käänsi virrat päälle. Mikään ei tapahtunut. Mutta tuulilasiin oli ilmestynyt pieni viesti, naarmutettu sormella pölyyn:
"Älä luovuta."
Tero hymyili.
"Kiitos, Raimo."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.