Kodiaqilla kohti Pietaria

Vaclav veti vasempaan käteensä nahkahansikkaansa ja painoi kytkimen pohjaan. Kulahtanut sammakonvihreä Skoda Kodiaq murahti hereille, ja tehtaan savuisen ilman täyttämät keuhkot saivat hetkeksi hengähtää. Hän oli viettänyt viikkoja koneiden kolinan keskellä, mutta tänään hän oli vapaa.

Moottoritie avautui edessä, kuin pitkä harmaa joki, joka johdatti hänet syvemmälle itään. Tsekkoslovakian rajat jäivät taakse, ja Vaclav tunsi itsensä seikkailijaksi, vaikka matkan määränpää oli ennalta määrätty. Pietari kutsui häntä—kaupunki, josta hänen isoisänsä oli kertonut tarinoita iltojen pimetessä.

Matkan varrella hän pysähtyi pieniin kyläpahasiin, joi kahvia huoltoasemilla, ja kuunteli raskaan kuorma-autoliikenteen taukoamatonta huminaa. Hiekkatiet halkoivat pellot, ja taivas tuntui loputtomalta. Matkan yksinäisyys ei häntä haitannut; se oli hänen oma aikansa ajatella, pohtia tehtaan raskasta työtä ja ehkä uneksia jostakin suuremmasta.

Kun Pietarin valot viimein pilkahtivat horisontissa, Vaclav hymähti. Hänen Skoda oli kuin olikin kestänyt koko matkan, ja hän tunsi itsensä voittajaksi—yksi mies, yksi auto, ja tarina, joka jatkui Pietarissa Äiti Venäjän hellässä huomassa.